Suuri ikäero ennakoi ongelmia suhteeseen

Vierailija

Pistipä osuvasti silmään ET-lehden päätoimittajan osuva blogipostaus: http://blogit.nettiet.fi/paatoimittajan-blogi/

"Tämänaamuisessa Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä lukijakirje. 50-60-vuotias eronnut nainen valitti, että samanikäisiä vapaita miehiä ei kerta kaikkiaan ole tarjolla, sillä eronneet miehet katselevat vain kymmenen vuotta nuorempia. Vähän yli viisikymppisen naisen kumppaniksi tarjoutuvat vain 10-20 vuotta vanhemmat miehet – kirjoittajan mukaan vanhuusiän hoivaajan toivossa. Läheistä suhdetta kaipaava kirjoittaja uskoi, että suunnilleen samanikäisistä puolisoista voisi tulla tasapainoisimpia pariskuntia. Onhan heillä niin paljon jaettavaa, kun nuoruuden ja aikuisuuden maailma musiikkia myöten on tuttua."

Olenko yltiörealisti ja ilonpilaaja kun en voi ymmärtää miksi kukaan ylipäätään valitsee ns. tulevan hoivasuhteen? Ja yleensä niinpäin että mies on reilusti vanhempi. Miehen asema, valta ja elämänkokemus voi aluksi houkuttaa mutta mitä sitten tapahtuu kun toisesta tulee hoivattava? Kun itsellä olisi vielä aktiivinen elämänvaihe - energiaa, terveyttä ja eläviä ystäviä. Muistaakseni romanienkin kansanviisaudessa todetaan: "nuoret kuuluu nuorille ja vanhat vanhoille". Rakkaus on sokea mutta ihmissuhteissa joutuu - samanikäisetkin - hiomaan fasettejaan aivan kylliksi ilman hoivaamista.

Sivut

Kommentit (39)

Vierailija

Minä taas uskon että elämää ei juuri voi ennakoida tekemällä tiettyjä valintoja, voihan se nuorempikin puoliso sairastua, ja tulla siksi hoivaa tarvitsevaksi. Elämä olisikin helppoa jos olisi selkeät käyttäöohjeet - kun teet näin seuraa tätä tai tuota. Mutta toki, jos ikäero on suuri, joutuu luopumaan tietyistä omanikäisten jutuista, toisaalta voi avartaa ajatteluaan sitten sen toisen puoliskon ikätoverien seurassa. Tämä aihe on minusta ikuista onko lasi puolityhjä vai puolitäysi - problematiikaa.

Vierailija

Eikö se tunne että tässä on elämäni tämän ihmisen kanssa ole juuri tärkeintä.
Ikäero muutama vuosi ei varmasti ole tärkeintä. Itse olen miestäni kaksi vuotta
vanhempi ja sairauksien vuoksi olemme kypsyneet hyväksymään kumppanuuden
"rakkaus/ystävyydeksi" tässä elämme vaiheessa.

Vierailija

05.02.2010 09.42 kirjoitukseen korjauksena "tässä elämämme vaiheessa".
Ikäero mietityttää varmasti monia mutta elämä voi "yllättää" myös
myönteisestikin ikäerosta huolimatta.

Vierailija

Elämän hienous ja kauheus on juuri yllättävyydessä - kun on käyty pohjalla esim. sairauden takia, maistuu tavallinen ja tasainen elämä entistä tuoreemmalta, lähes terveelliseltä arkipullalta ;)

aluisa
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Hei kaikki,
Mitä teille kaikille eniten toivoisin: Iloa, valoa, lämpöä, kumppanuutta. Aina elämä ei ole meille kenellekään pelkkää myötälettä, mutta ojentakaamme auttava kätemme silloin kun sitä eniten tarvitaan, mutta kenties vähiten odotetaan!
Rakastakaa toisianne nyt kun se vielä on mahdollista, huomenna voi jo olla liian myöhäistä! Aluisa

Vierailija

Hyvin sanottu, Aluisa! Nautitaan toistemme seurasta kun voidaan. Myös monenikäiset ystävät voivat tuoda elämään rikkautta. Itsellänikin on muutama itseäni paljon nuorempi ystävä, sekä myös pari paljon vanhempaa ystävää. Heitä en pois antaisi. :)
Tässä on keskusteltu kylläkin nimenomaan rakkaussuhteista vanhemman/nuoremman kanssa. Siinä asiassa jokainen tekee itse valintansa, ei ne vuodet ole tärkäintä, vaan se toinen ihminen johon rakastuu.

Vierailija

Minäkin uskon, että ihminen ei valitse tiettyjen kriteereiden kautta läheistä ihmistään. Elämä tuo tullessaan sit-
ten yllätyksiä. Itse olen solminut vanhemmalla iällä uuden suhteen.Mieheni on minua kymmenen vuotta vanhempi. Olimme olleet kaksi vuotta yhdessä, kun mieheni sairastui vakavasti, täpärällä oli selviytyminen. Olimme onnelli-
sia, kun saatoimme vielä jatkaa yhdessä. Tämä prosessi kuitenkin muutti miestäni ja suhdettamme. Kun ikää on
enemmän, kuoleman lähellä käyminen ns. vanhensi miestäni enemmän kuin ikä edellytti. Suhteestamme ei tullut
hoivasuhdetta, koska mieheni on melko hyväkuntoinen, mutta suhteen koko luonne muuttui muuten. Ja se oli
yllätys minulle. Voimme nyt tehdä yhdessä vähemmän kuin ennen, harrastan ja kuljen paljon enemmän yksin tai
ystävien kanssa. Sanotaan, että vanhemmalla iällä sopeudutaan aste asteelta kaikenlaiseen luopumiseen. Luopu-
misen tunteesta on tullut hyvin hallitseva tekijä meidän suhteessamme, ja se surettaa usein. Yritämme kuitenkin
iloita yhdessä niistä asioista, joista vielä voimme.

Vierailija

Jos suhde on solmittu nuorena, ei ikäero varmaankaan haittaa vanhetessakaan. Eikä muutaman vuoden ero suuntaan tai toiseen yleensä merkitse paljoakaan. Mutta vapaat seniorit jotka etsivät uutta elämänkumppania ovat oma lukunsa. Miehet hakevat usein itselleen hoivaa, passaajaa ja valitettavasti nuorta. Yli kymmenen vuoden ikäerokin tässä vaiheessa on paljon. Ja totuushan on tilastoissa miehet kuolevat n.70:nen jälkeen ja naiset keskimäärin 80:nen. Eli huonolla tuurilla sitä nainen joutuu vielä kerran uuden etsintään. Rakkaus on sokea, mutta käyttäkää järkeä ja pitkää harkinta-aikaa. +ja-henkilöiden elintavoista ja käytöksestä yms. Täydellinenhän ei kukaan ole, mutta tervettä harkintakykyä on lupa käyttää. Miksi muuten joillakin miehillä on tarve nuoriin naisiin, vaikka he eivät sitä todella ole enää itsekkään millään osa-alueella kumppanuudessa. (lue tämä vain jos huumorintajusi kestää, seniorit voisivat perustaa oman seuran etsintä osaston jonka otsikko voisi olla vaikka lerppu ja kerppu)

Vierailija

Hei Petranella,

Tosi hyvä oli tuo sinun kirjoituksesi. Tuollainen muutos voi tietenkin tapahtua suhteessa
vakavan sairauden seurauksena, vaikka kumppani olisi samanikäinen tai nuorempikin.
Luopumisen harjoitteluahan tämä on koko elämä ainakin näin vanhemmalla iällä ja
eiköhän lähes kaikilla joskus ole tunne "Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois..."

Iloa, valoa ja enkeleitä elämäsi matkalle t. Grandmother

Vierailija

En tiedä onko se nyt sitten niin kauheaa ja maailmanloppu jos toiselta voimat ehtyvät ennemmin? Eikö tärkeintä ole se matka jonka saamme yhdessä kulkea?

Siitäkin miten elämä järjestetään sitten jos/kun toiselta voimat katoavat, on kai hyvä keskustella etukäteen. Itse tuskin pystyisin kenellekään olemaan pitkäaikaisesti ns.päähoitaja, sillä oma pääni ei kestäisi jos elämästäni loppuisi tietty vapaus johon kuuluu esim.vaikkapa se että saan kulkea koiriemme kanssa päivittäin lenkeillä. En voisi olla niin kiinni hoitotyössä että esim.tämän vapauden menettäisin.

Kotona hoidossa pitää olla vaihtoehtoja siinä miten se järjestetään. Itse olen tällä hetkellä omaishoitajana miehelleni mutta saan ja voin edelleen hoitaa myös itseäni, en ole siis kiinni ympäri vuorokautta ja näin tilanne on ihan ok minulle. Sitten jos hoidettavuus lisääntyisi olisi mietittävä uudelleen. Saisimmeko apua kotiin? Sitähän pitäisi silloin saada päivittäin, ei vain sitä omaishoitajan vapaapäivää oliko se nyt kerran kuussa. Jos se ei olisi mahdollista niin suruissani olisi meidän muutettava elämäämme niin että mieheni asuisi hoitokodissa ja minä vierailisin siellä. Sitä en vain tajua että miten se olisi suhteemme ja rakkautemme loppu? Minulle se olisi vain sellainen, senhetkinen maisema yhteisellä matkallamme.

Vierailija

Tämän päivän hesarissa kuusikymppinen eronnut mies kirjoittaa, kuinka hän haluaa rinnalleen nuoremman naisen. Nuorempi kumppani arvostaa häntä enemmän ja mies voi kokea olevansa sankari. Hän lisää, että 'Viisas on oppinut, että vain itseään voi muuttaa. Yleensä viisi- ja kuusikymppiset miehet eivät halua enää koulutettaviksi'.

Eli onko niin, että naisen tulee sopeutua ja mies saa pysyä sellaisena kuin on? Vai ajattelikohan tämä mies, että jokaisen vanhenevan ihmisen on etsittävä itselleen nuori kumppani? Vai onko miehillä etuoikeus nauttia nuoresta puolisosta?

Kyllähän se varmaan aluksi on kivaa, mutta kun vuosia tulee lisää, niin se nuorikin vanhenee. Kai hänellä on sitten oikeus ja velvollisuus erota ja ottaa nuori kumppani.

Vierailija

Kun olin parikymppinen, ihastuin usemmankin kerran nelikymppiseen mieheen. Kun taas olin itse keski-ikäinen, katselin minua nuorempia - ainakin kauempaa.
Nyt kuuskymppisenä haluan vain oman rauhani, kun lapsetkin on kasvatettu. Ei enää mitään hoitamisia minun osalleni, ei edes lemmikkieläintä - jostain kaksilahkeisesta puhumattakaan. Varmaan tilanne olisi toinen, jos hoivattava olisi rakas läheinen ihminen, jonka kanssa on pitkään kuljettu yhteistä taivalta. Mutta että nyt varta vasten alkaisin etsiskellä passattavaa ja hoivattavaa - ei kiitos. Monet vuodet yksinhuoltajana useamman lapsen kanssa olivat tosin
elämän parasta aikaa. Mutta se riittää minulle hoitotehtäväksi, kun en ole mikään uhrautuva sairaanhoitajaluonne. Nyt nautin, kun saan olla pitkin ja poikin ja liikkua vapaasti harrastusten merkeissä.

Vierailija

en ole koskaan himoinnut nuorempaa kumppania,päin vastoin yli 40 vuotiaat naiset ovat parhaita ovat jo elämää nähneet eikä tarvitse enää opettaa mitään Tosin itse olen 50 Tapasin 28 vuotiaan naisen hengailin vähän aikaa mutta tulin siihen tulokseen että ikäero on liian suuri,koska tyttärenikin oli saman ikäinen,eli tokkopa tuosta pitemmän päälle olisi mitään tullutkaan Parepi näin ettei tule sydämmeen pahepia haavoja jota jo ennestään on ihan liikaa

aluisa
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Hei Anonyymi,
Kannetaan vain ne haavat sydämessämme, kyllä ne viimeistään haudassa arpeutuvat! Sinnehän sitä joskus kuitenkin joudumme jokainen vuorollaan.
Hyvää jatkoa elimme sitten yksin tai kaksin jo näissä kypsissä kymmenissä!
Terveisin Aluisa

Vierailija

Mielestäni on outoa suhteessa, jossa seurustelet esim. omien lastesi ikäisen kanssa (tai jopa nuorempien). Kyllä se vaan niin on, että suurin piirtein omanikäinen on kuitenkin se oikea juttu.
Kerronpa tarinan: Oli onnellinen perhe, äiti, isä ja kaksi lasta. Oli hankittu maallista mammonaakin ja ns. kaikki hyvin. Sattuipa kuitenkin niin, että perheen äiti ihastui itseään puolta nuorempaan kaveriin. Sanoutui irti puolisostaan ja lapsistaan. Lähtiessään vielä kehui ex-miehelleen, että miten hänellä on nyt vasta oikea mies. Sängyssäkin niin hyvä ettei ole ollut koskaan. Niinpä he muuttivat yhteen. Mies jäi lapsineen suremaan elon kohtaloa.
No menipä aikaa ja pian alkoi exäidistä tuntua, että elämä on vaan yhtä na....sta. Ja alkoipa kaipailla entisiä aikoja exmiehensä kanssa. Lopulta kyllästyi nuorikkoonsa ja hakeutui takaisin miehensä ja lastensa elämään.
Mies nieleksien ajatteli yrittää vielä uudelleen koska rakkaus ei kuitenkaan ollut kokonaan kuollut koetuista loukkauksista huolimatta!
Mites kävikään. Jonkun aikaa yhteiseloa kokeilleena mies tuli siihen tulokseen, että hän ei voi enää elää parisuhteessa tämän kanssa koska loukkaukset nousivat jatkuvasti pintaan.
Niinpä sitten jälleen kerran erottiin. Voitte kuvitella lastenkin tuskaa...
Niinpä mies jatkoi asumista lasten kanssa ja äidistä tuli viikonloppuäiti (silloin kun lapset tahtoivat).
Eli lopputulokseksi jäi onneton särjetty perhe.
Miehelle jäi loppuiäksi tunne, kelpaanko kenellekään, lapset ristiriitaisena aprikoivat uskaltaako ikinä parisuhteeseen, äiti onnettomana hurvittelunsa jälkeen...

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat