On surullista kuulla vanhuksen olevan yksinäinen,vaikka hänellä on sukulaisia samassa kaupungissa. Oma lapsi on kuollut,mutta aikuisia lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsiakin on.Vanhus kertoi,ettei oikein edes tunne suvun lapsia vaikka mielellään näkisi heitä,seurustelisi,lukisi heille kirjoja ym .Kaikilla vaan on niin paljon harrastuksia,etteivät tule sen takia käymään .Vanhus kun itse ei jaksa enää kovin paljon liikkua,hän toivoo,että hänen luokseen tultaisiin tai edes soitettaisiin. Juhlapäivinä hänet kyllä haetaan suvun juhliin ,mutta hän sanoi,että lahjojakin on kovin vaikea valita,kun ei oikein tunne lapsia mistä pitävät.ym.
Tuntuu,että jos tingittäisiin harrastuksesta joskus,miten antoisaa se olisikaan ihmiselle,jonka näkö ja kuulo ja liikuntakyky ovat heikentyneet. Antaisihan se lapsillekin suunnattoman paljon ja opettaisi kanssakäymistä ja ystävällisyyttä vanhuksia kohtaan. Käynti viikonloppuisin tai silloin tällöin ja puhelu piristäisivät paljon ja vanhus tuntisi itsensä hyväksytyksi .Sellaista varmaan kuitenkin jokainen toivoisi itselleen vanhana.
klo 13:19 | 22.4.2013
Suosituimmat
Uusimmat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sivut
Mitenhän läheiset välit on olleet tällä vanhuksella oman lapsensa kanssa, kun lapsi oli vielä elossa ? Entä miten sitten, kun lapselle syntyi lapsia, he kasvoivat isommiksi jne., oliko silloin yhteydenpito miten sujuvaa? Onko välit joskus olleet läheisempiä ja sitten etääntyneet ?
Sitten kun lapsenlapsetkin jo jatkavat sukua, kuilu syntyy helposti, jos välit ei ole siihen astikaan olleet kovin läheiset . Nykyään perhekäsite tuntuu pyörivän mummi ja ukki-tasolle mutta ei enää niinkään isomummiin tai isoukkiin asti, varsinkin jos isoisovanhemmat ovat jo huonokuntoisia. Nuoret ja pikkulapset vieraantuvat vanhuksista, kun ympärillä on aina vain supervireitä ukkeja ja mummeja, jotka vievät jälkipolvea ulkomaanlomille ja harrastuksiin.
Jostain syystä kovin monet perheet eivät myöskään osaa tai halua opettaa jälkikasvuaan arvostamaan suvun vanhimpia, vaan he jäävät kaukaisiksi.
Olen itse yli 5kymppinen, äitini on isomummi sisarusteni lapsenlapsille. Olen läheltä seurannut miten yhteydet toimivat.. Tuntuu olevan niin, että kun ovat jotain vailla tai muuten mieleen juolahtaa, otetaan yhteyttä tai tehdään isolla joukolla yllätysvisiitti vanhan yksin asuvan luo, olettaen että hänellä löytyy tarjoiltavaa kuten jostain baarista ja että hän on aina valpas ottamaan vastaan, vaikka ei edes kysytä hänen vointiaan. Sitten on taas pitkä aika, kun heistä ei kuulu mitään.
nimim. Näinkin se käy
Tuntuu,että jos tingittäisiin harrastuksesta joskus,miten antoisaa se olisikaan ihmiselle,jonka näkö ja kuulo ja liikuntakyky ovat heikentyneet
Kun mietitään yhteiskunnan hyvinvointia nousee esiin yhteisöllisyyden merkitys. Sodan jälkeen Suomi rakensi yhdessä tuumin hyvinvointia ja silloin aineellista puutetta korvattiin välittämisellä ja läsnäololla. Nyt tarjotaan ihmisen sijaista lääkkeitä ja rahaa. Aikamme suurin ongelma liittyy itsensä toteuttamisen harhaan.
Tuntuu, että nykyihmiset odottavat saavansa eikä niinkään antavansa. Isovanhempien rooli on muuttunut niiltä ajoilta kun esim.itse olin lapsi 60-luvulla. Silloin arvostettiin isovanhempia, autettiin heitä, nyt heidän on oltava hyödyksi eikä taakaksi.
Nyt isovanhemmat joutuvat tai pääsevät lapsenlapsiaan jo vauvasta alkaen hoitamaan ja auttamaan nuorta perhettä asuntoremonteissa, raha-asioissa yms. Ikäänkuin vanhempi polvi auttaisi ja hoivaisi niin, että nuoremmat perheet jaksavat paremmin, pariskunnat saavat kahdenkeskistä ja omaa aikaa, kun ukki ja mummi avustavat.
Mitenhän ihmeessä minun vanhempani aikoinaan jaksoivat kaiken, kun ei ollut koskaan omaa aikaa tai lomaa?
Toisaalta yhteiskunta ottaa ihmisistä kaiken irti, jaksaminen on rankempaa. Työajat ja suorituspaineet, lapsten päivähoito-, koulu- ym.asiat on selviydyttävä. Voi olla ettei vapaa-ajalla muistu isoisovanhemmat mieleen.
-nimim.näinkin se käy
Hylätyksi joutumisen pelko ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu ovat olennainen osa monen ihmisen sisäistä maailmaa - osallisuus toisesta ihmisestä - ihmisen arvo, joka ei perustu suorituksiin vaan pelkkään olemassaoloon.
Olenkohan minä todellinen erakko, kun kaipaan paljon yksinoloa? Suorastaan nautin hiljaisuudesta.
Ehkäpä työaikana sosiaaliset puolet tuli käytettyä loppuun.
Jokainen eläköön tavallaan!
Hyvää jatkoa kaikille toivottelee Aluisa
Tuossa aloitusviestissä on kai kyseessä oikeasti vanhus, eikä enää
kovin hyväkuntoinen liikkumaan. Hänen yksinäisyytensä ei ole
hoitavaa yksinäisyyttä tai hiljaisuutta, vaan aiheuttaa hyljätyksi
tulemisen tunteita.
Meidän, ehkä 60-70 vuotiaiden ja parisuhteessa elävien toive
yksinolosta ja hiljaisuudesta on ymmärrettävä, jokainen sitä
kaipaa välillä. Mutta totaalinen, jatkuva yksinäisyys on eri asia.
Niin, tässäkin asiassa olemme erilaisia. Yhdellä on suuri seuran tarve - toinen viihtyy usein itsekseen, ehkä harrastustensa parissa.
Itse tunnen olevani sosiaalinen erakko. Liikun paljon ihmisjoukoissa, siellä missä tapahtuu ja on mukavaa ohjelmaa. Mutta sitten kun illalla tulen väsyneenä kotiin, tunnen rentoutuvani parhaiten omassa hyvässä seurassani. Saan olla pitkin ja poikin.
Mukavaa ja leppoisaa iltaa toivotan myös minä Anemone Anonyymi.
Oikein hyvät välit vanhuksella oli omaan lapseensa aina ja myös lapsenlapsiin,joiden kanssa hän matkustelikin aika paljon.Vanhus on ollut aina hyvin aktiivinen,matkustellut,käynyt konserteissa ym. ja kävi niin kauan kun jaksoi uimassa ja kuntosalilla yrittäen pitää itsensä kunnossa. Hän ymmärtää hyvin nykyisen kiireisen elämänkin,mutta juuri se vähän surettaa,että kaikilla suvun lapsilla on n.3 harrastusta jokaisella ja se vie kaiken ajan. Vanhus on luvattu viedä katsomaan lasten harrastustakin,mutta se on jäänyt vain lupaukseksi.
Vaikka vanha ihminen unohtelee,ei jaksa lähteä minnekään eikä aina edes paljon jutella,ihan pelkkä läsnäolo tuo hänelle paljon iloa ja itse voi aistia rakkauden,jonka käynnillä saa osakseen. Mielestäni lapset tarvitsisivat juuri tällaista puhdasta välittämistä ja rakkautta,kunpa vanhemmat vain huomaisivat sen arvon ja jättäisivät silloin tällöin yhden tapaamiskerran hevosen kanssa väliin ja menisivät sen sijaan tervehtimään suvun vanhusta.
Kyllä on,lähes 90-vuotias. Jos sukulaiset vuorottelisivat soitoissa ja käynneissä,vanhuksella olisi joka viikko joku tuttu joka soittaa tai käy.
Varmaan se juuri tekee asiasta niin kammottavan,jos ei vanhana enää kertakaikkiaan jaksa juuri edes liikkua,ei oikein näe lukea,ei voi kuunnella radiota kuulon huononemisen takia jne. Ja jos kukaan ei tule käymään tai edes soita. Sittenhän on tietysti eri asia,jos kaikki tietävät vanhuksen haluavan olla omissa oloissaan. Jos on nuori ja yksinäinen,voi yleensä sentään huvittaa itseään lähtemällä jonnekin ja tehdä muitakin haluamiaan asioita.
Näin on. Ja sitten kun tuo unohdettu vanhus kerran lähtee viimeiselle matkalleen, omaiset tuntevat piston sydämessään, kun muistaminen on jo myöhäistä. Kauniit hautajaispuheet eivät kohdettansa enää lämmitä.
Lauantaina olin konsertissa, jossa kerättiin varoja vanhusten yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Nykyään moni vanhus asuu yksinäisenä yksiössään, entisaikaan maaseudulla jälkeläistensä kanssa samassa pihapiirissä, jossa hänelläkin oli omat tehtävänsä, ja lapsenlapset ympärillään. - Paljon on sellaista, mikä oli ennen paremmin!
Aloinpa muistelemaan omaa lapsuuttani 50-ja 60-luvulla pienessä syrjäkylässä. Meitä lapsia oli 11 ja en muista että olisin käynyt kertaakaan esim. isäisän kotona, isäsisä kyllä kävi meillä, useinkin muttemme me lapset päässeet oikeastaan missään käymään, tai yleensä nuorin ja vanhin oli vanhempien mukana kun lähtivät kylästelemään. Meillä kävi sukulaisia kun asuimme valtatien varrella. Ja kun olin vanhemmasta päästä sisarusparvesta niin nuorimmat pääsi jo kyläreissuille kun taloon ostettiin auto, mutta minä olin jo vuosia ollut jo omassa kodissa. Kävin vanhempieni luona säännöllisesti ja myös lapset vein sinne, mutta ei se mitään auttanut kun he kasvoivat niin eivät enää lähteneet, eivätkä enää aikuisena ole käyneet kun asuvat kaukana. Ja osa minun lapsista käy minun luona, mutta yksi ei, hänellä on neljä lasta ja minä käyn hänen luonaan, joten eivät lapsenlapseni ole nähneet kotiani, ikävä kyllä. Ja jos siitä nyt alkaisin surua pitämään niin oman elämäni kyllä pilaisin. En ole lapsiani tehnyt sen takia vaan saavat kyllä elää niinkuin parhaaksi näkevät, niin teen minäkin. Käyn kylässä jos haluan, mutten käy jos en halua, vielä olen halunnut kulkea. Muistan että äidinäiti kävi säännöllisesti meillä, mutta perheenä emme mihinkään lähteneet, edes isovanhempien luo, näin se vain meni, enkä ole siitä traumaa saanut ja en aio siitä vieläkääb sitä tehdä. Elämä on lian lyhyt haikailla semmoista mitä ei ole, pitää nauttia siitä mitä on.
Minun äitini on melkein tuon aloittajan jutussa mainitun ikäinen, yksin asuva, mutta Luojan kiitos melko pirteä vielä sekä liikkumiseltaan että kuulo-ja puhepuoleltaan. Pystyn onneksi olemaan hyvin tiiviisti hänen arjessaan, myös muu perheeni on kiitettävästi mummon elämää jelpannut. En osaa ajatella, että jättäisin hänet, läheiseni, oman onnensa nojaan, vaikka hän on noinkin hyväkuntoinen ja puheluitakin hän saa.
Sain mallin jo lapsuuudessani, kun kävimme lähellä asuvaa mummoani auttamassa lähes päivittäin ja pidimme häntä saunomassa ja yökylässä meillä. Mummo sitten opetti meille lapsille kaikenlaista sekä vaati meiltä lapsilta kunnollisia käytöstapoja. Niistä opeista on ollut elämän varrella pelkkää hyötyä.
Jokaisella on omat lapsuuden opit ja kokemukset, aikuisia meistä kaikista on tullut, oli opit mitkä tahansa.
nimim.näinkin se käy
Sinun ei tarvitse vielä haikailla,kun kerran pääset vielä liikkumaan ja kulkemaan. Mikäs sen mukavampaa. Vanhuksilla on myös tunteet,on ihan ymmärrettävää jos kaipaa läheisiä ihmisiä. Ei ole hyväksi kovettaa itseään. Se ei ole kenellekään terveellistä eikä se sulje pois sitä,että nauttii myös sitä mitä on jäljellä.
Jos ei haikaile kenenkään perään,voi sitten tietysti omalta osaltaan olla rauhallisin mielin tulevaisuuden suhteen. Jos vaikka tulee sellainen aika ,ettei pääse liikkumaan eikä kukaan käy. Toivottavaa kuitenkin,ettei sellaista aikaa tule kenenkään kohdalle. Uskoisin,ettei tuntemuksiaan voi etukäteen tietää ennenkuin sen kokee itse.
Äitini liikkuu huonosti eikä jaksa enää käydä missään . Onneksi pääsen usein käymään hänen luonaan,asumme sen verran lähekkäin. Hän viihtyy aika hyvin itsekseenkin,mutta ilahtuu kovasti sukulaisten käynneistä. Kerran ei millään olisi huvittanut lähteä käymään,mutta ajattelin hänellä olevan tylsää yksinään ja päätin mennä. Löysin läheltä hänen oveaan valkoisen höyhenen,melkein astuin sen päälle. Ihan kuin enkeli olisi käynyt kiittämässä ,että hyvä kun menit :)
Ei se ole kovettamista, vaan järjen ääntä kun ei ala itkemään sitä ettei lapsi voi käydä vanhempiensa luona. Ottaa elämän sellaisena kuin se on. Ei kaikki asu toistensa lähellä, siis lapset ja vanhemmat. Kävisin äitini luona jos asuisin samalla paikkakunnalla, mutta kun en asu niin en voi sille asialle mitään. Olen ajatellut että menen itse ainakin "vanhainkotiin", jossa minulla on sitten samnaikäistä seuraa, sitten kun en enää kykene huolehtimaan itsestäni. Onhan niitä ihmisiä joilla ei ole edes lapsia, eivät hekään sure sitä ettei lapset käy heidän luonaan.
Sen olen minäkin lujasti päättänyt, että en ainakaan ala näyttää lapsilleni murheellista naamaa enkä ruikuta, vaikka miten kirpaisisi. Lapset ovat ansainneet oman elämän. Suurin iloni on, että eivät ole jääneet peräkammarinpojiksi, ja ovat omillaan. Niin kauan kuin pääsen liikkumaan, teen sen vaikka irvessä hampain. Kun jalat eivät enää kanna, istun tai loikoilen tietokoneen ääressä ja saan huvini siitä. Lopulta sitten vanhustentaloon, jos niin kauan elää saan. Yritän aina saada ilonaiheita ja seuraa, missä kulloinkin olen. Sitten lasten on mukavampi, kun ei tarvitse murehtia minun takiani. Toivottavasti myös käyvät minua mieluummin katsomassakin, kun olen hyväntuulinen.
Mutta jos dementia iskee, niin se tuo tullessaan tahdosta riippumattomia muutoksia persoonallisuuteen - sellaiselle ei sitten voi mitään. Parasta voi kuitenkin toivoa.
Tilannehan on ihan erilainen kuin se jos asutaan lähekkäin ,mutta ei käydä.Siitä oli alunperin kyse.
Tietysti lapset ansaitsevat oman elämän. Siihen elämään voi kuitenkin kuulua ehkä myös suvun vanhuksia .Minusta se on tehnyt elämästä paljon rikkaampaa,kun on ollut läheiset välit vanhempien ja appivanhempien kanssa. Kaikille ei tietysti sovi sama eikä ole muutenkaan sama tilanne(välimatkat ym).Eivätkä kaikki vanhukset tietenkään näytä ikäväänsä,vaikka sitä tuntisivatkin. Ainakaan kaikkein läheisimmille. Monet ovat myös tyytyväisiä yksin. Mitään ei voi yleistää.
Sivut