Etkö saa tavata lapsenlapsiasi?

Seuraa 
Liittynyt19.8.2015

Haluaisin yhteyttä isovanhempiin, jotka syystä tai toisesta eivät saa tavata lapsenlapsiaan.
Mielestäni tästä lasten oikeudesta isovanhempiin pitäisi keskustella avoimesti ja enemmän.
Silloin kun isovanhemmat ovat ilman omaa syytään joutuneet tällaiseen tilanteeseen, pitäisi pystyä
neuvottelemaan sosiaaliviranomaisen kanssa tilanteesta.
Uskon, että jos asiasta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin, voisimme yhdessä vaikuttaa esim. lastensuojelulain
muutoksiin tulevaisuudessa.
Itse kaipaisin vertaistukea omassa surullisessa tilanteessani.

Sivut

Kommentit (46)

Vierailija

Aihe on todella vaikea keskustella edes anonyyminä saatikka nimimerkillä.
On monia syitä miksi tuohon tilanteeseen ajaudutaan ja voin vain sanoa että se on tuskallinen tilanne isovanhemmille josta myös lapsenlapset joutuvat kärsimään.
Hirvittävää kuinka pienet lapsenlapset joskus saattavat jopa joutua salaamaan tapaamisiaan isovanhempiensa kanssa.
Mielestäni aikuisen tulisikin ajatella pientä lasta eikä itsepintaisesti pitää kiinni omista päätöksistään olivatpa ne hänelle kuinka kipeitä tahansa.
Ajatelkaapa hyvät vanhemmat millaisia traumoja näin toimien aiheutatte lapsillenne.
Toivon koko sydämestäni että jokaisella lapsenlapsella olisi oikeus omiin isovanhempiinsa.

Vierailija

Tässä minun tapauksessa on kysymyksessä luonnehäiriöinen äiti, joka ei kestä sitä, että lapset ovat niin kiintyneitä
isovanhempaan. Lastenlasteni äiti on erittäin älykäs, mutta tietyt piirteet, kuten kypsymätön tunne-elämä, vaikeuttaa
sitä, että hän pystyisi kommunikoimaan asiallisesti tai tiedostaa lasten tarpeet. Ongelmia on ollut paljon vuosien
varrella.....

Vierailija

Vai traumoja...vähän kyllä nyt jo lapsellista ajattelutapaa. Eivät ne isovanhemmat aina niin isoa roolia vedä lasten maailmassa. Silloin jos ovat jostain syystä ihan pienestä pitäen olleet hyvin tiiviissä suhteessa isovanhempiin pitkän aikaa, ja se rikkoutuu, silloin saattaa olla kipeä asia, mutta ei muuten. Isovanhemmat ovat valtavan tärkeä asia ja varsinkin monissa ongelmallisissa elämäntilanteissa suuri apu ja tuki, mutta ei aina, ja muistettava aina lusikan kääntöpuoli...eli joskus lastensuojelua nimenomaan voi olla monesta syystä se, että isovanhempaan/-iin vanhemmat pitävät tarkoituksella etäisyyttä. Eikä aina tarkoita että olisi ihmisinä isovanhemmissa vikaa, vaan syitä voi olla muitakin. Joskus parempi antaa asioitten olla ja joissakin tilanteissa isovanhemmat voivat ottaa itse asian hoitaakseen, jos asia niin tärkeä. Ei asiaa voi aina sysätä vanhempien syyksi ja niskoille. Isovanhemmilla myös vastuunsa. Kaikkien voimat rajalliset.

Vierailija

Minun vaistoni sanoo, että kohdallasi on jostai muusta kyse. Jos lapsen äiti älykäs, lapsi voi hyvin, hän ei ole luonnehäiriöinen. Taitaa olla enemmän niinpäin, ettet sinä kestä sitä, että hänellä on valta pättää sinun ja lapsensa väleistä. Surullista kyllä, mutta mietippä voisiko olla näin. Jos asia kipeä ja toivot muutosta, rukoile apua, kirjoita äidille kirje, ole rehellinen ja vilpitön. Ja kunnioita hänen päätöstään mikä se olikin.

Vierailija

Edelleen olen sitä mieltä että pienelle lapsenlapselle on aina traumaattinen kokemus kun rakas turvallinen suhde väkivalloin katkaistaan.
Pieni lapsi ei ymmärrä miksi näin tapahtuu hän olettaa että turvalliseksi kokemansa ukki tai mummi hylkää hänet.
Tiedän tapauksia että lapsenlapsi/lapsenlapset ovat salaa omilta vanhemmiltaa pitäneet yhteyttä isovanhempiinsa.
Tiedän että joskus taustalla on ollut lasten vanhempien/vanhemman oman edun tavoittelu joka on aiheuttanut vallitsevan ristiriidan.
Lasta käytetään valitettavan usein näissä ristiriidoissa välikappaleena puoleen tahi toiseen.Mitä tämä muuta on kuin traumaattista kokemusta lapsen kehitykselle joka tulee eittämättä heijastumaan lapsen myöhemmässä kehityksessä.

Vierailija

Minusta on outoa etteivät aikuiset ihmiset uskalla ottaa vastuuta mielipiteistään, vaan piiloutuvat anonyymiyden taakse
piiloon.
Minun tapauksessa on kyse lapsista jotka ajoittain ovat joutuneet asumaan kanssani, ja joiden äiti on tarvinut apuani
viikottain, joskus melkein päivittäin. Hänellä on diagnoosi toisesta "häiriöstää". Ei ole kyse siitä ettei oma psyykkeni kestäisi
sitä, että jos on syytä, niin välit katkaistaan. Täytyy kyetä kantamaan vastuu teoistaa. En vain ole tehnyt mitään, jota voisin
pyytää anteeksi. Tässä on kysymys lasten äidin monta vuotta esillä olleesta omasta ongelmasta.

Vierailija

No oletko sinä yhtään sen kummemmin henkilönä esillä? Nimimerkki ei poista anonyymiyttä. Tekopyhää?

Vierailija

Just noin, tuo nimimerkki ei takaa mitään!
Jos laitan nimimerkiksi esim."Eikka", voitko tietää minusta yhtikäs enempää.
Et tiedä edes kumpaa sukupuolta olen! Äly hoi!

Vierailija

nimerkin laittamalla toiset kävijät kyllä huomaavat minkälaisiin asioihin kyseinen ihminen ottaa kantaa, mitä kertoilee, ja huonolla tuurilla joku tuttu on samoilla sivuilla ja lopulta tunnistaa nimimerkin takana olevan ihmisen, eli kannattaa harkita myös tuota nimimerkkiä, jos haluaa ehdottomasti säilyttää yksityisyyden ja turvan, näin voi puhua aroistakin asioista suoraan mitä on mieltä ja omista kokemuksistaa. Kuka tänne nyt ainakaan kovin usein jaksaa ja anonyymiyden takaa lähteä kertoileen asioita jotka ei totta

Vierailija

Meidän tapauksessamme miniä kieltää ja poika myötäilee, todennäköisesti uskaltamatta puuttua asiaan. Mieheni on leski ja ja hänen uusi suhteensa kanssani jo ennen avioitumistamme, oli pojan perheen vaikea hyväksyä. Olivat todella epäystävällisiä ja töykeitä meitä kohtaan. Nyt on kulunut jo vuosia siitä, jolloin viimeksi olemme saaneet lapsia tavata. Viimeisen kerran saimme tavata heidät salaa, mentyämme kyläilemään sukulaisperheeseen, jossa lapset olivat kyläilemässä. Muihin läheisiimme meillä on erittäin lämpimät välit ja tulemme yleensä kaikkien ihmisten kanssa hyvin toimeen. Muistan miten vuosia sitten, suhteemme alkuaikoina, kuulin mieheni pojan uhkaavan isäänsä puhelimessa. Silloin meitä pyydettiin hoitamaan lapsia useimmiksi päiviksi vanhempien matkan vuoksi. Mieheni totesi, että ei ole aivan varma sopiiko ajankohta meille ja lupasi ilmoittaa myöhemmin. Tämän sanottuaan poika huusi puhelimessa: "Mikäli ette suostu tähän, Maija (nimi muutettu) ei anna teidän tavata milloinkaa enää lapsiamme!" Kammottavaa kuultavaa. Olimmehan aikaisemminkin heitä hoitaneet ihan mielellämme. - No, niinpä nytkin siis suostimme ja ajankohta kuitenkin sopi. Niin, silloin meitä vielä tarvittiin, mutta sen jälkeen emme ole nähneet poikaa emmekä miniääkään. Todella törkeää käytöstä ns. "sivistyneiltä" ihmisiltä. Mutta kuten tässä elämässä on saanut todeta, koulusivistys ilman sydämen sivistystä ei ole mistään kotoisin! Lieneekö tässä kyse perinnön tuhlaamisen ja menettämisen pelosta? - Sairasta jokatapauksessa!

Vierailija

Minulla on kaksi pientä alle viisivuotiasta lapsenlasta. He asuvat yli neljänsadan kilometrin kaukana. Aluksi matkustin heitä tapaamaan/hoivaamaan noin kerran kuussa.
Kiintymys on molemminpuoleista, lapset odottavat aina minua. Monta päivää odottavat ja puhuvat, milloin mummo tulee.
Nyt käyntini pikkuhiljaa harvenevat, en ole enää vanhempien suosiossa. Lapset kiukuttelevat mukamas liikaa minun siellä ollessa. Päivärytmi/järjestys menee sekaisin jne.
Lapset ovat päivisin hoitopaikassa, elleivät ole sairaita. Aamulla kysyvät, òlethan mummo viellä täällä, kun tulemme illalla`?
Iltaisin haluavat ehdottomasti viereeni ja toinen pitää koko yön kädestä kiinni. Jos poistun, herää heti ja kysyy `mihin sinä mummo lähdet`.
No nukkumisesta ei tietysti tule mitään, mummolla, eikä kädestä pitävälläkään. Pelkää kokoajan, että lähden pois.
Montaa yötä en kerralla jaksakkaan valvoa, joten pakko on lähteä omaan kotiin nukkumaan.
Käyntini harvenevat muutenkin, vanhemmat ovat sitä mieltä, että puutun liikaa heidän asioihinsa. Yritän aina kertoa mielipiteeni kokemuksen tuomalla `viisaudella´, kun huomaan, että jokin on menossa väärään suuntaan lasten kanssa.
Mielestäni nykynuorilla vanhemmilla ei ole tarpeeksi aikaa lapsillensa, isovanhemmilla olisi. Mutta kun heille ei enää anneta mitään oikeuksia, kaikki neuvo on pahasta!
Tottakai vanhemmat päättävät lastensa asioista, mutta miksi siitä oikeudesta täytyy pitää niin tiukasti kiinni, jos lapset siitä kärsivät.
Olenkin miettinyt, olisiko lapsille parempi, etten tapaisi heitä ollenkaan. Sen ikäiset unohtavat niin nopeasti ajanmyötä.
Tämä herkempi, kädestäpitelevä kun jää aina niin kovasti itkemään,kun lähden pois.
Osaisiko joku neuvoa, miten menetellä, ettei aiheuttaisi lapsille enemmän mielipahaa. Lapset aina etusijalla, mummo kyllä ikävän kestää, jos tietää, että sielläpäin on kaikki hyvin!
Terveisin mummo pulassa!

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat