Syytinki

Vierailija

Syytinki painaa perhettämme. Ensimmäinen ajatus on varmaan se, että ilkeä miniä se siellä taas.. voi olla, mutta tämä miniä on huolissaan miehensä jaksamisesta..

Appivanhempamme asuvat samassa talossa, ja tämä on painanut meitä jo vuosia. Alkuun emme ymmärtäneet miten voimakkaasti meitä ohjailtiin ja pakotettiin vanhan parin haluamaan suuntaan..
kun löysimme oman polkumme ja aloimme pitää tahtomme, alkoivat ongelmat.

Paljon on asioissa ollut jo vikaa mieheni lapsuudessa, ja niitä asioita hän pui nyt terapiassa. Appivanhemmat eivät näe osuuttaan asioihin lainkaan. Olemme siinä pisteessä että mieheni sairastui psyykkisesti, ja minä, paha miniä laitoin vanhalle parille vihdoinkin rajoja, eli mm. sen ettei meidän puolellamme taloa enää kuljeskella omin luvin, meidän postejamme tarkasteta,,,asiassa on paljon muutakin, mutta en sitä tässä ruodi.
Tilanne on vaan niin paha, ettei puolisoni pysty kulkemaan omalla pihamaallaan ahdistumatta. Hän puhuu jopa sukutilansa myymisestä, ja vain siksi että pääsisi vanhempiensa vaikutuspiiristä pois.

Appivanhemmille puhuin poismuuttamisesta asiallisesti, kolmannen osapuolen läsnäollessa, perustellen .. mutta asiaa ei ymmärretä.

Miten saisin heidät ymmärtämään että heidän jääräpäisyytensä vaarantaa mieheni työkyvyn ja lastemme kodin?

Jos olisimme silloin aikaanaan tienneet sen mitä nyt, olisimme mielellämme maksaneet enemmän tilasta. Sellaista vaihtoehtoa ei meille edes tarjottu, emmemkä me ymmärtäneet että mielenterveys ja rauha on kultaakin kalliimpaa..

Kommentit (13)

Vierailija

Voi, miten tuttua tekstiä!
Hyvä, että tuot esiin tämän asian. Minulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia syytingistä.

Meidän tapauksessamme oli vähäinen onni se, että appeni vaati meitä rakentamaan oman talon.
Pihapiiri on laaja, mutta osoittautui riittämättömäksi.

Olin ja olen vieläkin liian kiltti. en osannut/osaa puolustautua enkä vaatia oikeuksiani.
Mieheni työskenteli tilan ostamisen aikaan metsäfirman palveluksessa, minulla oli oma yritys.
Asuimme silloin tilan ulkopuolella rivitalossa enkä alkuun sulattanut ensinkään ajatusta urani jättämisestä ja muuttamisesta pieneen kylään, jossa naapurit tunsivat jokaisen asiat paremmin kuin he itse.
Appivanhempani suostuttelivat meitä kuukausia, ennen kuin lupasin harkita asiaa. Mieheni sai vihdoin puhuttua minut ympäri.

Hoidimme esikoistamme vuorotellen, mieheni lähti aikaisin aamulla töihin, minä hänen palattuaan. Joinakin päiivinä lähellä asuva siskoni otti prinsessamme hoiviinsa. Hänelle ehti muodostua tiivis kaveripiiri oman pihan sekä lähitalojen lapsista. Hän pyysi isältään: - Ethän sinä vuan mäne luppaamaan mummole, jotta lähettään muuttammaan sinne mualle?

Voisin kirjoittaa tästä hyvin pitkän tarinan.

Sinulle antaisin neuvon, että puolusta perrheesi oikeuksia. Sano kauniisti appivanhemmillesi, että heidän toimintansa tuntuu sinusta pahalta. Puhu asiasta heille miehesi kanssa ihan suoraan, ilman suuttumusta. Älä provosoidu, vaikka saisit niskaasi syytösten ryöpyn. Ymmärsin tekstistäsi, että parisuhteenne on kunnossa. Vaalikaa sitä huolella, se on tärkeintä. Jos puolisoasi ahdistaa kotitilansa pihalla käveleminen, myykää se. Syytinki hoituu kyllä, kun teette sopimuksen appivanhempiesi kanssa asianajajan avulla. Älä ihmeessä tuhoa parisuhdettasi/perhettäsi ja tulevaisuuttanne appivanhempien törkeän käytöksen vuoksi!

Voimia, voimia!

Ystävyydellä Tepa

Vierailija

Tiedän kuinka vaikeaa on vanhana emäntänä katsoa kun toiset tekevät työt erinlailla kuin itse aikoinaan tein.Ja meillä vanhoilla on myös huoli"kuhan vain osaisitte hoitaa tilaa oikein".Siitä on kuule vaikea luopua.Itse olin miniänä 20vuotta.Jopa pullataikinan tarvikeet tuotiin minulle viereen "että laitoin juuri sopivat aineet".Ja matot oli pirtissä oltava just niin päin kuin ne olivat aina olleet.Tätä samaa taistelua en omalle pojalle halunnut,vaan ensimmäinen ehto kaupan teko vaihessa oli"kummallakin oma talo".
Se sukupolvien kuilu on joskus niin syvä että se vie nuorilta työ halun ja terveyden.Se velvollisuuden tunto ja kiitollisuuden velka ovat niitä kamalampia tunteita,jotka luulen että myös miestäsi painaa.Uskon että terapiasta on jotain apua.Tuo on aivan tuttu tunne ettei pihallakaan voi kulkea ahdistumatta.
Tarjoa vielä vaihtoehtoa ,että vanhemmat muuttaisivat pois tilalta.Voisko toinen vaihtoehto olla että teidän perhe muuttais.Laita oviin lukkot ja postilaatikko lukollinen .ota myös se kolmas osapuoli mukaan ja vielä kerran juttelisit .Mutta kyllä teidän pitäis päästä erilleen.Voin vain toivoa että onnistut .
Lailla pitäis tuo syytinki kieltää.

Vierailija

Onhan se aikojen saatossa sitä ollut. Tilalla voi syytinkiläisiä elää jopa useammassa polvessa.
Onneksi se on vähenemässä. Tänä aikana alkutuotanto ei anna kuin kapean leivän yrittäjille, vaikka kuinka media väittää muuta. Valtavat investoinnit EU edellyttää nykyisin, kun tuotannon täytyy olla suurta ja ajanmukaista.
Mitä saanee tuottaja tänä päivänä maitolitrasta?
Entä lihakilosta?
Paljonko jää käteen tonnista viljaa?

Vierailija

Kyllä nykyään maatilalla on niin suuria huolia työssä jaksamisen kanssa ja myös talouden kanssa ,ettei siihen enää tarvitse ihmissuhde ongelmien kautta lisää lastia kantaa.Samoin lienee kaikessa yrittäjyydessä.Vanhemmat tuppaa neuvomaan ,eivätkä he aina näe siinä mitään väärää.Päinvastoin luulevat auttavansa.
Mutta kun tämä maailma on niin paljon muuttunut etteivät nuo vanhat konstit ja taidot enä päde.
Kantapään kautta se paras oppi menee myös uusille yrittäjille.Jokainen vastaa omista virheistään.
Mutta vaikea on tilanne silloin kun ollaan patti tilantessa.
Toivon että tähänkin löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.Mutta se lienee tullut teillekin selvä'ksi että muutos on tehtävä,ja joskus se on sen (hankalan miniän)tehtävä.Me maaseudunnaiset ollaan kuitenkin ,ja onneksi vahvempia tekemään myös vaikeita päätöksiä.

Vierailija

Alkuperäinen miniä täällä vastailee.

Elämme nyt tilanteessa jossa minä olen appivanhempiin yhteydessä "pakolliset", mieheni ei pysty enää olemaan missään kontaktissa. Postejamme eivät enää pääse tutkimaan, eivätkä kulkemaan puolellamme mutta kun se ei enää riiitä mieheni kunnon paranemiseksi.

Parisuhteemme ei ole kunnossa, mutta emme ole luovuttaneet vielä, koska koemme suuren osan välisistämme ongelmista tulleen talon ahdistavasta tunnelmasta..

On tilan myymisestä jo pinnallisesti puhuttu, mutta se on kuitenkin niin valtavan suuri asia. Lisäksi päärakennus on sellainen, ettei se ihan helpolla mene ehkä kaupaksi.. pellot toki saa myytyä. Tämä on kuitenkin mieheni päätös, en koe "taloon naituna" olevani oikeutettu asiaan puuttumaan.

Meidän kohdallamme syytinki on elinikäinen asumisoikeus + maksamme sähköt (ja tv-luvan, tähän asti siis kun uudistui), perunat, juurekset ym.. ja silloin kun olimme vielä lypsytila, anoppi tilasi kaiken mahdollisen meijeriltä maitotilityksen laskuun. JA tämän me heille suomme, siitä ei ole kysymys.

Kun tilanne kärjistyi viime syksynä, otin esille heidän poismuutto asian, ja meidän "puolellamme" ovat myös mieheni sisarukset. Vanhukset eivät suostu lähtemään kuin väkipakolla, ja sitäkään emme halua.

Ihan kuin vain odottelisimme heidän kuolemaansa...

Vierailija

Nuo tilat jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle,voivat olla todella vankiloita.Vaikea sopimuksista on eroonkaan päästä.Ja eikö tuo EUnkin lainsäädäntö edellytä sopimuksien kanssa eläämistä.
Joskus kun yleistä keskustelua seuraa nousee karvat pystyyn ,asiaa pohdiskelevat eivät välttämättä tiedä mistä tänäpäivänä koostuu maatilan työpäivä ja tulo.
Kyllä olette mielestäni sen velvollisuuden täyttäneet vanhusten hyvinvoinnin eteen.Monikohan kaupungissa asuva oliskaan moiseen järjestelyyn suostunut.
Itse nautin sukupolvenvaihdos eläkettä,asun omassa taloudessa.Koskaan en ole edes ajatellut että voisin edelleen jatkaa esim.meijärinkaupassa käyntiä niin kuin ennen.Nuoret vain ostivat tilan rahalla .Toki käymme voimiemme mukaan heillä töissä kun pyytävät.Maksavat sitten joskus aivan verokortille palkkaa meille.
Tämä oli meidän yhteinen ratkaisu joka näyttää toimivan.

Vierailija

Lainaus:

Eiköhän oikea syytinki ole ollut vallan muuta kun kahden sukupolven yhteisasumista.

Samaa mieltä. Tuossa ei ole kyse syytingistä, jota ei kai nykyään ole edes olemassa.
Mutta tilanne ei kyllä aiheuta kellekään sairastumista, syy on muualla.

Vierailija

Kirjoitin aikaisemmin jo tälle palstalle omia kokemuksiani syytingistä nimimerkillä Tepa.

Me ostimme mieheni kanssa yhdessä hänen kotitilansa -80 luvulla. Olimme siis "tasavertaisia" yrittäjiä tilallamme.
Laitoin nimeni kauppakirjaan, jossa luki melko tarkalleen näin:
"...X prosenttia kauppahinnasta suoritetaan syytinkinä myyjille. Heillä on elinikäinen asumisoikeus tilalla sekä jokapäiväinen ruoka ja juoma."
Appeni kohdalla tämä toteutui, hän menehtyi rajuun sairauteen 66 vuotiaana.
Mieheni oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin. Jäin kahden lapseni kanssa hyvin onnettomaan tilanteeseen. He olivat silloin kolmen ja seitsemän ikäisiä.

Pian mieheni kuoltua anoppini ilmoitti, että minun täytyy puolen vuoden sisällä maksaa heille se osa tilan kauppahinnasta, jonka he olivat lainanneet meille tilakaupan yhteydessä. Onneksi oli puuta mitä myydä ja sain velan maksettua.

Appeni kuoltua elämämme vaikeutui merkittävästi. Appivanhemmat olivat auttaneet meitä paljon tilan töissä ja mummo auttoi edelleenkin. Hän vain tulkitsi tilanteen niin, että hänen apunsa oikeutti hänet täyteen määräysvaltaan elämästämme. Hän tutki postin, komenteli kovalla äänellä meitä pihapiirissä ja ryntäsi nukkuessamme karjumaan kotiimme jostain mitättömästä asiasta. Ulko-oveamme emme missään tapauksessa saaneet lukita, " se on ollunna aena niin, jotta kulukemmaan vanahempiin täytyypi peästä".
Lapset pelkäsivät mummoaan. Tein osa-aikatyötä, rahaa oli pakko tienata. Mummo halusi välttämättä hoitaa kuopusta, ei puhettakaan, että olisin vienyt hänet tutun perhepäivähoitajan hoiviin.
Riehuminen ja rähjääminen jatkui, piharakennusten ikkunoita, ämpäreitä sun muita esineitä mummo rikkoi vihoissaan ja ryntäsi sitten meille hysteerisesti huutaen.
Erään tällaisen purkauksen jälkeen soitin lasteni tädille kertoen elämästämme. Hän totesi vain, että mitäs läksit.

Yritin puhua mummolle varovasti lääkäriin menosta. Raju raivokohtaus siitä seurasi. Lapseni ehdottelivat muualle muuttamista. Kuopukseni itki joka ilta ja pelkäsi nukahtamista.

Tää korutont on kertomaa. Olet oikeassa, edellinen kirjoittaja, ettei syytinki aiheuta ongelmia, ihmiset ja ihmissuhteet kyllä. Sairudet ovat oma lukunsa.
On onni, jos tätä vanhaa tapaa ei enää jatketa.

Vierailija

Voin vastata tähän aiheeseen lapsen näkökulmasta. Elin sivusta seuraten
parikymmentä vuotta vanhempieni päivittäistä riitelyä rahasta ja toimeentulosta
sekä invalidisoituneesta mummostani, joka kyhjötti omissa oloissaan huoneessaan
juurikaan pystymättä osallistumaan talon töihin. Lihakarjan pito loppui
90-luvun alussa, pellot vuokrattiin ja isäni teki satunnaisia koneurakointeja
äitini ollessa työttömänä. Rahaa ei ollut liikoja, kuten ei toki monella
muullakaan tuohon aikaan. Vanhemmilta oli täysin turha pyytää rahaa
mihinkään ja vanhempana alkoi ihmetyttämään tilanne, jossa mummoni nautti
huomattavasti suurempaa eläkettä kuin kansaneläke eikä juurikaan antanut
rahaa talouteen tai pystynyt perunoiden kuorimista kummempaan hommaan. Rahat tosin
taisivat kadota isäni kolmelle sisarukselle, joilla rahan tarvetta olisi ollut ainoastaan yhdellä.
No, jossain vaiheessa mummoni ymmärsi kantaa kortensa kekoon (meitä oli
siis kolme pientä lasta, vanhempani ja mummoni) ja mummoni kuollessa
2012 tämä taloudenpitoon käytetty summa oli otettu huomioon ennakkoperintönä. :) No, ei
sieltä kukaan muutamaa tuhatta euroa enempää saanut, mutta akateemisilla loppututkinnoilla
varustetuille tädille ja sedälle raha oli kelvannut - kuten ne eläkemarkatkin. Loppuvaiheessa mummo
asui palvelutalossa isän osallistuessa elatukseen ainakin nimellisesti edelleen. Mummoni
muutti pois lapsuudenkodistani pois vasta itseni muutettua jo opiskelemaan
ja suoraan sanottuna tulehtunut ilmapiiri tuhosi vanhempieni avioliiton ja teki lasten
elämästä helvettiä. Kahdella meistä lapsista on ollut jonkinlaisia henkisiä
ongelmia erittäin riitaisan ja ahdistavan perhe-elämän takia. Olen myös ihmetellyt näin
aikuisena, että miksi isäni sisarukset eivät voineet ottaa mummoani
kylään esim. pariksi viikoksi. Vastaus taitaa olla selvä...säärihaavainen ja
kömpyräjalkainen mummoni ei tainnut olla kovaa valuuttaa vaikka raha
kelpasikin. Täytyy myöntää, että mieleen on jäänyt myös hyviä muistoja mummosta. Oli
aivan mahtavaa kuunnella tarinoita ja maistella mummon harvoin paistamis lettuja
jne. Mummoni oli myös lopulta äidillisempi kuin oma äitini, joka katkeroitui ja
sairastui omien sanojensa mukaan rintasyöpäänkin perheemme vaikean
tilanteen takia. Olen itsekin kokenut kolmikymppiseksi asti aika ajoin samaa
ahdistusta, jota tosin koin lapsuudenkodissani päivittäin. Mutta - kuten
isäni totesi: "olkaa tyytyväisiä, että oli lämmintä ja ruokaa pöydässä eikä
ketään ajettu humalassa ulos pakkaseen tai hakattu". Näkökulmahan se on toki
tuokin. Nyt ovat asiat onneksi hyvin ainakin melkein kaikilla ja noistakin ajoista selvitty.
Ei tosiaan sovi monelle kaupunkilaiselle... :)

Vierailija

Aikamoisia kertomuksia tässä osiossa. Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, on se, että anoppi ja miniä on vaikea yhdistelmä kun molemmat rakastavat samaa miestä. Maalaistalossa se tulee erittäin hyvin esille. Syytinki ei ole tätä päivää, ei ole ollut enää yli kahteenkymmeneen vuoteen. 1970 luvulla tehdyissä kaupoissa oli vielä yleisesti syytinki, mutta 1990 luvulla ei , ja 2000 luvulla jäivät sisaret ja veljet talosta ilman mitään korvausta. Mikä oli tietenkin oikea ratkaisu, mitä ne toiset hakisivat talosta, johon yksi on sitoutunut. Yhdessä asumista, siis edellisen sukupolven kanssa, ei myöskään enää tapahdu kuin ani harvoin. Parhaiten se onnistuu, jos talonperijä onkin tyttö ja taloon tulee vävy. Siinä myös anopin ja vävyn suhde pysyy parempana kuin anopin ja miniän. Monta kertaa näissä tilanteissa talon vanha isäntä on jo kuollut, mikä helpottaa vävyn siirtymistä talon ohjaimiin.

Vierailija

Lainaus:

Onhan se aikojen saatossa sitä ollut. Tilalla voi syytinkiläisiä elää jopa useammassa polvessa.
Onneksi se on vähenemässä. Tänä aikana alkutuotanto ei anna kuin kapean leivän yrittäjille, vaikka kuinka media väittää muuta. Valtavat investoinnit EU edellyttää nykyisin, kun tuotannon täytyy olla suurta ja ajanmukaista.
Mitä saanee tuottaja tänä päivänä maitolitrasta?
Entä lihakilosta?
Paljonko jää käteen tonnista viljaa?

Aiheen viereen kun syytingistä puhe,mutten voi sanoa tuottajan rikastuvan tuotteillaan... Jos puhutaan vasikan lihasta, jokainen tietää kuinka kallista tuo ihana liha kaupassa onkaan... Kyllähän tilallisten kannattaa myydä kaikki sonnit jo vasikkana pois. Totuus on se, että tuottaja saa koko vasikasta satasen käteen... Joku onnekas ehkä enemmän...

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat