Pitkä kesä -67

Elämä on niinku sellasessa solmussa, ettei sitä saa auki edes rautakangella! Olen ollut 'parisuhteessa' 9 vuotta mieheni kanssa. Eronneita molemmat. Kummallakin lapsia liitoista, hällä 4 ja itselläni 3. Suhteen alussa hänen lapset olivat jo aikuisia ja kotoa pois muuttaneita. Itselläni asuivat vielä kanssani.
3 vuoden seurustelun jälkeen muutimme miehen taloon asumaan, minä ja 2 lastani (vanhin muutti omilleen).
Yllättäin tämä ei sopinutkaan miehen lapsille. Alkoi törkeä käytös, vanhimmaltakin joka oli jo lähemmäs 30 v. Miehen kaikilla lapsilla oli siis oma koti muualla kuin samalla paikkakunnalla. Oma mielenterveys kärsi, suhde kärsi ja vain siksi kun mies ei osannut laittaa omiaan ojennukseen.
Päivälleen vuosi asuttiin yhdessä, sen jälkeen keräsin kamppeet ja muutin omieni kanssa pois.
Ilmoitin hänen lapsille, että olkaa hyvä, talo on teidän. Perään sain törkypostia jonka näytin miehellekin, eipä tuo osannut muuta kuin ihmetellä.
Nyt on vuosia kulunut ja kun hänellä on lapset käymässä ei minulla ole lupa tulla edes tontille. Ilmoitetaan vain, että katsotaan kun xxxxx on lähtenyt.
Toisaalta välitän miehestä, toisaalta olen jo mitta täynnä. Ollaan yhdessä, kihloissa ja harrastetaan jotakin yhdessä, mutta jotenkin vain tuntuu ettei tällä ole tulevaisuutta.
Minun lapset hyväksyy miehen, aina tykänneet. Mies voi tulla milloin vain, ei rajoituksia lapsista. Enää yksi asuukin kotona, puoliksi ovella lähdössä.
Mitä tehdä, lähteä suhteesta, odottaa ja katsoa.... kukaan kohtalotoveri?

Kommentit (12)

Vierailija

Mieti miksi haluat olla tuon miehen kanssa. Onko syy enemmän se että tunnet hänet jo monelta vuodelta vai että rakastat häntä niin että ikävöit aina hänen luo?
9vuotta on pitkä aika, ei kuitenkaan ole teitä hitsannut lujemmin toisiinne.
Voisiko olla niin että olet jäänyt riippumaan tuttuun kuvioon vaikkei miehen puolelta tule ehkä koskaan parempaa suhtautumista?
Mieti hyvät ja huonot puolet suhteessanne, kumpia on enemmän?

Vierailija

Vahana ja yksineläjänä on sellainen paikka, että jos hyvän ja lauhkean miehen omistaa, ei kannata lähteä. Kun ihminen on tarpeeksi vanha, hän tarvitsee vaikka minkälaista apua, ja jos on toinen rinnalla ja vaikka vain henkisenä tukena  on paljon helpompaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Miehen lapset ovat se vaikea kuvio yhdeksän vuotta ja mitään parannusta ei ole tapahtunut ,  vaikuttaa oudolle. "Lapset" ovat jo aikuisia,ja pitäisi osata käyttäytyä aikuisten tavoin. Miehelle ne on kuitenkin lapsia,hänen pitäisi saada lapsensa ymmärtämään tämä kuvio,siis jos hän todella haluaa olla kanssasi. Laittaisin suhteen jäähylle,ja odottaisin miehen puolelta jotain tapahtuvaksi.Tai sitten se on siinä.

En ole kohtalotoveri.

Vierailija

Olen pyörittänyt asiaa suunnasta jos toisesta. Toisaalta välitän paljonkin, toisaalta tuntuu ettei ole syytä jatkaa. Ettei tällaisella suhteella ole tulevaisuutta. Onhan se hassua asua eri osoitteissa, käydä yökylässä ja minun pysyä pois tontilta kun aikuiset lapset tulee käymään. 2 käy useammin vuodessa, 2 käy 1-4 krt/vuosi. Nuorin näistä sanoi meidän vielä asuessa siellä;"Tästä tulee sitten meidän kesämökki kun isä kuolee." Viimeisen kerran kun nuorimman tapasin siellä asuessa, kysyin onko jotain huonosti, vastaus oli;"Mulla inhottaa tulla tänne, mulla inhottaa olla täällä, kun te ootte täällä." Kerroin tämän miehelle, ei hän uskonut että näin on sanottu. Lapsi oli kertonut minun raivonneen hänelle, enkä kyllä edes ääntä korottanut. Mies ei usko tätä.
Kyllä tämmöinen syö välittämistä.

Vierailija

Tuossa saattaisi olla kyse siitä, että miehen lapset pelkäävät, että tulet jakamaan perinnön, jos vaikka menisitte avioon. Tulee tunne, että samanlaisen häädön saisi jokainen miehen kanssa seurusteleva.

Ottaisin reviirini hallintaan eli saisivat lapset pysyä poissa, jos eivät seuraani halua. Katsoisin, miten mies siihen suhtautuu ja toimisin sen mukaan. Omaa kokemusta ei ole, mutta näin tekisin.

Vierailija

Ei pidä ottaa liian vakavasti.
Naiset etenkin on aina tuumineet asioita yhdessä. Se voi antaa ainakin tsemppiä hänelle joka tietenkin tekee päätöksensä ihan itse :)

haissulivei

Oman kokemukseni mukaan etäsuhde= ei asuta yhdessä toimii paremmin kuin jos asuisimme yhdessä. Kannattaa ajatella asian positiivisia puolia! Olen "seurustellut" 25 vuotta miesystäväni kanssa mutta kumpikaan meistä ei ole halunnut muuttaa yhteen. Meillä molemmilla on omat asunnot ja omat menot. Miesystäväni aikuinen tytär on alusta lähtien ilmaissut vastenmielisyytensä minua kohtaan. Haissulivei , yksi hailee. Hän ei ole pystynyt erottamaan meitä koska en välitä. Vietämme miehen kanssa paljon aikaa yhdessä joko hänen tai minun luonaan, välillä teemme lomamatkoja yhdessä ulkomaille. Olemme todenneet, että tämä systeemi pelittää. Välillä kun olemme erossa pidemmän aikaa on niin ihana tavata taas! Joskus olemme tuumineet, että jos olisimme asuneet yhdessä 25 vuotta niin ehkä olisimme jo eronneet koska molempien luonteet ovat samanlaiset, äkkipikaiset. Kun ei jatkuvasti ole yhdessä niin siten välttää turhan riitelyn. Tässä on sekin hyvä puoli, ettei kummankaan tarvitse välittää toisen sukulaisten + lapsien mielipiteistä. Omani kyllä tykkäävät miesystävästäni kovasti ja kyselevät yhtenään, että koska menette naimisiin. Todennäköisesti emme koskaan.

Vierailija

Sanon, ei mitään yhteisasumista vahemmalla iällä. Molemmilla omat asunnot ja tapaamiset sovitusti.

Lapsien ei tarvitse pelätä perintöjen menettämisiä.

Oma isäni avioitui vanhemmalla iällä, avioehtoa ei ollut. Hän menehtyi ja uusi vaimo lohkaisi ison osan omaisuutta.(Hän oli aiemmin esittänyt isälleni: Jos toinen kuolee, jäljelle jäänyt perisi kaiken.

Onneksi isäni ei suostunut siihen.)

Me isän lapset olimme niin nuoria, ettemme osanneet pyytää sitä, että isämme tekisi avioehdon avioiduttuaan uudestaan äitimme kuoleman jälkeen.

Elikkä, on aivan oikein, että pidetään puolemme omaisuudestamme, ettei jokin sivullinen sitä viekoittele.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen pyörittänyt asiaa suunnasta jos toisesta. Toisaalta välitän paljonkin, toisaalta tuntuu ettei ole syytä jatkaa. Ettei tällaisella suhteella ole tulevaisuutta. Onhan se hassua asua eri osoitteissa, käydä yökylässä ja minun pysyä pois tontilta kun aikuiset lapset tulee käymään. 2 käy useammin vuodessa, 2 käy 1-4 krt/vuosi. Nuorin näistä sanoi meidän vielä asuessa siellä;"Tästä tulee sitten meidän kesämökki kun isä kuolee." Viimeisen kerran kun nuorimman tapasin siellä asuessa, kysyin onko jotain huonosti, vastaus oli;"Mulla inhottaa tulla tänne, mulla inhottaa olla täällä, kun te ootte täällä." Kerroin tämän miehelle, ei hän uskonut että näin on sanottu. Lapsi oli kertonut minun raivonneen hänelle, enkä kyllä edes ääntä korottanut. Mies ei usko tätä.
Kyllä tämmöinen syö välittämistä.

Toivon, että löydät omanarvontuntosi, kukaan ei sinua kunnioita jos et itse ensin itseäsi. Ota vapaus ajatella vain itseäsi, koska on kysymys sinun elämästäsi, ei siitä mitä miehen lapset sinulle kateuksissaan antaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sanon, ei mitään yhteisasumista vahemmalla iällä. Molemmilla omat asunnot ja tapaamiset sovitusti.

Lapsien ei tarvitse pelätä perintöjen menettämisiä.

Oma isäni avioitui vanhemmalla iällä, avioehtoa ei ollut. Hän menehtyi ja uusi vaimo lohkaisi ison osan omaisuutta.(Hän oli aiemmin esittänyt isälleni: Jos toinen kuolee, jäljelle jäänyt perisi kaiken.

Onneksi isäni ei suostunut siihen.)

Me isän lapset olimme niin nuoria, ettemme osanneet pyytää sitä, että isämme tekisi avioehdon avioiduttuaan uudestaan äitimme kuoleman jälkeen.

Elikkä, on aivan oikein, että pidetään puolemme omaisuudestamme, ettei jokin sivullinen sitä viekoittele.

Tämä kirjoitus herättää minussa monenlaisia ajatuksia.  Varsinkin lause: pidetään puolemme omaisuudestamme, ettei jokin sivullinen sitä viekoittele. 

Ensinnäkin isän omaisuus on hänen omaisuuttaan niin kauan kuin hän elää. Toisekseen uusi vaimo ei ole mikään sivullinen vaan isän vaimo, puoliso.

Vaikka olisi tehty minkälainen testamentti hyvänsä, lapset perivät aina lakiosan.  Nähtävästi se ei kaikille riitä. 

Mielestäni aikuisten ihmisten kannattaa keskittyä omaan elämäänsä eikä laskea sitä mahdollisen perinnön varaan. Antakaa omien vanhempienne myös elää omaa elämäänsä, mahdollisesti avioitua uudelleen ja löytää onni viimeisiksi elinvuosiksi. 

Aloittaja

Vierailija kirjoitti:
Sanon, ei mitään yhteisasumista vahemmalla iällä. Molemmilla omat asunnot ja tapaamiset sovitusti.

Lapsien ei tarvitse pelätä perintöjen menettämisiä.

Oma isäni avioitui vanhemmalla iällä, avioehtoa ei ollut. Hän menehtyi ja uusi vaimo lohkaisi ison osan omaisuutta.(Hän oli aiemmin esittänyt isälleni: Jos toinen kuolee, jäljelle jäänyt perisi kaiken.

Onneksi isäni ei suostunut siihen.)

Me isän lapset olimme niin nuoria, ettemme osanneet pyytää sitä, että isämme tekisi avioehdon avioiduttuaan uudestaan äitimme kuoleman jälkeen.

Elikkä, on aivan oikein, että pidetään puolemme omaisuudestamme, ettei jokin sivullinen sitä viekoittele.

Tämä on se yksi outo asia, jota en ikinä, koskaan, milloinkaan ole ymmärtänyt: pidetään puolemme omaisuudesta! Äitini jäi leskeksi 2 kertaa, kolmannesta liitosta poistui itse uuteen hiippakuntaan. Meille ei ikinä, ei koskaan tullut sisareni kanssa edes mielen viereen ajatus, että otetaanpa tästä oma osuutemme ja jätetään isäpuoli omilleen. Päätimme yhdessä, että emme hajota äidin ja isäpuolen YHTEISTÄ kotia. Emme rahallisesti emmekä vie tavaroita. Se oli heidän koti, ei meidän.

Joskus mieheni kanssa on puhuttiin, että jos niin kävisi että hän kuolisi ja minä asuisin talossa; ottaisin oman omaisuuteni ja muuttaisin pois. Emme halunneet muuta kuin elää yhdessä. Niinkuin ihminen yleensä haluaa mennä nukkumaan toisen viereen ja aamulla siitä herätä. Elää elämää yhdessä, ei kellottaa tapaamisia.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat