Mistä vanhat parit keskustelevat?
Mistä vanhat parit keskustelevat?
klo 11:33 | 29.12.2012
Hyvin kauan yhdessä eläneillä pareilla lienee kaikilla omat tapansa keskustella. Meillä ei liian paljon jutustella. Kai sitä tietää toisen ajatukset tai siis luulee tietävänsä. No, tietyissä asioissa kyllä, mutta ei tietenkään niitä syvällisempiä juttuja.
Näkemyksemme eri asioista poikkeavat hyvin usein. Sekö lienee pitkän yhdessäolon salaisuus, ettei käy elämä yksitoikkoiseksi myöntelyksi kummaltakaan.
Ja mistäkö keskustellaan? Arkisista asioista, mitä aiotaan tehdä jne. Niistä ei kiistellä, mutta muun maailman asioista näkemykset sitten eroavatkin. :)
Vanha ellli
(Taas aloin kirjoittaa kirjautumatta)
Se on joskus mystinen salaisuus, mitä toisen päässä liikkuu, vaikka tuntuu, että tuntee toisen läpikotaisin. Kerran aamiaispöydässä katselin miestä hiljaa ja arvioivasti. Hän tuijotti ulos ja melkein kuulin, kun hänen aivonsa raksuttivat ja hän ajatteli jotain tärkeää. Sitten vaan rohkaisin mieleni ja kysyin, mitä mielessäsi liikkuu? Mieheni kääntyi minuun päin ja hymyili. Hän kertoi ajatelleensa kesää, kun istuttiin puutarhassa kahvilla ja meillä oli niin onnellinen olo kummallakin silloin. Kysyinkin, eikö nyt sitten ole? Hän vastasi että tietenkin meillä on. Keskustelu jatkui edelleen viime kesän tapahtumissa.
Hyvä V.e! Ei kirjautumisia.
Kyllä elämän laatukuuluu vanhan parin puheissa. Jos toivotetaan huomenet ja yöt, mutta välillä kysellään vaan mitä Juhla Mokka tänään maksaa tai maistuiko makaroonilaatikko, on arjen sisältö kuihtunut. Eläkerahoista pitäisi repiä reissurahat Alppien eteläpuolelle. Sitten olisi taas muisteltavaa muutamaksi viikoksi.
Muisteleminen ei kyllä elämää rikastuta. Niin leipääntynyttä vanhaa paria ei soisi löytyvänkään, ettei arjen seuraamisesta löydy aiheita mielipiden vaihtoon. Kun miehet esiintyvät maailman ymmärtäjinä ja selittäjinä, naisella löytyy ajatusta ja sanat palauttaa ukko kiikkustuolin realismiin. Lapsista ja lapsenlapsista puhuminen on haasteellista, jos löytyy taipumusta perityvillä geeniominaisuuksilla kehuskeluun. Mutta hyvillä teoilla unelmoiminen rikastuttaa, vaikka toteutukseen ei raha riittäisikään.
"Puhumatta paras" ei tee hyvää kenellekään. Kyllä kotona on hyvä harjoitella, että pärjää kodin ulkopuolella.
Keskustelusta ja keskustelusta, hmm jos siitä voi käyttää sitä nimeä.
- jos aloitin jostakin ja yleensä aloitin:
"kuinkas se asia eteni siellä vastaanotolla"
vastaus oli ollut asiaankuin asiaan lähes samanlainen jo piemmän aikaa joten tavanomainen vakiovastaus oli:
"saat ( pas..pä..) tietää siitä sitten myöhemmin"
murahdin vastauksen:
" jaaha ettäkö silleen taas"
häneltä jatkoa edelliseen vastaukseen:
"mitäs yleensä utelet senkin (pas..pä..)"
Suunnilleen tämänlaiseksi vuoropuheluksi meni 43 vuotta yhdessä olleen avioelämän loppuvaiheilla, joten arvailujen varassa varovasti loppuun saakka. Kaikkein pahinta tässä asiassa olikin se, että sitten myöhemmin ajankohta umpeutui hänen kohdallaan jo kolme vuotta sitten. Viimeisinä sanoinaan kuulin "se ei toimi nyt" ja kysyessäni tarkemmin hän oli jo poistunut tästä elämästä.
Kun jälkeenpäin tarkastelen asioita niin muutos oli vuosien varrella kulkenut niin hitaasti, että havaittavia muutoksia en pystynyt yksilöimään. Jonkin ulkopuolisin vaikkapa 3 vuoden välein katsottavat jaksot olisivat kenties paljastaneet näkyvimmän muuttumisen henkisellä kuin fyysisellä tasolla.
Uskoisin että en ole ainoa henkilö joka on kokenut vastaavan sillä ulkopuolinen jota harvemmin näkee huomaa hyvin nopeasti eron joko puheissa taikka liikkumisessa. Lihomiset ja laihtumiset näkyvät varmasti yhtälailla.
Vahat parit kuertelee, tietenkin.
Kyllä oli surullinen kertomus! Ei tuollaista pitäisi sallia, mutta useinhan se on niin, että mihinkäs lähdet. Meitä ankeiden aikojen kasvatteja on vielä yksi sukupolvi jäljellä. Pojastako polvi paranee?
Valvonta ja urkkiminen on väärin. Mutta iloitsen nuorille perheille annettavasta tuesta. Puheenaiheita on nuorena enemmän. Kiinnostus elämään säilyy toivottavasti myöhempään..
Tässä on tullut 38v. saman puhekaverin kanssa elettyä ja kyllä ei enää tahdo jutustelusta mittään tulla.
Usein oon miettinyt, miten kaksi niin erilaista ihmistä on joskus voinut yhteen mennäkkään.
Molemmilla aivan vastakkaiset elämänkatsomuksetkin. Mie meen sieltä mistä mennä kuuluu, vaan vastapuoli aina sieltä mistä aita on matalin.
Eihän tuo ilkiä ihminen oo ollunna, vaan kun ei omaatuntoa tai omistaa ollenkaan.
Lapsien kanssa nippa nappa juttuun tulloo, vaan eihän nuo lapsuusaikanakaan koskaan isänsä kanssa mitään yhdessä puuhastelleet. Lomamatkoja tms. muistoja yhteisistä asioista ei juurikaan ole.
Kyllähän siinä väkistenkin toisistaan vieraantuu.
Lastenlapsiin yhtä välinpitämätön asenne. Ei niidenkään kanssa osaa oikein olla.
Ehkä se on geeniperimää, jotta oma isä ei Häntä ole omaksi lapsekseen tunnustanut.
Aika vastuuvapaata elämää oon aatellut muillakin miehillä perheasioissa luullut olevan.
Miehen sairaudet kyllä tiedän, vaan koskaan tuo ei kysynä mihin vaivoihin itse lääkkeitä syön.
Yhtä monta pilleripurkkia taitaapi kummallakin olla.
No mitäpä näistä, toisinaan juttelen kissan kanssa, kun ei muuta puhekaveria ole.
Oon jo vähän suunnitellut omaa huushollia itselle, jotta ehtisi vielä omanlaistani elämääkin elää.
Tämmöttiä ajatuksia tuli tähän parin vuoden takaiseen aloitukseen laitettua. (Kaikkia asioita ei edes tohdi kertoakaan. Tulisi vaan synkkä mieli niistäkin. Katteeks käypi monen kirjoittajan puolisovalinnat, niin on elo auvoista. Vaan taakkansa ite kullakin.
Terveiset kuitenkin kaikille kohtalotovereille.
Ps. tuolla hakupalkilla, kun etsii vois löytyy monia muitakin mielenkiintoisia aiheita. Kokkeilkaa!
Entinen ET oli parempi. Asiaaiheet oli paremmin jaoteltu, kun nykyisin.