Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen: ”On menetyksiä, joista ei toivu koskaan”

"Ihminen tulee kuulluksi vain hiljaisuudessa".

Niin totta. 

Tällaiset koetut hetket, kun on tullut kuulluksi, kantavatkin sitten loppuelämän.  Joka on sellaisen saanut  kokea,  tämän tietää ja  osaa myös antaa sen eteenpäin toisille.

Tämä viisas, ihana nainen oli opettajani, kun ammoin opiskelin hoitajaksi. Olimme niin nuoria molemmat silloin, nykyperspektiivistä katsoen, mutta jo silloin, hänen opetuksensa sisälsi jotakin hyvin syvää ja koskettavaa, sellaista jota jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa ja mikä ikään kuin opetti vielä jälkeenkin päin ja antoi tukea, kun sitä muisti.  En voi kuin kiittää, että kohdalleni on osunut tämä ihminen. 

Niin ajattelee varmasti moni muukin ja hyvin monenlaisista kohtaamisista käsin. 

Tarvitsemme kipeästi näitä rohkeita ja viisaita ihmisiä keskuuteemme. Toivon, että itse olen osannut olla  läsnä,  työssäni hoitajana, kun se on ollut tarpeen. Tunnistan työssäni näitä pysähtymisen kohtia ja niin kipeitä kuin ne ovatkin, ovat toisella puolella kuitenkin vastassa ne  "miljoonien vuosien kysymykset", jota ihminen sukupolvesta toiseen joutuu aina vuorollaan omalla ja läheistensä kohdalla kysymään.

Huolimatta tuskasta ja surusta,  näissä hetkissä on kuitenkin myös jotain hyvin rikasta, yhtenäistä ja uskallanko sanoa,  turvallistakin, kun tämän yhteisyyden saa kokea.  Syvä jakamisen tunne syntyy,  kun  uskaltaa olla läsnä  vaikeissa elämän kohdissa. Sanat käyvät tarpeettomiksi, saa ymmärtää osallisuutensa jossakin itseä suuremmassa. 

Kun saa hiljaisuudessa kuulla toista ihmistä, on se siunaus myös itselle.  Se tekee meistä ihmisiä toisillemme. Olemme täällä ja tässä, yhdessä.  Jaamme sen minkä voimme, emme hylkää toisiamme, vaikka kykymme muuttaa välillä raakaakin todellisuutta ovat vajavaiset.

Näin haasteellisen työn kanssa mitä Carita on tehnyt ja tekee, ymmärrän erittäin hyvin tarpeen rauhalliseen ja turvalliseen arkeen. Sitä hänelle sydämestäni toivon, ja että myös niitä haavoja, mitä hän on työssään /elämässään itse saanut,  puolestaan hoidetaan. Taide ihan varmasti hoitaa! Se tekee sen hitaasti ja salaperäisesti, toisinaan pienellä viiveelläkin. 

Maalaukseen voi syntyä sellaista, mitä ei heti ymmärrä, mutta joka jälkeenpäin näyttää ilmiselvältä.  Taide on ihana, oma maailmansa, jossa saa  myös kulkea turvallisia polkuja pitkin. Maalaaminen nostaa toisinaan asioita esiinkin, mutta se tekee sen lempeästi,  sietokykyä kunnioittaen, samalla suuren lohdun ja ilon tarjoten.  Miten iloista edes ajatuksissa, päästä jakamaan myös tämä maalauksen ihana maailma.

Kaikin hyvin terveisin hänelle, terveiset ajan takaa sekä tästä hetkestä!  Samaten kaikille heille muillekin,  jotka tämän hienon artikkelin ääreen pysähtyivät. 

.. pelko menetystä ja kuolemaa kohtaan istuu meissä syvällä. Itseään ei voi suojata menetyksistä.
Niin se on. Siksipä ärsyttääkin kun tvssäkin tai lehdissä esiintyvät ns julkkikset julistavat: minä en pelkää kuolemaa, olen haudannut vanhempani ja isovanhempani. Ei kai se nyt siihen liity. Ei sitä tarvitse julistaa.
Ihan varmaa on ,että jokainen kuolee. Ei se ole mikään rohkeuskilpailu!