Vierailija

Olen päälle kolmekymppinen nainen ja äitimme on aina ollut tyyppiä, joka tietää kaikesta kaiken ja on aina oikeassa kaikessa ja vika on aina kaikissa muissa kuin hänessä. Hän on toki myös herttainen, nauravainen ja huolehtiva, hyvä äiti, mutta mielipideasioissa ei sovi olla erimieltä, tai jos jotain teet, niin se on tehtävä äidin tavoin tai ainakin hänen jatkuvaa neuvontaa kuunnellen. Usein tuleekin olo, että pitääkö hän ihan tyhmänä, kun koko ajan täytyy yksinkertaisissakin asioissa neuvoa aikuista ihmistä. Olen luonteeltani melko alistuva ja miellytän helposti omien tunteideni kustannuksella -ihan kaikissa ihmissuhteissa. Harvoin äitini kanssa otammekaan yhteen, koska en koskaan sano ääneen, jos joku kalvaa. Olen nyt aikusiena yrittänyt työstää tätä ihmissuhteissani jotta saisin toimivan ja kunnioittavan parisuhteen, ja yritän opetella siihen, että minunkin tunteilla on väliä ja saan kyllä sanoa, jos joku tuntuu pahalle. Nyt meille kuitenkin tuli äitini kanssa järkyttävä riita, jota hän ei suostu sopimaan.

En oikein tiedä mistä tämä räjähdys tuli, katkesiko kamelin selkä vaan kaiken muunkin painolastin alla, vai oikeastiko minun sanomiseni hänet tärisevän hysterian partaalle ajoi. Olimme yhdessä puuhailemassa, kun hän taas neuvoi mitä minun pitää seuraavaksi tehdä, vaikka olin sitä juuri alkamassakin tekemään. Joskus aiemmin olen kys. tilanteessa ärähtänyt osaavani, mutta nyt en yrittänyt edes haastaa tai sanoa ilkeästi. Rauhallisesti vain totesin, että osaan kyllä. Tästä hän raivostui silmittömästi, en ole koskaan häntä nähnyt sellaisena. Jopa hieman pelästyin! Yritin rauhoitella, pyytää anteeksi ja selittää, etten tarkoittanut pahaa tai halunnut aloittaa riitaa. Hän ei kuunnellut, väitti että äänensävyni oli tiuskiva, haukkui ilkeäksi lapseksi ja tivasi miksi sanoin niin ja miksi hän ei saa koskaan puhua mitään. En kuitenkaan saanut mahdollisuutta vastata mihinkään näistä toistuvista kysymyksistä, vaikka hän huusikin melkein naamassani kiinni. Hän ryntäsi lopulta itkien ulos. Ajattelin antaa hänen rauhoittua hetken, ja menin jonkin ajan päästä hänen peräänsä kysyen, joko olemme rauhoittuneet ja voisimmeko jutella asiasta. Ei. Emme voineet, hän aloitti sättimisen uudelleen ja kertoi kuinka häntä on loukattu ja satutettu ja aina teemme siskoni kanssa näin. Kun koitin saada kerrottua, miltä minusta tämä tuntuu, en taaskaan saanut puhua. Ei minun tunteillani ollut väliä. Lähdin sitten tilanteesta pois, koska mitään enempää en osannut tehdä. Välttelimme toisiamme tunteja tämän jälkeen, hän kävi kyllä huoneessa jossa olin yksin, mutta ei sanonut sanaakaan. Kun lähtöni koitti, ja olin eteisessä kengät jalassa, sanoi hän, että toivottavasti kieleni on ystävällisempi ensi kerralla... minun..? Totesin jälleen rauhallisesti, että tämä koskee kyllä meitä kaikkia. Selkeästi väärin sanottu tuokin, sillä siitä lähti vettä uudelleen myllyyn. Totesin sitten jälleen, yrittäen pysyä itse rauhallisena ja aikuisena, että minä olen pyytänyt anteeksi ja yrittänyt tulla selvittämään asiaa, mutta ne ei sinulle sopineet, joten jospa vain annamme asian olla. Sitten hän kuitenkin sanoi, että ei voi lakaista maton alle. No mitä ihmettä hän minulta haluaa, kun itse ei suostunut asiasta keskustelemaan tai antanut minulle edes puheenvuoroa? Nyt kun minun on lähdettävä (asun toisessa kaupungissa) ja seison eteisessä ovi auki, niin sitten sopii avata suu? Tuntuu etten enää jaksa vain alistua. Mutta taidanpa silti jatkossakin pitää suuni vain kiinni ja ottaa kaiken vain hiljaa vastaan, etten vahingossakaan loukkaa häntä....

Jatkuu kommenteissa!

Kommentit (8)

Vierailija

Vielä jatkoa....

Asiaa ei siis saatu selvitettyä tai sovittua, ja näkeminen taas mahdollisesti muutaman viikon päästä lomalla ahdistaa minua. En haluaisi enää asiaa ottaa myöhemmin esille, koska tiedän, että siitä tulee vain uusi riita ja hän ei tule koskaan itse pyytämään anteeksi käytöstään ja minun haukkumistaan ilkeäksi lapseksi. Ymmärrän, että hän varmasti oli väsynyt ja kaikkea sanomistaan ei varmasti tarkoittanut. Ymmärrän myös, että hänelläkin voi olla paha mieli, ja vaikken ollut ilkeästi tarkoittanut sanoa, pyysin silti anteeksi. Mutta surettaa, koska minun tunteilla ei koskaan ole väliä. Ilmankos haksahdan aina tällaisiin miehiinkin.... Tuntuu pahalle ajatella että oma lapsi itkee 4 tuntia yksin ja hän vain kävelee ohi eikä tule selvittämään asiaa - minä sentään yritin että asia olisi puhuttu.

Miten jatkaa tästä? Otammeko nyt pientä etäisyyttä ja kun seuraavaksi näemme koitamme olla kuin mitään ei ole tapahtunut? Miten valmistautua tuohon jälleennäkemiseen? En haluaisi taas tapella ja itkeä, kun sitä "taistelua" en voi "voittaa"... Tilanne ahdistaa minua, vaikka tiedän että minun omatunto on puhdas, olenhan itse tehnyt kaikkeni tilanteen selvittämiseksi. Kaipaisin silti vinkkejä, miten toimia jatkossa ja kun näemme taas? Tai miten mahdollisesti korjata välejämme niin, että jatkossa olisi myös turvallista sanoa, jos jokin painaa mieltä?

-ap

Vierailija

Olet suhteessasi äitiisi aikuinen, vanhempi, jonka täytyy rauhallisesti ja omat tunteensa niellen/halliten käsitellä häntä. Ilmeisesti se on ollut aina niin?
Koska tiedostat tilanteen jo hyvin selkeästi, osaat lukea äitiäsi, muuttuu myös käytöksesi äitiäsi kohtaan ihan huomaamattasi. Hän ei saa sinuun otetta samalla tavalla kuin sai sinuun lapsuudessasi, jolloin äitisi käytös voi muuttua entistä pahemmaksi. Hän ei osaa, eikä tiedä muuta tapaa käsitellä teidän välejänne ja tuskin ymmärtää muuttuakaan?
Näet niin selkeästi äidistäsi sen, millainen hän on, joudut todellakin miettimään omat rajasi. Se varmasti tekee kipeää, syyllistää, saa miettimään kuka onkaan oikeassa ja jopa ajattelemaan hylkäätkö äitisi. Normaalit tunteet ja joita pitäisi osata järjellisesti käsitellä niin, että välit pysyisivät kuitenkin joltisenkin hyvinä ja läheisinä.
Tärkeintä olisi, että mietit miten itse jaksat ja kohtaat omat tunteesi äidin seurassa. Äitisi saa pomppia vaikka päällään ja huutaa kurkku suorana, mutta se miten sinä sen jaksat ottaa vastaan ja ohittaa on työstämisen arvoinen asia.  Varmaa kuitenkin on, ja minkä jo itsekin mainitsit, ettei äitisi kanssa pysty selvittämään välejä ja ainoa keino pärjätä on ohittaa hänen kiukuttelunsa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Usein  hankalille ihmisille, olipa kuinka äiti tahansa, on myönnellä  kohtauksen aikana ja sanoa sitten rauhallisesti, joka sanaa tarkoittaen, että kerrot miltä sinulta tuntuu. Esim. " äiti, kun nyt suutuit ja sanoit x-tavalla minulle tuli tunne, että olen huono tytär ja toimin väärin sinua kohtaan" tai " äiti, en tiedä miten suhtautua tässä tilanteessa sanoihisi, mutta koen että minua satutti mitä sanoit"- Älä siis kasvata äitiäsi, syytä, moiti, koeta olla järkevä, vaan oma itsesi ja avoin sanoissasi. Äitisi voi väittää sinua ilkeäksi ja hankalaksi silloin, mutta tiedät siinä vaiheessa jo itsekin ettei rehelllisyys ole koskaan väärin ja etenkin kun ei kyse ole ollut toisen arvostelusta.
Kannattaa myös miettiä, miten pitkään olet äitisi luona kylässä. Ole vain se aika, jonka jaksat.  Päivä tai kaksi, mutta ei enempää. Jos äitisi siitäkin kiukuttelee voit aikuisen rauhallisesti sanoa, että "äiti, rakastan sinua, mutta me kaksi tulemme hyvin toimeen kaksi päivää ja tulen taas käymään kahdeksi päiväksi kun aika on"
On parempi pitää viileät välit kuin lihavat riidat vaikeassa ihmissuhteessa. Opettele eroon äitisi syyllistämisestä ja voimaannu siitä kaikesta. 
P.S. Käytin esimerkkilauseita. miten puhua äidillesi. Ne ovat siis vain esimerkkejä, mutta  eivät tietenkään ole niitä sanoja joita sinä voisit käyttää
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Huonoa ja syyllistävää käytöstä ei kenenkään tarvitse sietää, ei edes omalta äidiltä.  Tietenkin on vaikea katkaista yhteyksiä kun kyseessä on lähiomainen, kannattaisiko kuitenkin  harventaa tapaamisia? Ehkäpä äitisi alkaisi miettiä käytöstään, vaikka tuskinpa näkee itse siinä mitään väärää.  Voimia ja jaksamista !

Vierailija

Mistä näitä äitiongelmia tänne löytyy tänne et:n keskusteluihin?
Tämän tästä on samantapaisia kertomuksia. Ihmettelempä vaan.🤔

Vierailija

Kiitos vastauksesta ja analysoinnista!
Tiedän todellakin olla aina hiljaa ja niellä ajatukseni, tällaista tämä on ollut aikuisiän melkolailla aina.. toki kuten sanoin, on meillä hauskaakin äidin kanssa, ei se aina ole tällasia piikittelyä. Olen aina ollut se "helppo" lapsi (juuri edellämainitusta hiljaisuudesta), ja siksi tämä riitakohtaus nyt vaivaa aika paljon...

Tapahtuneesta on nyt jo 3 päivää, enkä ole kuullut hänestä mitään. Tavallaan en mitään odottanutkaan, vaan normaalein tapa juurikin on tämä että asia unohdetaan. Mutta silti jokin osa minussa toivoi, että äitini olisi ottanut yhteyttä haudatakseen sotakirveen... hänen ego tuskinpa tätä koskaan sallii.

Jännitän myös, koska syntymäpäiväni on 3 viikon päästä, että tuleekohan millainen onnittelu. Onko taas sydämien täyteinen viesti kuten aina, vai pelkkä neutraali onnittelu...

-ap

Vierailija

3:lle kiitos vastauksesta ja tsemppiä!

Näemme melko harvoin koska asumme eri paikkakunnilla. Emme muutenkaan soittele usein, mutta viestittelemme perheryhmässämme kyllä. Tämä räjähdys ja äidin haluttomuus selvittää asiaa yllätti toden teolla...

-ap

Vierailija

4:lle - itse etsin tämän alustan oikeastaan siksi, koska vauva ja suomi24 on sellaisia jossa äitini saattaisi pyöriä ja tämän nähdä, enkä sitä halunnut. Olisi varmasti vain pahentanut tilannetta..

Täytyykin etsiä jos löydän muiden aloituksia aiheesta!

-ap

Kuukauden tykätyin

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat