Vierailija

Kaikki me vanhenemme. Onko vanhuutemme hyvä vai huono. Monesti arpapeliä ja
paljon riippuu terveydestämme. Toinen on reipas ja energinen, toinen sairauksien ja kipujen
riivaama. Ehkä rahalla saa hieman paremman vanhuuden, vaan ei sekään poista sairauksia
ja anna onnea.
Itse eläkkeellä, suhteellisen terve, pikku kolotuksia ja kremppoja, iän tuomia. Jos näin menee
niin hyvä. En paljon ajattele tulevia vuosia. Turha tressata itseään. Tulee mitä tulee ja niillä
eletään.
Se on kova paikka jos pää alkaa pettämään ja joutuu vaikkapa vanhainkotiin. Se vanhustenhuolto
on niin vaihtelevaa, hyvää ja huonoa, toisaalla märkiä vaippoja, toisaalla lämpöä ja läheisyyttä.

Näillä mennään. Entä Sinä?

Kommentit (18)

Vanhenemisessa pelkään eniten sitä että jonakin päivänä en enää pysty harrastamanaan enkä matkustamaan. Sitten jos vielä näkö heikkenee ja lukeminen vaikeutuu niin se on kova paikka se.Kipuihin ja kolotuksiin olen tottunut, ne eivät enää pelota.
Vanhainkotiin joutuminen olisi kauhistus, mutta turvaan rikkinäiseen, muutamaan kertaan korjailtuun sydämeeni. Toivon sen pettävän kerta laakista jotta pääsen lähtemään täältä saappaat jalassa.

"Jos sais terveenä kuolla" toivottiin jossakin laulussa. Niin me kai kaikki hiljaa mielessämme ajattelemme?
Eräälle se aivan hiljattain toteutui, kesken tavanomaisen arkiaskareensa tuli kutsu.
Lohduttavaa oli, että olimme hänen kanssaan näistä jutelleet ja hän kertoi oikein odottavansa eutanasialakia.
Jos jotain vakavaa tulisi, ottaisi sen heti. Toiveensa toteutui, hiukan eri tavalla kuitenkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei onneksi tarvitse pelätä vanhuutta tai kuolemaa.
Ne ovat itselleni luonnollisia ja tervetulleita asioita.
Olen silti elämänmyönteinen, terve ja nautiskeleva
62-vuotias nainen.

En pelkää minäkään vanhuutta tai kuolemaa, mutta sitä pelkään, että tulen sairaaksi siten, että joudun toisten armoille ja syötettäväksi ja vaipatettavaksi, siksi puollankin armokuolemaa vahvasti. "Kasvikseksi" muuttuminen on pahinta mitä minulle voisi tapahtua, varsinkin jos pää vielä toimisi.

Kannattaa tehdä hoitosopimus ja kertoa myös omaisille ettei saa elvyttää, eikä hoitaa antibioteilla, jos pelkää "kasviksi" joutumista. Minusta tuntuu ettei ihminen joka on jo puolittain kuollut niin tunne enää samanlailla kuin terve ihminen, joten se "kärsimys" taitaa olla enemmän läheisillä, ainakin meidän perheessä halvaantunut ei osaa surra itseään, me muut surraan sitäkin enemmän ja tunnetaan syyllisyyttä kun emme osaa enempää auttaa. On aika syyllistävää katsoa vierestä kun toinen on fyysisesti loppu mutta henkisesti virkku, paitsi ei osoita kärsimyksen merkkiä, eikä tyytymättömyyden. Vai onko se luonteesta kiinni, toiset ovat tyytyväisiä tuli mitä tuli ja toiset valittaa kaikesta. Äitini motto olikin: pitää olla tyytyväinen.
En pelkää muuta kuin kuolemaa, tekeekö se kipeää ja mitä siinä tapahtuu. Vanhuus kuuluu ihmisen elämään, ei sitä kannata pelätä.

Anonyymi.
kuolemaa en pelkää, mutta tulevaisuuttani kylläkin. Se, ettei halvaantunut kokisi tuskaa ja surua ei pidä paikkaansa,
hän vain alistuu tilanteeseen ajanmittaan ja ilahtuu usein pienistäkin asioista.
Hoidin yli 2 vuotta miestäni kotona yksin, kun ei apua saanut enkä pystynyt häntä hoitoon laittamaan, kun näin mitä
se oli, ennenkuin omaterveyteni petti täydellisesti. Selviän jotenkin päivä kerrallaan käyn kaupassa kun pystyn ja aina kun kykenen taxilla mieheni luona hoitopaikassa. Kyllä hän ilahtuu ja varsinkin jos pääsee ulos. Muuta ei ole. Lapset
eivät viitsi käydä hänen luonaan kun hän ei enää pysty puhumaan, ymmärtää kyllä kaiken. Kaikki "YSTÄVÄTKIN" ovat
tämän 5 vuoden aikana unohtaneet meidät. Tosi julmaa ja raskasta tämä oma ja toisen tuska ja YKSINÄISYYS.
Surullinen

Lainaus:

Anonyymi.
kuolemaa en pelkää, mutta tulevaisuuttani kylläkin. Se, ettei halvaantunut kokisi tuskaa ja surua ei pidä paikkaansa,
hän vain alistuu tilanteeseen ajanmittaan ja ilahtuu usein pienistäkin asioista.
Hoidin yli 2 vuotta miestäni kotona yksin, kun ei apua saanut enkä pystynyt häntä hoitoon laittamaan, kun näin mitä
se oli, ennenkuin omaterveyteni petti täydellisesti. Selviän jotenkin päivä kerrallaan käyn kaupassa kun pystyn ja aina kun kykenen taxilla mieheni luona hoitopaikassa. Kyllä hän ilahtuu ja varsinkin jos pääsee ulos. Muuta ei ole. Lapset
eivät viitsi käydä hänen luonaan kun hän ei enää pysty puhumaan, ymmärtää kyllä kaiken. Kaikki "YSTÄVÄTKIN" ovat
tämän 5 vuoden aikana unohtaneet meidät. Tosi julmaa ja raskasta tämä oma ja toisen tuska ja YKSINÄISYYS.
Surullinen

Jaksamista Sinulle!

Nyt on yhteiskunnan "ystävyyden osoituksena" taipumusta siihen, että kaikesta maksat. Ja
pahimmissa tapauksissa myydään asuntokin, että saadaan hoitorahat.

Ajattelin syksyllä laajentaa puutarhaa viisituhatta neliöä. Minä terve mies sain luvut silmilleni. "Et sinä 69-vuotias saa sieltä koskaan mitään suuhusi" opastivat nuoremmat. Ihan totta, laskin ensi kertaa eteenpäin ja se lamaannutti minut. Kohta olen 75. Ennen kuin omenapuut tuottavat, yli 80. Ja minun jälkeeni kaavoittavat alueen kerrostaloille. Mitäpä minä enään puuhaamaan. Tähän asti olen pikkuisen rellastanutkin. Löysin matkatoimiston esitteestä Kreetan matkan. Reissu oli tylsääkin tylsempi, koska tunsin itseni aikaa tappavaksi eläkeukkeliksi. En silti rupee kuolemaa odottamaan tai pelkäämään.

En pelkää vanhuutta. Jos tarkkaan ajattelen, en oikein mitään muutakaan. Tietenkin aina voi sattua jotakin, jota voi pelästyä, mutta pelko on mielestäni eri asia.

Kysyin itseltäni, ketä otsikko koskee, keneltä tätä kysytään. Laskin, että kolmentoista vuoden päästä olen 80. Herrajestas. Siinä iässä ihminen voi kuolla! Ei se pelottanut. On elämässä ollut kuolema jo lähenpänäkin.

Minäkään en itse vanhuutta pelkää, MUTTA jos se vanhuus tuo pahoja sairauksia niin se on ikävää.
Äkillinen poislähtö itselle parasta, läheisille ehkä ei.

Nykyisinhän elinikä on kovasti noussut, naisilla 83,5 v, miehillä reilu 77 vuotta. Lisäksi köyhät
kuolevat aiemmin kuin rikkaat. Lienee johtuvaa ravinnon eroista. Ja myös elmäntavoista.
Itse olisin oikein tyytyväinen, jos saisin elää kasikymppiseksi.

Tässähän vanhenee koko ajan.
Se vähän hirvittää jos joutuu johonkin laitokseen aikanaan,kuka meitä hoitaa ja miten?
Ei näitä kyllä pitäis murehtia mutta pakosti välillä tulee mieleen.
Kunpa osaisi jokaisesta päivästä nauttia,vielä olen terve +60 nainen.
Emmehän tiedä seuraavasta päivästä/hetkestä.
Haluaisin vielä nähdä miten lapsenlapset kasvavat ja miten he pärjäävät.
Katsotaan mitä Elämä tuo tullessaan.
Onneksi on kesä tulossa

Lainaus:

Ajattelin syksyllä laajentaa puutarhaa viisituhatta neliöä. Minä terve mies sain luvut silmilleni. "Et sinä 69-vuotias saa sieltä koskaan mitään suuhusi" opastivat nuoremmat. Ihan totta, laskin ensi kertaa eteenpäin ja se lamaannutti minut. Kohta olen 75. Ennen kuin omenapuut tuottavat, yli 80. Ja minun jälkeeni kaavoittavat alueen kerrostaloille. Mitäpä minä enään puuhaamaan. Tähän asti olen pikkuisen rellastanutkin. Löysin matkatoimiston esitteestä Kreetan matkan. Reissu oli tylsääkin tylsempi, koska tunsin itseni aikaa tappavaksi eläkeukkeliksi. En silti rupee kuolemaa odottamaan tai pelkäämään.

Minun satoni korjaavat poikkeuksetta myyrät ja räksät.
Ei haittaa, sillä möyrin puutarhassa lähinnä omaksi ilokseni, sato ei ole pääasia.
Eikös vanha kiinalainen sananlasku sanokin että maailmassa ei ole muuta tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole tärkeää.
Tai jotain sinnepäin.

Minä ole tehnyt työtä vanhusten auttamiseksi. Edellisen kalenterivuoden aikana menetin kuoleman kautta kahdeksan ihanaa asiakastani.
Omat vanhemmat ja heidän sisarukset puolisoineen ovat kaikki kuolleet. Minä olen lähtöputkella, sisarusteni ja serkkujeni kanssa. Kaksi serkkuakin on jo kuollut. Nuorin oma sukupolvelainen on 51v serkku ja vanhin 80v.
Tällä lailla olen pohdiskellut asioita ja ei vanhuus pelota. Auttamistyötä tehneenä uskon niin ettei minunkaan tarvitse olla ilman apua kun ja jos sitä joskus tarvitsen. Oma sisäinen timantti loistaa pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me vanhenemme. Onko vanhuutemme hyvä vai huono. Monesti arpapeliä ja
paljon riippuu terveydestämme. Toinen on reipas ja energinen, toinen sairauksien ja kipujen
riivaama. Ehkä rahalla saa hieman paremman vanhuuden, vaan ei sekään poista sairauksia
ja anna onnea.
Itse eläkkeellä, suhteellisen terve, pikku kolotuksia ja kremppoja, iän tuomia. Jos näin menee
niin hyvä. En paljon ajattele tulevia vuosia. Turha tressata itseään. Tulee mitä tulee ja niillä
eletään.
Se on kova paikka jos pää alkaa pettämään ja joutuu vaikkapa vanhainkotiin. Se vanhustenhuolto
on niin vaihtelevaa, hyvää ja huonoa, toisaalla märkiä vaippoja, toisaalla lämpöä ja läheisyyttä.

Näillä mennään. Entä Sinä?

----

Hieno aloitus, tärkeä aihe! Jossain vaiheessahan täällä on saatu näköjään hyviä ja mielenkiintoisia aloituksia aikaan. Tosin tätä ketjua en ole vielä lukenut etten voi siitä sanoa juuta en jaata.

Pelkäänkö vanhuutta. En. Minua vain ihmetyttää ikääntymiseen suhtautuminen noin yleensä. Minulle ikääntyminen tarkoittaa sitä, että olen ollut täällä maailmassa tietyn ajan, mutta mitään muuta se ei tarkoita, ei mitään sen eriskummallisempaa.

Toki jossain vaiheessa keho muuttuu, mutta minä olen aina se sama kivellä istuva, savivelliä jalkaani sivelevä tyttö, joka leikkii isän parranajoa kaapimalla savea siistein vedoin jalastaa. Tai myöhemmin äidin polkupyörän tarakalla istuva tyttö menossa ensimmäistä päivää  kouluun sillä erotuksella etten enää itkisi kun äiti jättää minut koulun pihaan. Itkettävää ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Tähänkin pätee viisaus, jos tietäisit kuolevasi huomenna, tänään kannattaa silti istuttaa omenapuu.

Hymy viestillesi ja nuoli ylöspäin.

Viime kuukauden keskustelluin

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat