Arja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 41-vuotiaana: "Tuntui, kuin en olisi minkään arvoinen"

Arja Sihvonen, 47, joutui työkyvyttömyyseläkkeelle vaikean masennuksen jälkeen. Se tuntui ensin pelkästään pahalta.Lue koko juttu

Arja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 41-vuotiaana: "Tuntui, kuin en olisi minkään arvoinen"

Kommentit (7)

No jopa osui, ja lähelle. Hieman olen vanhempi, mutta sama eläköitymissyy, noin suurinpiirtein. Masennus. Yksi suuri toive olisi. Kunhan löutäisi uusia ystäviä, likkakavereita. Olen siis naimisissa. Facen kaikenlaiset ystävyysryhmät ovat osoittautuneet ihan muiden asioiden hakemiseksi.
Mutta kunpa sen ystävän löytäisi..

Johanna Vain

Vielä nuori espootar

Itsekin ollut kymmenisen vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä ja kumma että ystävät tuolloin katosi. Joten ystävä(t) olisi kiva lisä elämään. Ei vaan tahdo löytyä vaikka monessa eri ryhmässä ollut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AktiivistaKuntoutusta

Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miksei ihmiset pyri hoitamaan masennustaan kaikin tavoin? Mikä ratkaisu on työkyvyttömyyseläke? Olen itse sairastunut masennukseen teini-ikäisenä ja hakenut masennukseen apua aina kun olen jaksanut. Nuorena en saanut apua, yritin sinnitellä. Vasta kun pääsin vaikeuksien kautta työelämään, hakeuduin kolme vuotta kestävään kuntouttavaan psykoterapiaan ja olen toki monella tapaa muutenkin aktiivisesti yrittänyt käsitellä masennusta sekä "parantaa" tai "kehittää" itseäni. Tällä hetkellä en koe olevani masentunut, ymmärrän mielenterveyden olevan uusiutuva luonnonvara ja pyrin elämään eri tavoin terveellistä elämää.

Vierailija

AktiivistaKuntoutusta, liittyikö kommentisi tähän juttuun jotenkin? Mistä sinä tiedät, millaista apua Arja on yrittänyt masennukseensa hakea?

Jos ei ole työelämässä, ei ole yleensä varaa maksaa psykoterapiaa, se on yksi ongelma.  Toinen voisi olla vaikkapa se, että annettu apu ei ole auttanut. Ihminen, joka häpeää eläkkeellä oloa, on varmaan tehnyt yhtä ja toista parantumisensa edistämiseksi. 

Näkymätön Ninni

Minun viimeinen työsuhde oli 10 vuotta sitten. Nyt olen 50.v. Vieläkin häpeän sitä että olen eläkkeellä ja joudun elämään yhteiskunnan tuella enkä ansaitse itse elantoani. MInulle on ehdotettu kuntoutujien päivätoiminnassa vapaaehtoistöitä. Teinkin  nuorempana vapaaehtoistöitä mutta nekin vain rasitti. Olen liian herkkä luonne työelämään. Koin että minua kiusattiin ja ajauduin työyhteisön ulkopuolelle. Olin aika yksinäinen. Sain huonoa palautetta esimieheltä ja jouduin pois. Ikävät sanat satuttaa. 

Eräs kauppias  kysyi minulta mitä teen työkseni. Vastasin olevani kuntoutustuella. Hän uteli lisää että mikä minulla on   Minä vastasin että se on minun asiani. Eihän tuntemattomilta kysellä henkilökohtaisia asioita. Hän jatkoi että hae tuohon huotoasemalle töihin. Siellä niitä muitakin tyttöjä on.  Minä, melkein 50 v. ja minut rinnastettiin tyttöihin vaikka kulkukauppias-naisen kanssa miltei saman ikäisiä oltiin. Ja kiinnostaako minua huoltoasematyö ja pystynkö siihen. Tiedän etten pysty. Liikaa hälinää ja ihmisiä. En kykene keskittymään. On aika epäkohteliasta antaa neuvoja toiselle.  Jostain syystä ostin häneltä tuotteita, niin hämilleni menin ja avasin kukkaron nyörit. Tämän jälkeen itkin. Jotenkin tunsin itseni nöyryytetyksi. 

Vierailija

Juttu oli kyllä hyvin heppoisa pintaraapaisu aiheesta, jotta siitä ylipäätään kunnon keskustelua saisikaan.  En edes käsitä, mitä ideaa jutussa ylipäätään oli ja ketä se palvelee?

Äkkiseltään miettien jutussa painotettiin työn liikaa arvostusta yhteiskunnassamme ja miten on ikävää, jos sen mukaan määritellään ihmisen persoona ja arvo. Jajootietysti, että pitää aina muistaa olla hienotunteinen kun on nuoremmasta sairaseläkkeellä olevasta ihmisestä kyse. Jotenkin introverteille sopivia neuvoja. Suomessa ei voi oikein puhua kuin säästä ja jostakin ikävästä, mikä sillä hetkellä velloo uutisissa ensimmäisenä. 

Itsekin masennuksesta selvinneenä tiedän sen vaikutuksen elämässä. Vie jalatkin alta. Olen kuitenkin aika huumorintajuinen ja jotenkin se on se pelastukseni, jolla saan etäisyyttä itseeni.  Hyväksyn myös vaikeat tilanteet, mietin niitä ja kirjoita/puhun/haen apua, niin aina niissä siltä osin pääsee millin verran eteenpäin. Ajatus jäädä eläkkeelle masennuksen vuoksi ei ollut minu juttuni. Perustin yrityksen, mikä ei hyvin sujunut. Se oli kuitenkin kiinnostava ja hyvä kokemus, jota en kadu.

Mies kuitenkin kuolla kupsahti ja kun siitä pahimmasta selvisin totesin jälleen kerran, ettei asiasta saa puhua kuin otsa kurtussa kyyneleistä paperinenäliinaa käsissä puristellen. Huumori ja iloisuus on leskeydessäkin tabu  ja miksi oli pakko jättää vertaistuet, sillä en saanut välillä  nauraa itselleni ja mitä surun vallassa voin mokailla. Kuitenkin kyse on surussakin tapakulttuurista ja se vaihtelee jopa Suomen sisällä maakunnittain. 

Nojoo, oman juttuni tarkoitus on kuitenkin pintaraapaista sitä asiaa, että sen oman paikkansa voi kyllä raivata ihmisenäkin. Ei se helppoa ole ja liika avoimuus lisää ilkeyttä ihmisissä, mutta jos ne jotenkin kestää on edessä vain avoin tien elämää varten. IHmisille kannattaa antaa anteeksi, välillä, heidän tyhmyytensä ja joskus voi suuttua ihan reippaastijun jonkun tyypin tyhmyyden paisuessa. Omaan vaistoonsa täytyy luottaa, jos on tarkoitus selvitä.

Ystävät ovat asia, joita voi olla lyhyen tai pitkän ajan, Tärkeintä on nyt ja tässä kenen kanssa ystävyyttä kokee. Kovia vaatimuksia ei voi ihmisille asettaa, vaan ottaa vastaan mitä annetaan. Antoisa keskustelu junamatkalla, vuoden pituinen vertaistukikaveri, hyvä kirjeystävä(lue meiliystävä) eli vain minä itse rajoitan sen, miten määrittelen ystävyyden ja kohtaamiset.  Vai kirjoitanko aivan mahdottomia? Ekstroverttina tietysti voin sitä tehdä.
En minäkään aina jaksa elää kaikessa yksin olemisessani, mutta ehkä siinä auttaa tilanteen hyväksyminen sellaisenaan? Suostuu sopeutumaan ja sen jälkeen miettimään mahdollisuuksia siitä käsin?

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat