Vierailija

Tavoittaisinko täältä isovanhempia kertomaan hankalasta suhteesta lapsenlapsien vanhempiin ja erityisesti lapsen kasvatukseen liittyvistä kiistoista? Eniten omalta kannaltani kiinnostaa, millaisista syistä toimitte aikuisen lapsenne tai miniänne/vävynne toiveita tai ohjeistuksia vastaan? Tämä oletuksella, että vanhemmat ovat perusfiksuja aikuisia.

Taustaa: en haluaisi itse olla millään lailla hankala, mutta välit lapsen isovanhempiin ovat harmillisesti olleet kireät raskausajasta asti. Omalta kannaltani koen tietysti olevani ihan tavallinen vanhempi "vaatimuksineni" - esimerkiksi mummolassa vierailevalle lapselle perusterveellistä kotiruokaa (allergia huomioiden ja voin itse tehdä ruuat, jos helpompi niin) ja jos kyläilee ilman vanhempia, niin lapsi takaisin vanhemmille sovittuun aikaan. Ja muuten mummolassa mummolan säännöt. Kotona taas kodin säännöt, toki normaali mielipiteiden vaihto ja neuvot tervetulleita.

Mutta tuntuu, että tasapuolinen kunnioitus ei toteudu. Edes noita paria (mielestäni) ihan peruspyyntöä ei noudateta, ja sitten taas meillä kyläillessä meidän kotisäännöistämme puhutaan lapsen kuullen liian jyrkkinä ja niitä vähätellään, myös valintojamme ja päätöksiämme arvostellaan lapsen kuullen. Mikäli toimimme jonkun isovanhempien neuvon/mielipiteen vastaisesti, esimerkiksi vetoamalla nykysuosituksiin sekä omiin käsityksiimme ja kokemuksiimme, meidän voi todeta olevan väärässä ilman mitään sen kummempaa selitystä (tyyliin "tosi harmi, että haluatte tahalleen pilata lapsen terveyden"). Lisäksi meillä on eroja siinä, mitä koemme yksityisiksi asioiksi, ja jos sanomme tästä, niin olemme yliherkkiä. Lyhyesti sanottuna emme koe tulevamme kohdelluiksi tasaveroisina aikuisina.

Me vanhemmat olemme minimoineet vuorovaikutusta isovanhempien kanssa (molemmat vanhemmat ihan yhteisellä päätöksellä). Lapsi saa kuitenkin olla tekemisissä isovanhempien kanssa vapaasti, koska hän rakastaa heitä ja he selkeästi häntä ja haluamme tukea tätä suhdetta. Pitkässä juoksussa tilanne ei kuitenkaan ole ideaali ja haluaisin lähteä parantamaan välejämme. Miten sen voisi tehdä? Edellisellä kerralla, kun yritimme avata tuntemuksiamme, saimme aika loukkaavia sanoja osaksemme ja välimme pikemminkin huononivat kuin paranivat.

Haluaisin siis tietää, mitä teemme väärin suhteessa isovanhempiin ja miksi olemme heidän mielestään hankalia. Olen valmis pohtimaan omaa käytöstäni kriittisesti, mutta auttakaa avaamaan silmiäni, kun en keksi, mikä meissä ja vanhemmuudessamme on vikana. Eli kokemuksia hankalista suhteista ja miten toivoisitte oman aikuisen lapsenne, miniänne tai vävynne käyttäytyvän!

Kommentit (6)

Vierailija

No, näin se on, isovanhempien pitää kunnioittaa poikansa ja miniän kasvatusperiaatteita kuin myöskin ruokailutottumuksia.

Olen kuuden pojan isoäiti, 8-18v.

Paljon olen heitä yö kylässä pitänyt, varsinkin pienempänä.

Kävi vain niin, kun mieheni sairastui vakavasti, en aina pystynyt ottamaan poikani lapsia hoitooni tarvittaessa.

Miniäni loukkaantui.-Enkä sen jälkeen monestikaan saanut pojan poikiani hoitoon, vaikka olisin jaksanutkin.

Olen kantanut tämän taakan kunnialla, asiasta emme pysty puhumaan.

Toki syntymäpäivä ym. juhlat juhlitaan kuten ennenkin. Eipä juuri muuta kanssakäymistä , paitsi poikani pojat auttelevat minua kodinhoidossa. Maksan heille euroja palkaksi.

Tyttäreni pojat auttelevat minua niin ikään paljon askareissani.

He ovat olleet riittävästi yö kylässä luonani. Itse pyytävät äidiltään: Pitäisi päästä taas mummon luo.

Niin, näistä tavoista, sanon: Mummolassa saa syödä esim. olohuoneessa mutta kotonanne teette kuis vanhemmat kehottavat.

Lastenlasten kuullen en milloinkaan kyseenalaista vanhemmilleen heidän kasvatuksestaan.

Toki esim. tyttären kanssa kahdestaan juttelemme poikiensa kasvatusperiaatteista.

Tyttäreni kysyykin ohjeita.

Miniälläni on hienot vanhemmat, jotka osaavat olla avuksi poikani perheelle.

Olen jäänyt suosiolla taka-alalle.

Pitää vain tyytyä siihen, mitä elämä tuo tullessaan.

En kannata riitoja.

ps. Minulla oli hieno anoppi, kunnioitimme toinen toisiamme sekä toistemme periaatteita.

Vierailija

Sinulla kuulostaa olevan hieno suhtautuminen lastenlapsiesi vanhempiin ja läheiset välit lapsenlapsiin, eikä tuollaisessa suhteessa pitäisi ongelmia tullakaan. Sairastumisesta tai muusta elämäntilanteesta tai vaikka yleisesti jaksamisesta johtuvasta asiasta nyt on ihan turha loukkaantua millään lailla, pikemminkin tukea ja tarjota apua, jos sille on tarvetta.

Meillä ei ole varsinaisesti syitä jättää lasta hootoon, mutta lapsi saa mennä kylään halutessaan ja myös aina isovanhempien pyynnöstä (jos ei ole mitään aikatauluestettä), yökyläilyjäkin on ollut muutamia. Etäisyyttä on paljon, niin tapaamme 1-2 kk välein useamman päivän kerrallaan ja videopuheluita soittelemme useamman kerran viikossa, samoin laitamme usein viestejä ja valokuvia lapsen kuulumisista.

Mutta kaikki yhteydenpito koskee vain lasta, koska, kuten aloitusviestissä kerroin, vanhempien ja isovanhempien välit ovat kireät ja tulehtuneet. Välienselvittely-yritykset eivät ole toimineet ja ymmärtämättömyyden kuilu tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tämä asia surettaa ja tuottaa ahdistusta, mutta en osaa sitä selvittää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Tuokin on hyvä asia, että pidätte noinkin paljon yhteyttää keskenänne, vaikka se koskisikin vain lastanne.

Mielestäni, jos normaali aikuisten ihmisten kanssakäyminen ei luonnistu toivutulla tavalla, jättäisin sen omaan arvoonsa.

Kaikkien kanssa keskusteleminen välien epäkohdista ei vain onnistu.

Normaali kohtelias käytös vierailuilla/kanssakäymisessä riittää minusta.

Näin olen aina toiminut kaikissa ihmissuhteissani tämän 69-vuoden aikana paitsi työpaikallani pidin tiukasti oman kantani, jos tiesin olevani oikeassa.

Vähän on vaikea antaa päteviä neuvoja näissä asioissa...

Vierailija

Taidan siis antaa syvempien keskustelujen olla ja pitää välit ystävällisinä mutta neutraaleina. Kiitos mielipiteistänne.

Vielä kaipaisin neuvoa, miten voisin sanoa, että paria tiettyä ohjeistusta on oikeasti aika lailla pakko noudattaa, jotta voimme hyvillä mielin antaa lapsen kylään. Ruokavaliorajoitteista ja sovituista kotiintuomisajoista kiinnipitäminen siis kyseessä. Ja myös se, ettei avoimesti vähteltäisi valintojamme/kotisääntöjämme eli kutsuttaisi hampaiden pesua lapsen kiusaamiseksi, lemmikkieläimiämme terveyden pilaamiseksi ja herkkujen rajoittamista elämän kurjaksi tekemiseksi. Siis nimenomaan LAPSEN KUULLEN en haluaisi näin puhuttavan, meille sillä ei ole muuten väliä.

Millaisella tavalla nämä asiat voi ilmaista niin, että se ei kuulostaisi ikävältä, kritisoivalta tai turhalta valittamiselta? Vai voiko mitenkään?
Nämä ovat ne ainoat pari juttua, jotka meille olisivat oikeasti tärkeitä, mutten haluaisi näistä mitään riitaa tai mielenpahoitusta kuitenkaan.

Vierailija

Olisiko niin, kun ko. tilanne on päällä, esim. hampaitten pesu tai herkkujen rajoittaminen.

Ystävällisesti toteaisit isovanhemmillesi: Tämä on lapsemme parhaaksi.-Opetamme lastamme pesemään hampaat pienestä pitäen ja ettei herkkuja syödä joka päivä.- Se ei ole terveellistä.

Mitä tulee lemmikkeihin, voisitko hymyssä suin sanoa mummille ja ukille: Lemmikit ovat hyväksi lapselle, oppivat niitä´paijaamaan` ja huolehtimaan.  

Pitäisikö sinun ja miehesi rohjeta kahden kesken sanoa isovanhemmille ystävällisesti: Meillä on nämä kasvatusperiaatteet, voisitteko olla kommentoimatta omia mielipiteitänne lapsen kuullen, ettei lapsi joudu hämmennyksiin?

Jos he tästä loukkaantuvat, siitä vaan.- Jokaisella vanhemmalla on oikeus kasvattaa lapsensa hyvien tapojen mukaisesti.

Entiset kasvatus periaatteet osin joutaa unhoittaa.

Vierailija

Nuo neuvot ovat hyviä, ja omaa malttia ja mahdollisimman ystävällistä ilmaisua olen pyrkinyt kehittämään. Olen toisaalta pohtinut sitäkin mahdollisuutta, että ilmaisutapani on ehkä liiankin pehmeä ja siitä tulee kuulijalle vaikutelma, ettei näillä asioilla ole minulle suurta merkitystä ja siksi on ihan hyväksyttävää toimia toiveideni vastaisesti. Ja varmasti olen ihmisenä herkkä ja yksityisyyttä kaipaava ja puolisoni suku on aivan toisenlaista, eli emme tämän suhteen ymmärrä toisiamme. Tapaamisten jälkeen olen yleensä aivan stressaantunut ja uupunut, koska minulle jää usein tunne, että olen koko kyläilyn ajan päätynyt selittelemään ja puolustelemaan kasvatustapojamme ja valintojamme ihan pientenkin asioiden suhteen ja ns. joutunut suojelemaan itseäni liialta tungettelevaisuudelta. Ja tätä asiaa olen yrittänyt valaista ja mieheni myös, mutta kaikki sanomamme asiat kilpistyvät loukkaantumiseen. Yhtäältä minulla on mielestäni oikeus elää tavallani eikä olla selitysvelvollinen, jos valitsen osin elää eri tavalla kuin lapseni isovanhemmat toivoisivat, toisaalta en halua loukata toista osapuolta sanomalla, että hänellä ei ole päätösvaltaa perheeni asioihin enkä todellakaan toivoisi huonoja välejä lapseni isovanhempiin. Koen olevani ihan normaali aikuinen ja rakastava, huolehtiva vanhempi, joka yrittää toimia parhaan tiedon valossa lapseni kukoistus ja perheeni muutenkin etusijalla. Harmittaa olla pettymys toisille ihmisille, ja tietää, että appivanhemmat olisivat toivoneet jotain parempaa lapselleen ja lapsenlapselleen.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat