Nina uupui ja erosi helluntalaisuudesta: "Yhteisössä ei sallittu pysähtymistä"
klo 16:16 | 4.6.2018
Nina Nores-Syvänen, 42, löysi helluntalaisuudesta kaipaamansa tiiviin porukan. Uupuminen ja yhteisön suhtautuminen mielenterveyden ongelmiin saivat Ninan lopulta irrottautumaan uskonyhteisöstä.Lue koko juttu
Sivut
Onpa todella surullista, että Nina on tullut näin kohdelluksi jonkun henkilön taholta. Mielestäni olisi tärkeää, että tällaisista tulisi tieto myös seurakunnan johdolle, koska noin ei koskaan saisi toimia (siinä tilanteessa ei varmaankaan asianosaisella ole voimia tätä tehdä) . Mutta jos vielä tällaista esiintyy, olisi tärkeä jonkun puuttua. Keväällä helluntalaisessa lehdessä olisi tosi monta juttua mielen alueen ongelmista henkilöiden itse kertomina, lisäksi ymmärtämys lisääntynee myös sielunhoitoterapeuttien koulutuksen vuoksi. Ihminen on kokonaisuus, jota tulee käsitellä kauniisti ja rakastavasti sen mukaan.
"Kun kerroin ahdistuksestani eräälle pastorille, hän sanoi: "Masennuksen henki on kuin koira, jota voi käskeä Jeesuksen nimessä. Terapia ei auta, Jumala auttaa."" -Mitä auttaa kertoa johdolle, jos pastoritason ihmisen suusta tulee tämmöstä tekstiä!?!
Mielestäni on hienoa, että on erilaisia uskonyhteisöjä. Yksilöllä on myös onneksi vapaus päättää, mihin yhteisöön milloinkin sitoutuu. Pitää osata pitää rajat ja tunnistaa väsymys sillä kenenkään ei tarvitse ylittää voimiaan; elämäntilanteen mukaan kukin voi kantaa ILOLLA kortensa kekoon.
Noin on, on turhaa syytellä muita, koska oman keskeneräisyyden tähden väsyy. Tulee opetella sitämään ja sanomaan ei jos haluaa seurakuntaansa palvella,. Seurakunnatkin koostuu yksilöistä ja niihin kerääntyy erilaisia ihmisiä, kuin minne populaan tahansa, johtajatyyppejä, kaiken tietäviä, alistajia, vähättelijöitä, kannustajia, hienonokkaisia, röyhkeitä, suorittajia, kilttejä uurastajia, teeskentelijöitä, oikuttelijoita, syyttelijöitä, niitä parempia ja niitä jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen aidosti rakastaen, mutta se määrä henkilöitä on todella vähäinen.
Ei ole olemassa "helluntailaista käsitystä "masennuksesta, joka olisi Ninan kokemuksen mukainen. Ainakaan meidän helluntaiseurakunnassa. Se varmasti vaihtelee henkilöiden persoonallisuuden mukaan. Ihmisiä uskovaisetkin ovat! Hyvä kuitenkin, kun olet löytänyt uuden seurakunnan kodiksesi.
voisi kertoa esim. johtavalle pastorille/ vanhimmiston edustajalle tai ylipäänsä, että joku opastaisi tällaistakin pastoria, että ihmiset saisi oikeanlaista kohtelua. Uskon, että rukous auttaa ja Raamattu tuo toivoa myös masentuneelle mielelle, mutta myös muita tahoja (terveydenhuolto ) voidaan tarvita. Ylihengellistäminen on sensijaan haitallista.
Kyllä pysähtyminen on sallittua,. Se ei ole sidoksissa mihinkään yhteisöön. Kaikissa yhteisöissä on erilaisia vajavaisia ihmisiä, epätäydellisiä. Tilanteissa, joissa tarkoitetaan hyvää, voi toinen jopa ahdistua. Oman tunteen ääneen sanominen olisi ensiarvoisen tärkeää, missä tahansa yhteisössä olevalle. Kokemuksesi on erittäin ikävää. Mutta uskon, että oppisen paikka ja halua oppia, olisi varmaan löytynyt. Sen verran paljon myös helluntailaisuudessa elänyt, että itsekriittisyyttä löytyy ja kykyä inhimilliseen kohtaamiseen ja pysähtymiseen. Armollisuuden viestimisessä olemme usein hyvin puutteellisia. Se ei tarkoita, etteikö Jumalamme olisi armollinen.
On lupa pysähtyä ja sanoa nyt lepään. Eivät kaikki pidä tätä tapaasi oikeana, mutta kun olet rauhassa Jumalan ja itsesi kanssa, niin on hyvä.
Ongelma tässä on se etteivät seurakunnassa syntyneet ihmissuhteet aina kestä arkea. Yksinasuva kun tarvitsisi aitoja ystävyyssuhteita, ihmisiä joden kanssa mennä konserttiin tai salille tms, eikä vain heitä seurakuntapalvelusta löytyviä. Tässä meillä jokaisella oman paidan alle katsomisen paikka. Monia jouluja jne olen yksin viettänyt kun ei sovi silloin häiritä heitä joilla on perheet jne. Uskovana olen muutaman kerrankin elämäni aikana huomannut parhaat ystävät löytyvät uskonyhteisön ulkopuolelta, vaikka itse uudesyntynyt olenkin.
Minuun kolahti Ninan mainitsema asia esiaviollisesta seksistä. Tuliko hänelle siinä kriisi? Kristuksen antama uusi elämä vie Raamatun äärelle. Meidän opitut mielipiteemme on usein synnin turmelemia joten uusi suunta voi kirvellä. Kun etsii yhteisöä jossa saa ystäviä, ei kannata heti mennä seurakuntaan. Miksi. Jos Jumala ei saa meitä kohdata syntisinä, tulee käännynnäisiä. He ovat mukana uskonnollisista syistä ym. Tulee varmaan pettymyksiä, sillä motiivi on väärä. Jeesus haluaa viedä meidät kanssaan kasvuun, joka vapauttaa myös palvelemaan rakkaudessa. Ninalle hyvät voinnit sekä kysymys: luetko enää J umalan sanaa elämäksesi? Vai onko joku muu asia tärkeämpi?
Pysähtymistä aktiivisessa uskonyhteisössä ei suositella siksi kun se aiheuttaa taantumista. Pitää aina säilyttää elämässä kiireellisyyden tuntu. Tälläistä mentaliteettia on vallalla ainakin ovelta ovelle kiertäneessä uskonyhteisössä.
Nimenomaan on hyvä pysähtyä, hiljentyä kuuntelemaan itseään, koota ajatuksiaan.
Jos se koetaan vääräksi,on hyvä kysyä mikä sitä kiirettä ohjaa.
Helluntaikirkko ei ole lahko,jos tarkkoja ollaan.Voisi sanoa,että luterilaisuus on katolisen kirkon lahko
Ymmärtämättömyyttä on kaikissa seurakunnissa ja muissa tiiviissä ryhmissä esim urheiluseuroissa
Siksi kannattaa lukea itse raamattua ja kuulostella mikä sopii itselle.Tärkeintä kaiketi on usko Jeesukseen
Vähän samantapaisia kokemuksia. Minua liikkeessä ahdistaa puhujien huutaminen ja luterilaisen kirkon halveksiminen. Puhujat vannoivat lähes joka kokouksessa miten oikealla tiellä helluntailaiset ovat. Miksi se oman joukon paremmuus niin ärsytti. Minulle tuli piste iin päälle, kun pastori sanoi puheessaan, että tuolla kilometrin päässä lasten päitä virutellaan. Siinä on luterilainen kirkko. Minä uskon Jeesukseen, en yhteisöön, jossa minulle selitetään, että olen paremmassa joukossa, kuin muut ihmiset. Osaan lukea raamattua ja rukoilla. Tuntui pahalta ajatella, että edesmenneet vanhempani ja kaksoissisareni olisivat menneet helvettiin sen takia, että heidät oli kastettu lapsena.
Itse olen ottanut "taukoja" ossa muutaman kuukauden joskus uutaman vuoden. Uskoni Jeesuksen uskollisuuteen omiaan kohtaan on vain syventynyt. Minuakin joskus on koetettu "käskyttää" mutta se on heidän ongelmansa ei minun. Olen silleen introvertti että tarvitsen taukoja. Niin pysyn "käyttökelpoisena" Jumalalle aina joskus. Pitää vain rohkeasti elää omanlaista elämää uskovanakin. Kompaan joulujen ja muiden juhla-aikojen olevan ikäänkuin "perheaikoja" seurakunnissa, yksinäiset pois silmistä silloin, mikä on erittäin surullista.
"En ollut asioista samaa mieltä"
Siinähän se taisi tulla, nimittäin ettei ehkä ollut sydämessä Jeesuksen synnyttämää uskoa vaan srk täytti enemmänkin muutoin vajavaiseksi jäänyttä sosiaalisen tyydytyksen saamisen tarvetta.
Todella arvokasta ja kiitettavää, että on sellaisia ihmisiä joilla on sielullista rehellisyyttä ja avomielisyyttä josta riittää toisillekkin! Kiitos Nina!
Ninan kaltaisia ei ole liikaa maailmassa!
On tärkeää muistaa missä ikinä oletkin, sinulla on oikeus, etten sanoisi velvollisuus, asettaa "rajat". Kuten Nina kertoo hän ei kyennyt siihen, joten ihmiset luulivat ehkä hänen tahtovan olla mukana kaikessa. Silti kannatan ehdottomasti myös ns. pysähtymistä, väliaikaa jossa arvioi itseään, ja ympäristöä, yhteisojä jne. Meillä on taipumus elää ja mennä vaan, kunnes stresssi tms pyäyttää.
Vallanpitäjät tykkää käskyttää ja keräävät ympärilleen menestyviä ihmisiä, jotka ovat samaa mieltä.
Rikkaana on helppo saarnata menestyksestä mutta heillekin tulee huonot ajat vuorollaan. Ehkä he saavat silloin saman kohtelun kuin itse ovat muille antaneet.
Jokaisen suhde Jumalaan palkitaan tai tuomitaan lopulta yksin joten kannattaa olla varma että silloin on seurannut "oikeaa saarnaajaa". Kun vetäytyy yksinäisyyteen (mitä Jeesuskin teki usein vaikka oli Poika), niin silloin sielu hahmottaa itsensä ja oman tilansa eikä ole muiden sätkynukke. Sätkynuken selitykset viimeisellä tuomiolla "tottelin saarnaajaa" eivät pelasta jos on harjoitettu pahuutta.
Nöyrät perivät maan, sanoo Raamattu. Muiden käskyttäjät eivät ole nöyriä.
Olen myös kuulunut helluntalaisiin ja eronnut. Ensin kaikki oli hyvää ja ihmiset olivat ystävällisiä. Yhdessä rukouskokouksessa pyydettiin niitä tulemaan eteen, jotka eivät puhuneet kielillä. Taakseni tuli vanhempi mies, joka hakkasi kämmenellä selkääni ja hoki: kiitä, kiitä, kiitä. Koin sen epämiellyttävänä ja lähdin kotiin. Seuraavalla kerralla seurakunnan johtaja sanoi, että kilometrin päässä on pytinki, jossa lasten päitä virutellaan (siellä on evlut. Kirkko) Maanantaina kävin eroamassa. Koko ajan olen kuulunut ev.lut. kirkkoon.
Sivut