Vierailija

Täällä on jo olemassa yksi sururyhmä: Puolison kuolema, sururyhmä.

Haluan kuitenkin aloittaa uuden ryhmän, jossa voi keskustella siitä, miten Jumala voi auttaa surun kanssa kamppailevia. Olisi hienoa saada lukea omakohtaisia kokemuksia siitä, miten uskonnon avulla surua on helpompi kestää ja miten Jumalan avulla usko tulevaisuuteen on vahvistunut.

Kommentit (18)

Vierailija

Uskon, että on suuri lahja voida uskoa siihen, että Jumala on olemassa ja hänen avullaan selviää elämän koettelemuksista. Se, että voi luottaa Hänen apunsa ja varjellukseensa asiassa kuin asiassa helpottaa jaksamaan, kun suru kohtaa ja luulee olevansa yksin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Puolisoni kuoli viime vuonna. Kaiken sen surun ja avuttomuuden keskellä olin todella eksyksissä ja tuen tarpeessa. Ainoa taho joka sitä tarjosi oli seurakunta. Sieltä saa neuvoja käytännön asioiden hoitamiseen, mutta ennen kaikkea henkistä tukea. Ystävät arastelevat yhteydenpitoa suruaikana, mutta kirkon ovet ovat avoinna.

Vierailija

Hei
Toivon että tähänkin ketjuun kirjotetaan.
Tuo toinen suru-ketju on enemmän niille jotka eivät osaa tai halua hakea apua uskosta. Kumpa kaikki vaan ymmärtäisi että apua saa niin helposti Jumalalta! Mutta sen tiedän että on ihan turha yrittää väkisin kertoa omasta vakaumuksesta. Täytyy maltaa odottaa että toinen haluaa itse hakea tietoa. Koska tuon toisen ryhmän ihmisillä ei ole tarvetta lukea Jumalan ja uskon avusta niin eikö voida tehdä tästä ketjusta hyvä ja aktiivinen keskustelupaikka meille joita usko on auttanut.
Minulle mieheni kuolema oli sellainen sokki että melkein järkeni menetin. Olen nyt Jumalan avulla selvinnyt taas elävien kirjoihin. Ilman hänen tukea ei minua ehkä olisi enää täällä maan pinnalla. Pimeinä ja pitkinä epätoivon öinä sain raamatun sanoista uskoa ja ymmärsin, että minun tehtäväni maan pinnalla jatkuu vaikka olenkin nyt yksin. Olen kiitollinen elämästä.
Rauha

Vierailija

Ompas kummallista, että tähän ryhmään ei ole tullut kuin muutama viesti... ... ...
Missä ovat ne kaikki henkilöt, jotka valittivat, etteivät ole tervetulleita kirjoittamaan tuohon toiseen sururyhnään (Puolison kuolema, sururyhmä)? Nyt kun on perustettu juuri semmonen ryhmä, johon voi kirjoittaa surusta ja uskosta, niin eipä tänne sitten kirjoitetakkaan... ... ...
Aika selvältä näyttää, että ei ollut tarvetta kirjoittaa surusta, vaan pelkästään yrittää julistaa omaa uskoaan.

Jospa se on niin, että ei halua elää surussa, piehtaroida ja valittaa, koska silloin on tosi paha olla, vaan tahtoo elää sen ohi mahdollisimman pian. Suruasiat ovat myös niin henkilökohtaisia yleensä suuria tapahtumia elämässä, että täällä ei halua julkisesti kertoa, jos vaikka tunnistetaan. Näin minä ajattelen.

Vierailija

Hyvä, jos niin on. Mutta, miksi sitten haluaisi kirjoittaa tuohon toiseen ryhmään? Eikä tähän?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Hyvä, jos niin on. Mutta, miksi sitten haluaisi kirjoittaa tuohon toiseen ryhmään? Eikä tähän?
Sitä voit tykönäsi ihmetellä Ja muistaa, että sana on vapaa.

Vierailija

Olen ajatellut sivullisena, että ehkä siinä tilanteessa kun puoliso tai muu läheinen menehtyy tai sairastuu vakavasti,  on vaikea nähdä  menetyksen keskellä suurta johdatusta tai armollisuutta. Pitää olla vankka usko Jumalaan, jos äkillisen surun keskellä uskonnosta löytyy se lohdutus. Uskoisin, että päällimmäiseksi nousee viha siitä, että omainen on lopullisesti poissa, yhteisiä vuosia ei enää tule. Puhutaan jälleennäkemisen toivosta, mutta jos siihen ei usko. Jos ajattelee "tämä oli tässä, nyt jatkan matkaa yksin".

Jos joku on saanut lohdutusta uskonnostaan, hän voisi kertoa tässä kokemaansa, mutta toisen suruketjun kirjoittajia ei sovi vaatia muuttamaan ajatusmaailmaansa. Kovin voimakas todistaminen omasta uskosta kääntyy usein itseään vastaan. Tämä tuputus on nähty etsintä-ketjussa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Onpa ystävällistä ja herttaista viestittelyä.

Jospa nyt antaisit olla! Odota sitä rakkautta!

Vierailija

Ajattelet varmasti oikein. Vaikeita asioita ne ovat ja useimmat haluavat kirjoittaa anonyymisti. Kirjoittaminen voi olla yksi tapa selvitä surusta. Monilta voi puuttua joku, jolle voi purkaa puhumalla tunteitaan, mutta kirjoittamalla tänne voi. Lisäksi voi saada kohtalokavereilta tukea. Joskus mukaan saattaa eksyä ikävämpiäkin puheenvuoroja, mutta sitähän tapahtuu puhuessakin. Ne pitää vain sivuuttaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Edellinen kommentti oli siis tarkoitettu Valonelle.

Kiitos:)

Kyllä se puhuminen aina auttaa, surukin pienenee kun saa siitä kertoa.

Mutta aina ei jaksa, ei edes tavata ketään ja silloin tämä netti on apuna.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ompas kummallista, että tähän ryhmään ei ole tullut kuin muutama viesti... ... ...
Missä ovat ne kaikki henkilöt, jotka valittivat, etteivät ole tervetulleita kirjoittamaan tuohon toiseen sururyhnään (Puolison kuolema, sururyhmä)? Nyt kun on perustettu juuri semmonen ryhmä, johon voi kirjoittaa surusta ja uskosta, niin eipä tänne sitten kirjoitetakkaan... ... ...
Aika selvältä näyttää, että ei ollut tarvetta kirjoittaa surusta, vaan pelkästään yrittää julistaa omaa uskoaan.

En tiedä ketkä ovat valittaneet etteivät ole tervetulleita tuohon toiseen sururyhmään,minusta siellä kirjoitukset ovat kuin samasta kynästä. En ole halunnut jakaa suruani täällä,minulla on siihen toiset kanavat, ystävä  jokunen saman kokenut,ja ne rukoukset ja jollain lailla olen selvinnyt.Olen halunut pitää tämän nettikirjoittelun erillään surustani,on joku kanava jossa minun surustani ei tiedetä ja saan olla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.Saattaa kuullostaa hullulta mutta en jaa ilojanikaan ihan kaikkea. Minusta me voimme olla avoimia tai sitten ei se on jokaisen oma henkilökohtainen asia.Jos surujen jakaminen kaikkialla auttaa niin siitä vaan antaa palaa, minä sulkeudun ainakin suurimmassa määrin. On ainakin muutama aihe josta en mieluusti puhu saati kirjoita on uskonto ja intiimiasiat ja suurimmat surut ja luulen etten siitä lottovoitostakaan toitottelisi,ehkä on vielä jotain  muutakin, mutta lähimmät ihmiset saavat kyllä minut avautumaan ja se riittääkin .

Vierailija

Eihän näiden kahden keskusteluketjun tarvitse kilpailla kirjoittajista. Molemmat on varmasti ihan hyviä. Jatketaan vain rauhassa surujemme käsittelyä siellä, missä kukin kokee sen luontevimmin tapahtuvan.

Vierailija

Elämä on vain sellaista, jokainen täältä lähdemme vuorollamme.

Se vain pitää hyväksyä.

Surusta selviytymiseen on monenlaisia keinoja. Mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle.

Olen paljon menettänyt lähiomaisia lapsesta lähtien. On pitänyt sopeutua siihen.

Mutta isieni uskonto on auttanut surusta selviytymiseen. Omaiseni ovat menneet Taivaaseen, heidän maallinen elämänsä on tullut tiensä päähän tavalla tai toisella.

Me, jotka jäämme tänne maanpäälle, pitää jatkaa vain elämää ja uskoa siihen,että kaikki järjestyy.

Omalla kohdallani Luojani on kuljettanut minua 69-vuotta ja hän on ollut suuri lohduttaja ja auttaja enkeleittensä kanssa.

Muistan, kun sisareni kuoli 29-vuotiaana rintasyöpään, hurskas isäni otti virsikirjan taskustaan ja veisasi virren. Hän hyväksyi Luojan tahdon.

Elämä kantaa.

Vierailija

Kiitos viisaista sanoistasi. Elämä ei aina ole helppoa, mutta kun löytää turvan uskosta, se auttaa sopeutumaan vaikeisiinkin asioihin.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat