Äidin ongelma: "Olen aikuisten tyttärieni kynnysmatto"

Eija, 64, pelkää aikuisten tyttäriensä purkauksia ja on heidän seurassaan varpaillaan. Arvostuksen puute vie äidin voimat. Psykologi Mikael Saarisella on ratkaisu varsin yleiseen tilanteeseen.Lue koko juttu

Äidin ongelma: "Olen aikuisten tyttärieni kynnysmatto"

Sivut

Kommentit (31)

Täällä myös ongelmia äidillä 2 aikuisen tyttären kanssa ja vähän aikuisen pojankin. Itse olen 55-vuotias ja luulin naiviisti,että kun lapset aikuistuvat "tehtäväni" äitinä helpottuisi,mutta taisikin käydä päinvastoin.
Lasten ollessa pieniä,olin pitkään kotiäitinä. Mieheni teki silloin matkatyötä. Avioliittoa on kestänyt melkein 30 vuotta ja on ollut suhtkoht onnellinenkin. Rahavaikeudet ja työttömyys välillä rasittaneet.
Ongelmana on nyt se,että joudun melkein viikottain tukemaan aikuisia lapsiani kaikissa asioissa. Ja nyt viimeisimmäksi on suuret parisuhde -ongelmat kaikilla. Ja nyt itsellä suuret itsesyytökset,mitä minä olen tehnyt väärin,kun ongelmat kasautuu heille.
Pelkään jo puhelimen sointia ,milloin on taas jotakin setvittävää. Minua eivät kyllä hauku,mutta agressiviisuutta on ilmassa. Tämä ainainen tukeminen väsyttää suunnattomasti ja tuntuu,että kohta en muuta mietikkään,kuin heidän ongelmiansa.
Olen henkisesti aivan puhki,koska en uskalla olla tukematta,koska pelkään seurauksia. Mies ei ole koskaan osannut käsitellä perheen ongelmia. Eli olen välillä ihan yksin paineen alla.
Tunnen suurta empatiaa edellä kirjoittaneeseen äitiin.
Kaiken kukkaraksi oma iäkäs äitini on sairastunut vakavasti.

Sitähän minäkin pahiten pelkään, että jos en tue nuorimmaista niin hän sortuu masennukseen tai "aineisiin". Näin kävi ystäväni lapselle, kun ei jaksanut enää hoitaa asioitaan, ja taloudelliset vaikeudet kävivät ylivoimaisiksi.
Niin kauan kuin lapset pysyvät kuivilla ja heillä on mieli toiveikas, niin kauan on myös minulla asiat suht. hyvin - ainakin lasten osalta.
Olen huomannut, että meidän perheessä ovat hiukan roolit vaihtuneet, niin että muna on viisaampi kuin kana. Onneksi eivät enää asu kotona, muuten en jaksaisi kuunnella alituista neuvomista. On totta, että en jaksa oikein hoitaa jokapäiväisiä asioitani, esim. siivoamista. Lääkärille ja hammaslääkärille menoa lykkään, ja kaikkea muutakin epämiellyttävää. Haluaisin vain harrastaa kaikkea kivaa, en jaksa paljon ponnistella, kun ei terveydentila ole enää sama kuin nuorempana.
Silloin enjuuri joudu kuulemaan arvostelua, kun tapaan yhden lapsen kerrallaan. Jos ollaan pitemmän aikaa kolmestaan tai nelistään, niin ennen pitkää alkaa yhteen ääneen arvostelu ja neuvominen (meikäläiselle suunnattu). Tarkoitus on hyvä, mutta en vain jaksaisi kuunnella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itse ajattelen niin, että aikuiset lapset ovat vastuussa omasta elämästään ja päätöksistään. Tukea heitä voi, mutta ei estää heidän valintojaan. Vanhemmalla on oikeus myös omaan elämään ja oman jaksamisen äärirajoilla ei enää ole hyödyksi kenellekään. On pidettävä huolta ensisijaisesti itsestään.

Minusta aikuisen lapsen on hoidettava itse asiansa tai sitten hänelle on haettava apua ammatti-ihmisiltä. On karhunpalvelus, jos vanhempi kohtelee aikuista lastaan kuten pikkulasta. Normaalissa poistumisjärjestyksessä aikuisen lapsen on kuitenkin jossain vaiheessa kannettava vastuu omasta elämästä. Vanhemmat eivät elä ikuisesti ja mitä nuorempana aikuinen lapsi oppii elämään omillaan, sitä helpompaa sen oppiminen on.

Minun mielestäni itsesyytöksiin ei ole aihetta ,eikä se auta ketään. Useimmat vanhemmat tekevät parhaansa lastensa kanssa ja se riittää, enenpää ei keltään voi odottaa.

Olipa lapsuus ollut millainen tahansa, on aikuinen kuitenkin oman elämänsä herra tai ainakin pitäisi olla ja hänen on rakennettava elämänsä niillä eväillä, jotka on saanut, ihan kuten meidän kaikkien. Vanhempien syyttäminen kaikesta mahdollisesta on tietenkin helppo ratkaisu ja tekosyy sille, ettei halua kantaa vastuuta omista teoistaan ja valinnoistaan.

Lapsen kannustaminen puolesta hoitamisen ja tekemisen sijaan vie pidemmän korren. Vaikka onkin inhimillistä olla huolissaan lapsestaan, on kuitenkin rakkautta asettaa rajat ja tukea aikuista lasta pärjäämään itse.

Tunnistan kyllä itsekin syyllisyyden. Se nostaa aika ajoin päätään, mutta yritän pitää sen aisoissa ja ajatella, että jokaisella on myös oikeus omaan elämään, minulla ja sillä aikuisella lapsella. Jokaisella on myös oikeus tehdä omat virheensä, koska loputtomasti et voi varjella lastasi pahalta mieleltä. Nuorena pettymysten sietäminen on helpompi opetella kuin keski-ikäisenä.

Jos ripustautuva aikuinen lapsi saa joskus omia lapsia, hän jatkaa tätä ripustautumisen ketjua, ellei joku anna hänelle mahdollisuutta löytää oma tiensä.

uskis♥

Niin, kyllä olis parei oppia jo nuorena huolehtimaan itsestään, jos on tervepäinen.
Mutta onhan näitä, jotka eivät ole terveitä ja niiden kans on helisemässä kun ei niille voi mitään. Pakko vaan kestää. Mutta kun sen tietää niin ei se sitten tunnu niin kamalalta, ei niin ota itteensä jos tulee suunsoittoa. Yrittää antaa mennä toisesta korvasta ulos.
Sehän se onkin jännä juttu, kun ei lapsesta koskaan tiedä minkälaiseksi kehittyy ja onko jotain häikkää tunne-elämässä tai aivoissa. Pitää vaan sitten olla aikuinen, hylätä ei voi. ja muistaa elää omaa elämää siinä rinnalla.

Tämä on. Juuri tätä. Minulla on 40v tytär, . Kun hän oli lapsi sanoivat veljenikin - lapsesi saa kaiken mitä haluaa, vaikka kuun taivaalta- Hän oli ja on edelleenkin rakas. Aina olen auttanut ja hoitanut lapsia kun on tarttinut. Nyt vaan olen lopullisen kyllästynyt ilkeilyyn, omahyväisyyteen, kiittämättömyyteen , kun mikään ei riitä. Olimme perhejuhlissa (lapsi) , hän pyysi itse oman isänsä sisarpuolet, heidän äidin, naisen joka ei millään tavalla kuin ei isänsäkään osallistunut perheeni menoihin, eikä myöskään yhteydenpitoa. Hän osoitti erityistä huomiota juuri heihin. Itse valmistin suurimman osan tarjoiluista. Vieraat eivät yhtä lukuunottamatta edes tervehtineet. Ylimielistä. Olin todella puhki ja loukkaantunut. Kuitenkin selvisin juhlista.

Muutama vuosi sitten tilanteeni oli hankala. Jouduin pelkäämään tyttäreni seurassa, ja se aihuetti sen että pelkäsin muidenkin lasten seurassa ja sittenpä se vain alkoi lisääntyä ja kohta en "kehdannut" mihinkään sukulaisten juhliin mennä, kun pelkäsin kaikenlaista. En tiedä mistä apu tuli, tai kyllähän minä tiedän, minä rukoilin Jumalaa, en muutakaan keksinyt. Ja vastaus oli kait se että minun piti alkaa vastustamaan ja pitämään puoliani, eikä enää antaa kenenkään purkaa pahaa oloaan minuun, en ole kenenkään sylkykuppi, en edes niiden rakkaiden lähimmäisten.

Itsetunto alkoi rapistua ja meinasin kokonaan murtua, ellen olisi jostain saanut ihmeellistä voimaa tajuta etten saa antaa lasteni käyttäytyä minua kohtaan rumasti. Se on kumma juttu, että yksi ainoa ihminen, joka on rakas tai muuten tärkeä, voi särkeä paljon toisen ihmisen mielestä. Se on kuin nakkaisi kiven veteen, renkaat laajenee kauas...

 

Vierailija

Täällä myös ongelmia äidillä 2 aikuisen tyttären kanssa ja vähän aikuisen pojankin. Itse olen 55-vuotias ja luulin naiviisti,että kun lapset aikuistuvat "tehtäväni" äitinä helpottuisi,mutta taisikin käydä päinvastoin.
Lasten ollessa pieniä,olin pitkään kotiäitinä. Mieheni teki silloin matkatyötä. Avioliittoa on kestänyt melkein 30 vuotta ja on ollut suhtkoht onnellinenkin. Rahavaikeudet ja työttömyys välillä rasittaneet.
Ongelmana on nyt se,että joudun melkein viikottain tukemaan aikuisia lapsiani kaikissa asioissa. Ja nyt viimeisimmäksi on suuret parisuhde -ongelmat kaikilla. Ja nyt itsellä suuret itsesyytökset,mitä minä olen tehnyt väärin,kun ongelmat kasautuu heille.
Pelkään jo puhelimen sointia ,milloin on taas jotakin setvittävää. Minua eivät kyllä hauku,mutta agressiviisuutta on ilmassa. Tämä ainainen tukeminen väsyttää suunnattomasti ja tuntuu,että kohta en muuta mietikkään,kuin heidän ongelmiansa.
Olen henkisesti aivan puhki,koska en uskalla olla tukematta,koska pelkään seurauksia. Mies ei ole koskaan osannut käsitellä perheen ongelmia. Eli olen välillä ihan yksin paineen alla.
Tunnen suurta empatiaa edellä kirjoittaneeseen äitiin.
Kaiken kukkaraksi oma iäkäs äitini on sairastunut vakavasti.

Miten olet voinut ja selvitellyt asiotasi, olis kiva kuulla onko olo helpottunut?

Vierailija

Sitähän minäkin pahiten pelkään, että jos en tue nuorimmaista niin hän sortuu masennukseen tai "aineisiin". Näin kävi ystäväni lapselle, kun ei jaksanut enää hoitaa asioitaan, ja taloudelliset vaikeudet kävivät ylivoimaisiksi.
Niin kauan kuin lapset pysyvät kuivilla ja heillä on mieli toiveikas, niin kauan on myös minulla asiat suht. hyvin - ainakin lasten osalta.
Olen huomannut, että meidän perheessä ovat hiukan roolit vaihtuneet, niin että muna on viisaampi kuin kana. Onneksi eivät enää asu kotona, muuten en jaksaisi kuunnella alituista neuvomista. On totta, että en jaksa oikein hoitaa jokapäiväisiä asioitani, esim. siivoamista. Lääkärille ja hammaslääkärille menoa lykkään, ja kaikkea muutakin epämiellyttävää. Haluaisin vain harrastaa kaikkea kivaa, en jaksa paljon ponnistella, kun ei terveydentila ole enää sama kuin nuorempana.
Silloin enjuuri joudu kuulemaan arvostelua, kun tapaan yhden lapsen kerrallaan. Jos ollaan pitemmän aikaa kolmestaan tai nelistään, niin ennen pitkää alkaa yhteen ääneen arvostelu ja neuvominen (meikäläiselle suunnattu). Tarkoitus on hyvä, mutta en vain jaksaisi kuunnella.

Minullakin on pelko, että jos en tue lastani hänen käy huonosti, en enää koe syyllisyyttä, tajuan että hän on aikuinen ja pitäisi osata itsensä elättää, mutta kun ei hän vain osaa. Ei ole todettu mitään sairauksia, on vain haluton tienaamaan itse leipänsä.

Vierailija

Niin, kyllä olis parei oppia jo nuorena huolehtimaan itsestään, jos on tervepäinen.
Mutta onhan näitä, jotka eivät ole terveitä ja niiden kans on helisemässä kun ei niille voi mitään. Pakko vaan kestää. Mutta kun sen tietää niin ei se sitten tunnu niin kamalalta, ei niin ota itteensä jos tulee suunsoittoa. Yrittää antaa mennä toisesta korvasta ulos.
Sehän se onkin jännä juttu, kun ei lapsesta koskaan tiedä minkälaiseksi kehittyy ja onko jotain häikkää tunne-elämässä tai aivoissa. Pitää vaan sitten olla aikuinen, hylätä ei voi. ja muistaa elää omaa elämää siinä rinnalla.

Juuri näin.  Meikäläisenkin lapsista toiset ovat hoitaneet asiansa mainiosti, toiset taas eivät oikein menesty. Näin siitäkin huolimatta, että ovat samassa kodissa kasvaneet, ja yhtäläisesti on yritetty kohdella ja kunnioittaa. Tarkoitan kunnioittamisella sitä, että on pyritty lastenkin mieltä kuulemaan perheessä.

On se jännä huomata kuinka joku lapsista on tosiaan ihan kuin"eri vedellä pesty". Nuorempana yritin tuota lapsirukkaa muuttaa ja kovalla kädellä opettaa miten pitää elää, eihän se mennyt perille, ei sitten millään. lapsi teki mitä tykkäs, välittämättä seurauksista ja sama jatkuu aikuisena. ennen hän meinasi minua syyttää kun lapsuus oli sitä sun tätä, mutta kovetin itseni ja kielsin häntä enää minua morkkaamasta, koska olin parhaani tehnyt. Nyt menee hyvin kun olen laittanut rajat. edelleen hän aikuisena poukkoilee asioissaan ja tekee vaikka mitä, ei kuitenkaan rikoksia, mutta nyt hän saa itse vastata niistä ja tietää sen. Nyt katselen häntä ymmärtäväisin silmin.

Tärkeintä on, että on tehnyt parhaansa, eikä katkaise välejä vaikka mitä tapahtuisi. Aikuinenkin lapsi toivoo saavansa hyväksyntää vanhemmiltaan, vaikka olisi jo kauan sitten muuttanut omilleen. Veri on vettä sakeampaa. En tiedä mitään niin ikävää kuin se, että joku perheenjäsen on muiden hyljeksimä, eikä ole tervetullut lapsuudenkotiinkotiin käymään. Joskus sisarusten välit viilenevät, jopa niin ettei ollenkaan tavata. Tämä tuntuu minusta käsittämättömältä, kun olen aina toivonut sisaruksia. En saanut, edes Joulupukille kirjoittamalla.

15.7.2014 klo 20:13 Kirjoittaja kirjoitti tästä miten sisarusten välit menee poikki, viilenee, hiljenee yhteys. Meitä on monta, oli ehkä liian monta, eli ääripää sinun tapaukseen verrattuna, sillä en ainakaan kaipaa "kotiin", heti kun pääsin siihen ikään että pääsin pois kotoa olin onnellinen. En ole saanut arvostusta muilta sisaruksilta, päinvastoin, olen kait se "häirikkö" joka tekee aina jotain kummallista ja jota he saavat ihmetellä. En haluaisi edes olla liian läheinen sisaruksiin. Miksi? Siksi että on sanonta "Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto". Taas ketjun aiheeseen sanon, että äidin kyllä kannattaa alkaa elämään oma elämää ja jättää tyttärien jutut rauhaan, niillehän voi vaikka nauraa? Oman kokemuksen kautta on tähän niinkuin toinen näkökanta, kun asiat on toisin, vanhemmat syyllistää, syrjii ja pitää huonona, sekä muut sisarukset eivät arvosta eivätkä oikein tykkää olla tekemisissä. Se ehkä voisi ollakkin toisin nykyisin jos he vaivautuisivat tutustumaan aikuiseen ihmiseen, mutta taitaa se menneisyys aina olla edessä, ainakin joillakin. Ei kenenkään tarvitse sietää huonoa kohtelua kodissaan, ei lasten eikä vanhempien. Siitä vaan pitää tehdä loppu, jos ei muuten niin ei olla tekemisissä.

Erittäin viisaita ajatuksia sinulla, edellinen kirjoittaja.

Olen ollut kynnysmattona silkkaa kiltteyttäni oikeastaan kolmelle sukupolvelle. Uskon ihmisistä hyvää, olen rauhaa rakastava liiallisuuteen asti. Jäin äitimme menehdyttyä nuorena vanhimpana tyttönä huolehtimaan perheemme kotitöistä sekä eläimistä. Isämme kävi töissä ja joutui olemaan sairaalassa pitkiä aikoja kerrallaan. Vanhin veljemme kävi jo töissä silloin, viisitoistavuotiaana, nuoremmat sisarukset tarvitsivat enemmän hoivaa. Yhtään kiitoksen sanaa en saanut sisaruksiltani edes heidän aikuistuttuaan. Päinvastoin, kaikki he turvautuivat minuun aina, kun tarvitsivat rahaa ja ruokaakin. Nyt, vuosikymmenten jälkeen tarvitsisin kipeästi veljieni tukea ja apua hyvin vaikeassa elämäni vaiheessa. Kyse ei ole rahasta vaan henkisestä tuesta. Sitä saan sisareltani, hän ymmärtää. 

Toinen lapsistani "pyöritteli" minua miten sattuu. Isoäitinsä, anoppini teki kaikkensa tehdäkseen elämästäni vaikean ja aika ajoin vaarallisenkin. Se aika on onneksi jo takanapäin.

Päätin, että nyt vihdoin minun on aika elää armollisena itselleni. Nauttia niistä ihmisistä, jotka tuottavat minulle iloa ja joiden seurassa minulla on hyvä olla. Samaa suosittelen sinulle, kskustelun aloittaja sekä muillekin tänne kirjoittaneille. Meistä ei ole iloa kenellekään, jos annamme asioiden jatkua näin, elää kuin itsestämme ulkopuolisina.

Masentunut mummo-

Kylläpä on tuttua tämä kohtalo , varsinkin mieheni kuoleman jälkeen tämä korostui hän yleensä oli puolellani . Aivan pienistä asioista tuli arvosteluja  syytettiin ja syyllistettiin kasvatuksellisilla sun muilla ....  Matkitaan puhetta jos vieras tulee paikalle hänelle puhutaan asiallisesti mutta minua voi sättiä mielin määrin vävy on asiallinen kahden kesken mutta seurassa hänkin yhtyy tyttären herjaan .

Vierailija

Äideillä on pohjaton uteliaisuus lastena elämää kohtaan, naisen uteliaisuus. Äidit nuo väkevät, kaiken näkevät ja luulevat olevansa korvaamattomia. Silloin kun lapset lähtevät aikuisina kotoa, omaan elämänsä, on aika päästää, päästää heidät vastuullisiksi omasta elämästään. Äitien on  tunnistettava väärä suhtautumistapansa ja lakattava myös pelkäämästä. Pelkäämstä elämää ja pelkäämästä mitä voi tapahtua. Minullakin on lapsia ja lastenlapsia, en sotkeudu elämäänsä, autan kun pyydetään. Välitän ja rakastan jopa ikävöin heitä aina, mutta ymmärrän, että hedän tulee antaa elää rauhassa omaa elämäänsä ja minä elän omaani.

Vierailija

Olen tuolla maailman reissuilla  ihmetellyt   kuinka hyvin  lapset arvostaa vanhempiaan vielä 50 v   Siinä on jotain hyvin kaunista.

Suomessa sodan jälkeen hemmoteltiin nuoriso pilalle.  Eli rahakasvatusta.  Toisaalta molemmat vanhemmat oli töissä  ja lapset sai vaikutteita tarhasta.  Vika ei henkilöstön vaan  normi asia ryhmässä.  Pahuudet puree parhaiten   eli nuoremmat imee tyylin itseensä. 

Ketjussa mainittiin   "rajat"   Ovat lapsille  tosi tärkeitä.  Tuntuu pahalta kun  nuori muksu hyppii äidin  silmille  marketin jonossa.

koskiska

Minusta tuntuu, että näillä tyttärillä on ongelmia joissa he eivät pysty lähestymään heikkoa ja ongelmiapelkäävää äitiään, tuntevat etteivät saa tukea ja tavallaan kostavat sitä aiheuttamalla äidille pahaa mieltä - kun hän vaikuttaa paremmin menestyvältä kuin tyttärensä tuntevat olevan omissa elämissään. Voisi olla hyvä puhua avoimemmin kaikista asioista ja muulloinkin kuin riidellessä tai aina ollessa nelistään.

Vierailija

Itse en täysin allekirjoita väittämää, että aikuisten pitäisi pärjätä yksin. Hommata apu ammattiauttajalta. Ongelmia voi näet tulla kenelle tahansa, missä elämänvaiheessa tahansa. Miksi ihmeessä päätetään, että 18-vuotiaana ihminen osaakin kaiken, taustoistaan huolimatta? Ja niistä "ammattiauttajista": apua on todella hankala saada, vaikka sitä hakisikin. Jostain syystä kuvitellaan, että kun käy kerran viikossa terapeutilla ja ajattelee positiivisesti, niin kaikki menee ok. Kaverit eivät auta eivätkä kuuntele, sukulaiset eivät auta eivätkä kuuntele. Eihän sitä itseään pidä uuvuttaa, mutta moni ei välitä lainkaan. Itse en ole ikinä saanut minkäänlaisia eväitä elämään, ja olen muutenkin herkkä. Pakko on ollut pärjätä yksin. Tiettyyn rajaan asti on selvinnytkin, mutta mitä, kun nyt oikeasti kaipaisi apua? Mistään ei sitä saa, ei "ammattilaisilta", ei vanhemmilta. Joskus ihmisten haavat oikeasti juontuvat vanhemmista, mahdollisesti vielä muistakin ihmisistä. Jos eivät aikuiset anna lapsille tukea ja eväitä elämään, niin eipä ne yhtäkkiä tasapainoisiksi muutu. Puuttukaa ongelmiin lapsina/teineinä, älkääkä vain ummistako silmiänne ja kuvitelko, että yhtäkkiä kaikki olisi taianomaisesti ok.

Vierailija

Se on peiliin katsomisen paikka jos omat lapset kohtelevat huonosti. Lastensa syyllistäminen tilanteesta on kyllä aika ylimielistä ja itserakasta. Jos lapset ovat jo aikuisia, niin ikävä kyllä on jo liian myöhäistä korjata omia kasvatusvirheitä.

Toisaalta kun on jo liian myöhäistä korjata kasvatusvirheitä, niin myöskään itsensä ruoskiminen ei enää ketään auta. Täytyy vain todeta että yritti parhaansa, hyväksyä ja myöntää se että nykytilanne on oma vika ja antaa itselleen anteeksi. Lisäksi täytyy nyt vihdoin asettaa ne rajat, jotka lasten ollessa pieniä jäi asettamatta. Aikuiset lapset eivät näin myöhään asetetuista rajoista paljon enää hyödy, mutta oma (ja puolison) elämä helpottuu. Eikä ole kenenkään etujen mukaista toimia lastensa kynnysmattona, vaikka lasten huono käytös olisikin omien kasvatusvirheiden tulosta.

Joskus aikoinaan neuvoloiden seinillä oli viisas iskulause: "Rajat on rakkautta". Toivottavasti mahdollisimman moni pienen lapsen vanhempi tämän ymmärtäisi.

Tervettä rakkautta

Vastaanpa vierailijalle 10:14 ja kysynkin onko hänellä kokemusta kun aikuinen lapsi syytää suustaan vaikka mitä äidilleen? minulla on useampi lapsi ja totean heti, etten ehkä ole oikein kasvattanut. luulin että olimme ihan hyvin pärjäävä perhe. Töissä kävin, siivosin, pyykkäsin ja opetin jopa lapsia kotitöihin. Ei minulla ole mitään huonoja muistoja heidän lapsuudestaan. Mutta yksi lapsista käyttäytyi jo murrosiässä tavallaan itseään vastaan. Ei suostunut yhteiskunnan normeihin, mikän ei kelvannut mitä tarjottiin.

Nyt hän räyhää ja haukkuu aina kun näemme, mutten enää jaksa ottaa kantaa hänen huutamisiin kun tajuan ettei hän ole terve. Sen asian myöntäminen että lapseni on luonnevikainen on kova paikka, niin kova paikka etten millään meinaa siitä selvitä. Itseäänhän sitä syyttää, ja varmaan minäkin yritin itsestä kaivaa syllistä esiin, että se sillä paranis kun tietäisin mitä tein väärin. Mutta kun ei se mitään muuta vaikka olisinkin syyllinen, lapsi ei muutu, vaikka minä itseäni syyttäisin ja ottaisin syyt niskoilleni. Olen käynyt pitkän kivisen tien tämän asian suhteen ja nyt saamassa hieman rauhaa mieleeni, kun olen myöntänyt että lapseni ei ole terve aikuinen.

Ehkä jonain päivänä voin mennä hänen luokseen ilman pakokauhua, pelkoa ja jännitystä. Nyt on vain ihan itseni takia ollut pakko pitää etäisyyttä ja antaa hänen olla omissa oloissaan.

Tsemppiä kaikille luonnevikaisten lasten vanhemmille että jaksamme rakastaa.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat