Helenan mies kuoli yllättäen: ”Lapset sanoivat, että kyllä me äiti pärjätään”
klo 16:11 | 17.3.2018
Helena Valkeapään mies teki yllättäen itsemurhan vuonna 1982. Nykyään Helena ajattelee Lassea enää harvoin, mutta ensimmäisiä leskenä vietettyjä vuosia peitti suru ja syyllisyys.Lue koko juttu
Jokainen tekee lopullisen ratkaisun itse, mutta voihan silti kumppani / ongelmallinen parisuhde tai muu yhteinen tekijä olla silti se ratkaiseva asia, joka saa ihmisen pohtimaaan itsemurhaa. On sitten eri asia miksi syyttäisi itseään toisen itsemurhasta - sitä ei varmasti kenenkään kannata tehdä tai pilaa omankin elämänsä. Alkoholi tunnetusti vaikuttaa aivotoimintaa monella tuhoisella tavalla. Alkoholi on myös usein herkkien ihmisten pakotie tunteistaan. Ehkä tapauksen Lasse ei koskaan oppinut käsittelemään tunteitaan, patosi niitä ja vuori oli lopulta musertavan suuri. En ole alkoholisti, juon harvoin edes saunakaljan, mutta tunnistin silti Lassen tarinasta itseni. Tunnevammojen tunnistaminen ja hoitaminen voisi ennaltaehkäistä monta itsemurhaa. Yhtä lailla tunteidensa tunnistaminen ja käsittelytaidot voivat olla ratkaisevana tekijänä motivoimassa alkoholismista toipumisessa.
Jäin leskeksi vuonna 1975 raskaana ollessani. Miehelläni oli todettu psykoosi, hän poistui sairaalasta yöllä ja hukuttautui. Alkoi yli viikon kestäneet etsinnät, oli muka tehty havaintoja. Kuolinpäiväksi vahvistui sairaalasta katoamispäivä. Siitä alkoi pahojen puheiden aika, kuinka ihmiset epäilivät jopa lapseni isäksi jotakin toista. Palasin vanhempieni luo asumaan, sain turvaa heiltä. Äitini sanoi, että ei muuta kun nokka pystyyn ja menoksi, sillä itse tiedät mitä teidän elämä oli. Halusin luoda lapselleni yhteyden isänsä vanhempiin, josta jälkikäteen jäi taas paha mielii. He kun mitätöivät oman poikansa tekemällä testamentin, jolla 1/3 muuttui 1/5. Sitä ennen tekivät kauppoja pilkkahinnalla mm. kesäpaikasta vanhemman poikansa eduksi.
Läheisen itsemurha on tarpeeksi raskas, ilman toisten pahoja puheita ja tekoja. Pääsin 28 vuotta tämän jälkeen Kelan psyykkiseen kuntoutukseen, terapia kesti 2 vuotta. Toivon, että nykypäivänä osataan paremmin hoitaa asianosaiset.
Toinen vanhemmistani teki itsemurhan kotonamme, kun kävin 5. luokkaa. Olin 11-vuotias. Järkytys oli suuri ja trauma, joka piti minua otteessaan kesti todella pitkään. 1970-luvulla ei todellakaan ollut mitään traumaterapiaa tai edes psykologista apua trauman kohdanneille. Toinen vanhempani oli terve ja hän sisulla kasvatti meidät lapset aikuisiksi. Kukaan lapsista ei ole tehnyt itsemurhaa itse. On tietysti ihmeellistä ja ihanaa, että on voinut antaa tuon teon omalle vanhemmalleen anteeksi. Ymmärrän täysin hänen ratkaisunsa, sillä hänellä oli psykiatrinen diagnoosi. Mutta se mikä ei kuole koskaan minusta pois, on suru. Vaikka elämäni on jatkunut tuosta teosta pian 44 vuotta, tulen edelleen surulliseksi, jos esim. käyn katsomassa vanhaa kotitaloani, jossa tämä tapahtui. Suru ei pääty koskaan. Asun toisessa kaupungissa ja käyn hyvin, hyvin harvoin lapsuuden kotitaloani katsomassa. Ehkäpä kerran tai kaksi vuosikymmenessä.