Tuosta vaatteiden hintakeskustelusta, kun se lipesi jo koulumuisteloihin, tuli mieleeni, että olisiko kiva ruveta muistelemaan lapsuutta muutenkin?
Mitä hassua tuli tehtyä, kun emme ymmärtäneet, mitä pelkäsimme, mörköjäkö vai oliko joku ihminen tavallista pelottavampi? Mitä noloa sattui tai miten aikuiset narrasivat. Mitä leikkejä leikimme, mitä ruokaa inhosimme tai mistä pidimme. Millaisia ovat varhaisimmat muistot, minun ovat evakkoreisulta kun olin 3-vuotias. Ja sitten niitä koulumuistoja!

Minä voisin alkajaisiksi kertoa pari juttua. Olin alle kouluikäinen ja olin kuullut isojen miesten kiroilevan. Tiesin, että se oli kiellettyä ainakin lapsilta, se oli syntiä. Äiti oli sanonut, että jumala kuulee ja näkee kaiken. Minun teki kuitenkin kovasti mieli kokeilla miltä se kiroaminen tuntuisi. Meillä oli pihapiirissä jykevä hirsiaitta ja sen takana hämärää ison kuusen varjossa. Ajattelin, että sen aitan takaa jumala ei varmasti minua huomaa. Sinne menin ja sanoin ne kaksi kirosanaa mitkä tiesin,toinen alkoi peellä ja toinen ässällä. En suinkaan täräyttänyt niitä kovalla äänellä kuin miehet, vaan hiljaa kuiskaten, ettei jumala kuule.

Olin kai noin 4-vuotias kerran kun äidillä oli leipomispäivä. Pullataikina oli kumottu tuvan pöydälle ja äiti joutui menemään aitasta hakemaan jotain. Katsoin taikinaa ja se muistutti alastonta pientä vauvaa. Nappasin taikinavauvan syliini ja rupesin laulamaan tuutulullaa marssien ympäri tupaa. Vähän vanhemmat siskoni ja veljeni nauroivat kippurassa ja minulla oli hauskaa. En saanut tukkapöllyä enkä muutakaan rangaistusta kun äitikään ei voinut olla nauramatta.

Sivut

Kommentit (141)

Kuulostaa hyvältä aiheelta! Lapsuudesta ja kouluajoilta on varmaan kaikilla muistoja - mukavia ja vähemmän mukavia.

Asuin seitsenvuotiaaksi asti vanhassa kerrostalossa, jota kutsuttiin Vilulinnaksi, omistaja kun säästi lämmitysklapeista niin että vuokralaiset varsinkin talvisaikaan hytisivät jykevien kiviseinien sisällä. Kesällä asunnoissa olikin sopivan viileää. Tuo ruotsinkielinen vuokraisäntämme oli löytänyt itselleen vaimon Saksasta, eikä rouva oikein oppinut suomea hyvin. Topakkana hän kuitenkin asteli pihalla katsoen lasten perään, etteivät nämä piirrelleet ulkoseiniin: "Ei saa kraappi seini." - Yksi asukas oli varakas liikemies, joka toi lapsilleen matkatuliaisina hienoja nukkeja ja mekaanisia autoja ulkomailta. Hänellä oli myös tapana antaa kolikko lapselle, joka avasi hänelle ulko-oven. Mies ei tainnut useinkaan päästä kadulta rappukäytävään, niin ettei lapsilauma syöksynyt kilvan ovea avaamaan. Ja sitten sännättiin yhtä kovaa vauhtia lähikauppaan törsäämään lantit tikkareihin, nekkuihin ja Jenkki-purkkaan. Monet kerrat oli minullakin polvet asfaltti-ihottumalla, kun kaaduin mukulakiveykselle tai rappuja alas.Onneksi entään säästyi pää, joten kuten.

Katinka, keksit mukavan aiheen. Lapsena asuin kolmisen vuotta maantien varrella ennen kuin perhe muutti omaan rintamamiestaloon syrjäisempään paikkaan. Silloin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa ei ollut paljoakaan liikennettä. j Muutama linja-auto kulki säännöllisesti päivittäin kodin ohitse, mutta henkilöautot olivat harvinaisia ja mielenkiintoisia lapsen silmissä.
Silloin tällöin kotiimme ilmestyi kulkukauppias polkupyörällään, varmaan moni muistaa näitä kiertäviä kauppiaita, joilta sai ostaa neuloja, kampoja yms.
Kunnan vanhainkodissa asui siihen aikaan monta onnetonta miestä, jotka eivät selvinneet omin päin. He kuluttivat aikaansa kävelemellä pitkin kuntaa ja pistäytyivät tien varrella taloihin, missä saivat ehkä vähän leipää tms. He olivat hiljaisia miehiä, lapsenomaisia ja kilttejä. Yhtenä kesäpäivänä istuin vanhempien kanssa ruokapöydässä kun alkoi kuulua kova rytinä eteisestä. Isä meni katsomaan ja löysi Ollen, joka ajeli potkulaudallani pitkin eteistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuulosti niin tutulta Nitanita kun kerroit noista autojen vähyydestä ja kulkukauppiaista silloin ennen. Minullekin tuli taas yksi juttu siitä mieleen. Olin kai jotain 4 tai viisi- vuotias . Olin katsonut kuinka linja-auto pysäytettiin kättä nostamalla. Mekin asuimme ihan tien vieressä ja yksi linja-autovuoro kulki edestakaisin kerran päivässä.
Minä kun olin oppivainen, menin tienvarteen odottelemaan sitä bussia. Se tuli ja minä viittasin. Ihan piruuttaan se kuski pysäytti vaikka varmasti tiesi, ettei tuo natiainen yksin kyytiin tule. Minulle tuli vaan kamala kiire juosta pakoon, ettei minua vaan väkisin bussiin kiskottaisi. En taakseni katsonut kun Juoksin pellolle ja varmuuden vuoksi vielä ojaan piiloon.

Minulla oli pikkutyttönä pitkät hiukset,ne ulottuivat takamukseen asti.Kaikki aina kehuivat,että kuinka ne on kauniit ja paksut.Minulla oli kenkälaatikollinen hiusnauhoja,sain niitä sukulaisilta lahjaksi ja äiti niitä aina välillä osti.Pesin ja silittelin ne itse ja laittelin laatikkoon järjestykseen.
Tosiasia oli kuitenkin se,että kärsin niistä hiuksista ihan fyysisesti.Äitini oli töissä,minä ja vanhimmat veljeni olimme iso-vanhempien huomassa päivisin.
Joka ainut aamu tomera iso-äiti letitti minun hiukseni niin tiukkaaan,että ne melkein sojottivat vaakasuoraan taakse.Ai,että oli päänahka hellä.Kun äitini illalla "vapautti" minut niistä leteistä,minusta tuntui siltä,kuin koko päänahka olisi valahtanut alas.
Kinusin ja kinusin hiusten leikkuuta ja lopulta äiti sitten suostui ja sanoi;Kun koulu alkaa syksyllä,niin sitten mennään parturiin.
Ai että olin onnellinen.Äiti vei sitten vähän ennen koulun alkamista minut valokuvaamoon,missä pitkät hiukseni kammattiin auki ja otettiin kuva muistoksi.
Hiukseni ovat kyllä upean näköiset,täytyy myöntää,ne ovat kuvassa vähän kiharaisen oloiset lettien jäljiltä.Kuvassa minulla on valkoinen,hihaton pallokuvioinen mekko ja erittäin onnellinen hymy huulilla.Muistan sen vielä,olin 7v. ja ajattelin,että ihanaa,vihdoinkin.
Äitini kertoi jälkeenpäin,että hänellä oli vähän haikea olo,kun ne hiukset leikattiin.
Kun tuota kuvaa katselen nyt,niin itsekin tunnen eräänlaista haikeutta.Miten nopeasti se lapsuus sitten menikään.
Silloin oli kesät pitkiä ja lämpimiä ja talvet kunnon talvia,ei mitään loskakelejä ja kavereita oli paljon ja leikittiin paljon.
Saatiin olla lapsia pitkään,niinkuin kuului ollakin.
Eikös ne ajat tälläisiä suunnilleen olleet? Itse olen syntynyt 50-luvun alussa.

Hei Marjutti,
En malta olla kommentoimatta pitkiä hiuksia. Äitivainaallani oli aina ollut pitkä tukka. Sitten hän kaatui ja molemmat kädet katkesivat. Äitini ei ollut tyytyväinen minun hänen omaishoitajansa kampaamiseen. Sanoin napakasti, että jos ei kelpaa, niin minä tilaan kotiin kampaajan ja sillä siitä harmista pääsee. Hän suorastaan pillastui minulle, mutta muutaman päivän asiaa mietittyään hän suostui, silloin hän oli 82 v ja eli vielä 9 v, eikä koskaan murjottanut siitä että pakotin hänet uuteen hiusmuotiin!
Terveisin Aluisa

Marjutti, mainitsit lapsuusajan pitkät, lämpimät kesät ja kunnon talvet. Paljon oli myös kavereita, tosin kotonakin meitä oli usempia sisaruksia ja aina tekemistä ja leikkimistä yhdessä. Uimareissut kesäisin olivat lähes jokapäiväistä huvia. Kerran olin menossa uimarannalle juosten, oli kiire. Vastaani tuli kansakoulun opettaja vaimoineen, joka oli myös opettaja. Vauhdista niiasin, ja heitä tervehdin, ja tietenkin kaaduin! Opettajat tulivat katsomaan, kävikö minulle pahasti. No, uimareissu jäi muutaman kerran väliin, sillä sain melkoisen haavan polveeni. Näin meidät oli opetettu kohteliaiksi ja tervehtiä aina piti tuttuja ja vanhempia ihmisiä, tämä oli äidin opetus. Kun sitten menin kotiin verisen polveni kanssa, oli äiti vain vihainen ja tätä en oikein ymmärtänyt silloin.

Minullakin oli tiukat saparot kun kävin kansakoulua. Tässä sitä asioita muistuu mieleen kun lukee toisten juttuja.
Tokaluokalla takanani istui poika joka nyki minua letistä ja pisteli mustekynällä selkään. Kun en sitten malttanut olla kääntymättä mulkaisemaan, tuli opettaja siihen tulokseen, että minun teki mieli sinne poikien väliin istumaan. Niin siinä sitten istuin lopputunnin kahden pojan välissä, siis kolmistaan kahden istuttavassa pulpetissa. Ei varmaan pojillakaan ollut mukavaa, minä ainakin häpesin, mutta ei tullut mieleenkään ruveta kantelijaksi. Silloin olisin saanut hävetä vielä enemmin kun olisin ollut kantelupukki.

Tuosta edellä kertomastani alakoulun opettajasta ja hänen opetusmenetelmistään on kyllä paljon juttuja. Minun patalapun tekelettäni esitteli koko luokalle ja kehoitti katsomaan millaista "vinkkeliä" virkkasin. Näin aikuisena ajatellen olisi ollut paikallaan opettaa miten ei tulisi sitä vinkkeliä. Kyllä minä olen silti virkkaamaan oppinut vaikka ei opetettu. Onneksi olen lukutaitoinen. Niin kova olin lukemaan, että samainen opettaja lähetti minut isosta talosta itselleen leipää hakemaan kesken lukutunnin. En minä oikeastaan pahalla muistele enää, huvittaa vaan.

Taidankin jatkaa vielä tätä yksinpuhelua.
Maalla kun olen syntynyt ja lapsuuteni viettänyt ovat leikitkin olleet hyvin luonnonläheisiä. Meidän kotimme lähellä oli metsä jota sanoimme rastasmetsäksi kun siellä pesi ainakin räkättirastaita joka kesä. Kissamme kantoi räkättirastaan poikasia näytille. Ajattelimme pienessä päässämme, että kissa oli tuhma kun tappoi niitä poikasia.
Niinpä, aina kun huomasimme linnunpojan kissan suussa, otimme sen pois ja pidimme liikuttavat hautajaiset. Teimme pienistä kukista seppeleitä ja puusta ristin linnun haudalle veisasimme virsiä ja olimme kovasti vakavia. Kissaparan piti lähteä uudelle pyyntiretkelle.
Kävyistä teimme kotieläimiä. Isot kuusenkävyt olivat lehmiä ja hevosia, männynkävyt sikoja ja lampaita. Rakensimme sammalista navetat ja tallit joissa "ruokimme" elikoita. Siellä ne ääntelivät, ammuivat, hirnuivat, määkivät ja röhkivät lapsenäänellään.

Lapsena kesät olivat niin kuumia, että teki mieli riisua nahkakin. Men lapset melkein asuimme joessa ja tulimme kotiin vasta, kun jonkun äiti tuli hakemaan. Huulet sinisinä ja täristen pyysimme että saisimme olla siellä vielä ihan vähän aikaa. Joskus kyllä satoikin, mutta silloin istuimme ullakolla lukemassa tai korttia pelaamassa. Lapsuuden talvet olivat aina kunnon talvia vaikka asuimmekin Helsingin maalaiskunnassa eli Vantaalla. Usein kevättalvella oli hankikanto ja koulumatka lyheni huomattavasti.

Mekin leikimme käpylehmillä, -hevosilla ja -sioilla. Leikimme myös kauppaa, jossa voikukan lehdet olivat kaloja ja voikukan terälehdet tietenkin voita. Hiekka oli sokeria. Muistaakseni ratamonlehdet olivat rahoja. Talvella tein yhden isomman tytön kanssa hienon kodin lumesta ja kovasta lumesta muovailimme pieniä astioita. Siinä meni kauan aikaa ja olimme otdella ylpeitä kunnes pojat rikkoivat koko kodin ja kaiken hienon. Emme enää koskaan tehneet sellaista lumikotia. Mäenlasku oli myös suosittua huvia. Pojat tekivät hyppyrin josta he ponkaisivat aika pitkälle. Itsekin kokeilin kerran, muttaa tuuskahdin pyllylleni. Siihen päättyi "mäkikotkan" urani.

Koulumatkamme varrella oli vanha asumaton talo. Meille sanottiin, että siellä kummitteli. Naapurin Jussi, joka kulki veljeni ja minun kanssa koulumatka, oli kova kerskumaan. Hän kertoi kammottavia juttuja, joita hän oli nähnyt, kun oli kurkistanut ikkunasta sisään. Niinkuin hän nyt olisi uskaltanut edes mennä portista sisään. Minä tietenkin uskoin ja pelkäsin kauheasti. Veljeni sen sijaan ei Jussin juttuja uskonut vaan heitti lumipallolla talon seinään. Ryntäsin kauhuissani pakoon niin lujaa kuin pääsin ja niin ryntäsi Jussikin. Veljeni tuli nauraa räkättäen perässä. Yksin sen talon ohi kulkeminen ei todellakaan ollut hauskaa.

Hei allinlapsi.
Meilläkin oli semmoinen jokipahanen uimapaikkana ja ne kauppaleikit kalliolla lähellä jokea. Joessa tietenkin juoksimme yhtenään. Joskus kilpailimme siitä kuka käy useamman kerran päivän aikana uimassa. Tukan piti kuivua välillä. Sehän oli ihan epäreilua kun pojilla oli lyhyet hiukset. Ei oltu tasa-arvoisia.
Kaupassa myimme mm. limonaadia joka oli kreppipaperilla värjättyä vettä. En nyt muista mitä muuta myimme, mutta rahat olivat ensin jotain lehtiä ja myöhemmin aloimme tehdä niitä paperista. Kaikilla oli oma putiikki ja ostimme toinen toisiltamme.
Kun ravustusaika alkoi heitimme pyydykset veteen. Saimme hyvät rahat ensimmäisistä ravuista, silloisen mittapuun mukaan.

Kun olin pieni, asuimme melkein kaupungin keskustassa, mutta aivan metsikköisen Vesilinnanmäen kupeessa. Siellä metsikössä me lapset seikkailimme, milloin emme leikkineet omalla umpipihalla. Ja siihen aikaan lapsia riitti, minulla ainokaisellakin oli aina leikkikaveri tai useampia, kun menin ulos. Lähellä oli myös varuskunta, ja alokkaat kävelyttivät usein tyttöystäviään Vesilinnanmäellä. Me lapset tietysti vakoilimme pensaikossa. Minun silmissäni sotilaspukuiset nuyorukaiset olivat kerrassaan komeita sotaherroja. - Kerran alakoulussa ollessani esitimme Kalevalasta kuvaelman "Tyttären kotoalähtö". Kun olin iso tyttö, sain olla äitinä. Meillä oli kansallispuvut ja päähineet, sekä tuohivirsut jalassa. Ne minun jalkineeni kyllä puristivat kamalasti, etenkin kun seisoin melkein koko esityksen ajan. Vähän ennen Kalevalanpäivää opettaja kertoi, että me pääsisimme esittämään tuon kuvaelman varuskunnan juhlassa. Olin tietysti intoa täynnä - pääsisin esiintymään sotilaille! Muistan vielä hevostallien hajun ohi kulkiessamme, esiintymisjännityksen ja helpotuksen onnistumisesta, suosionosoitukset, ja Sotkun ihanat munkkikahvit (vai mehuako me joimme). - Joskus käyn kävelyllä noissa lapsuuden maisemissa. Piha onkin ihmeen pikkuinen, Vesilinnanmäki on nyttemmin rakennettu täyteen, ja entisen varuskunnan paikallakin kohoavat nyt uudet korkeat kivirakennukset. Mutta minä tunnen vielä nenässäni tallien hajun.

Vai onko sittenkin Kantelettaresta tuo "Tyttären kotoa lähtö". Jossain minullakin on nuo kansanrunokokoelmat, milloinkahan niitäkin tulisi uudelleen luettua - joulutouhujen jälkeen ehkä?

En muista minäkään, mistä on tuo "Tyttären kotoa lähtö" mutta ihania kirjoituksia teillä kaikilla täällä.
Meillä kesän kohokohta oli mummolaan matkustaminen, sinne missä evakossakin olimme olleet. Siellä saimme serkkujen kanssa uida ihan järvessä. Pääsimme veneellä soutelemaan mitä emme kotipuolessa voineet tehdä. Matkustaminen sinne tapahtui linja-autolla, junalla ja jopa lossilla siihen aikaan.
Serkkuni on kertonut, että leikimme joskus laulukuoroa ja minä kaikkein pienin porukasta olin kuoron johtaja joka viittoili edessä tahtia. Kaikkea hauskaa sitä tuli aikuisilta matkittua.
Ja ne kesät olivat tosiaan lämpimiä.

Täytyy vielä kertoa yksi juttu isästäni, jota me lapset ihailimme, kun hän oli niin taitava tekemään monenlaisia asioita. Isäni piti myös paljon lapsista ja halusi meitä ilahduttaa. Pääsiäislauantaina olin lähdössä serkkutytön kanssa trulleiksi ja otimme myös luudat ja kaffipannut mukaan. Isäni kertoi meille, että hänellä on sellaista rasvaa, että kun sitä laittaa luutaan, niin sillä pystyy oikeasti lentämään. Uskoimme häntä, ja sitten luutiin laitettiin jotain ököttiä, me tytöt kiipesimme aidan päälle, josta lennon piti alkaa.. lyhyt oli lento.. , mutta muistan ettemme olleet isälle vihaisia.

Mun lapsuudessa ei ole mitään hyviä muistoja. En kaipaa mitään sääliä, mut se on tosi.
Äiti on ollut alkoholisti koko mun lyhyen elämäni ajan. Ei se mitään, että äiti juo, mutta
kun äiti muuttuu hirviöksi kun se juo. Se huutaa mulle kaikki ilkeydet mitä vaan voi,
pari kertaa lyönytkin. Äiti on ihan suoraan sanonut, että haluaa kuolla. Ja yrittänytkin on.
Isä kuoli on olin 12v. Ja mä asun lastenkodissa. Mut eiks se niin oo, että ensin paha, sitten huono tai
toiste päin. Mulla on paha ensin, kyl se hyväkin varmaan vielä tulee, jos tulee.

Lynde.

Tiedän, ettet ole ainoa jolla ei ole mitään hyviä muistoja. Minulla on yksi rakas ystävä joka ei muista mitään hyvää lapsuudestaan. Ei minunkaan lapsuuteni pelkästään hyvää ja hauskaa ollut, oli hyvin raskaita aikoja ennen äitini kuolemaa monen vuoden ajan. Olin 13 kun äitini kuoli. Nytkin meinaa tulla vaan ne ankeat muistot mieleen. Olen kuitenkin yrittänyt kaivaa niitä hyviä esiin jotta jaksaisin. Silloin jos niitä hyviä muistoja ei ole, ei niitä pysty mistään kaivelemaan. Minä en sääli, mutta ymmärrän sinua.
toivon kovasti, että löydät vielä rakkautta elämääsi.

Jokaisen meidän elämäämme sisältyy varmaankin niitä ikäviä muistoja. Muistelen usein niitä hyvin raskaita ja työntäyteisiä vuosia, kun alle 10-vuotiaasta lähtien jouduin usein huolehtimaan karjasta, kun äiti oli sairaana, isä oli kuollut kun olin 2 v. Itse asiassa en ehtinyt koskaan elää lapsuutta, saati nuoruutta. Nyt vasta ikäihmisenä tajuan, miten monesta asiasta olen jäänyt paitsi. Nyt olen kuitenkin iloinen että minulla on koti ja ruokaa ja että jaksoin opiskella maisteriksi asti. Sairauksia minulla kyllä olisi toisillekin antaa, mutta itse on rekeni vedettävä. Toivon sinulle Lynde, että löydät iloa ja harmoniaa elämääsi!
Terveisin Aluisa

Oma rakastava isänikin muuttui välillä hirviöksi. En tiedä olivatko sotavuodet käyneet hänen hermoilleen, kenties heikkohermoisuutta on suvussakin. Muistan miten isä raivostui, kun en tahtonut tarpeeksi nopeasti oppia kertomataulua. "Minä heitän sinut tuosta ikkunasta ulos!", "minä heitän sinut uunin pesään!" Ja muistan sen kauniin kesäpäivän, jolloin omakotitalossamme oli kauhea perheriita. Keittiön pöydän ääressä isä raivosi äidille sairaalloisen mustasukkaisena, hiki ja kyyneleet virtasivat. Kauheinta oli, kun isä ja äiti kyselivät minulta, kumman mukaan lähtisin avioerossa. Pakenin onnettomana pihalle, sinne ihanien hedelmäpuiden ja monenväristen ruusupensaiden keskelle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta tunsin itseni ihan rikkirevityksi. - Sillä hetkellä pihaan ajoi vanha pakettiauto, josta purkautui iloisia nauravia ihmisiä. Isän siskon perhe oli tullut maalta yllätysvierailulle, ja halusivat lähteä meidän kanssamme läheiselle uimarannalle. Vanhemmat kokosivat itsensä ja hautasivat sotakirveen tilapäisesti, pitihän ulospäin näyttää hyvää naamaa. Mutta lapselle oli tuskallista viettää päivä iloisten sukulaisten seurassa, kun pinnan alla kyti ahdistus ja pelko. - Myöhemmin äiti on kertonut minulle, että isä oli kerran osoitellut häntä aseellakin.
Näistä on ikävä kertoa, etenkin kun meidän perheessä oli ohjeena että "likapyykki pestään kotona". Kaikki me kai haluaisimme uskoa, että oma lapsuutemme oli onnellinen ja päivänpaisteinen, ja vanhemmat hyviä. Varmaan kaikki vanhemmat koettavatkin parhaansa ja tarkoittavat hyvää, mutta ovat erehtyväisiä, vajavaisia ja joskus sairaitakin. - Minäkin toivon sinulle hyvää jatkoa elämääsi, Lynde! Mitä olen lukenut menestyneiden ihmisten elämäkertoja, niin yllättävän monilla on ollut vähemmän onnellinen lapsuus.

Pystyn hyvin kuvittelemaan se tunteen joka sinulla Tytti Tättäläinen oli sen riitakohtauksen jälkeen. En minä ainakaan vielä aikuisenakaan pysty iloisesta seurasta nauttimaan jos on itsellä joku suru ja ahdistus juuri päällä. Samantapaisia riitoja oli meilläkin kun olin tuossa toisella kymmenellä alun.
Kyllä se sota kävi miesten hermoille vaikka ei sitä lapsena ymmärtänyt kun meitä varjeltiin niiltä sotajutuilta. Isä lähti joskus lähimmässä kaupungissa käymään ja oli sieltä tullessa aina vähän humalassa. Silloin niitä juttuja tuli, mutta onneksi ei ollut meille pahana. Joskus yöllä isä huusi unissaan suoraa huutoa, se oli pelottavaa ja outoa, mutta sodastahan se johtui.
Onneksi isä ei ollut usein humalassa.
Meillä ei kylläkään korostettu sitä, että likapyykki pitäisi pestä kotona, mutta ei niistä riidoista kehdannut kenellekään kertoa, yritti vaan olla ihan kuin ei mitään.
Minusta on hieno asia kun kirjoitamme näistäkin asioista.
Kiitos teille kaikille oikein vilpittömästi!

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat