Lapsuuden koti ja perhe

Vierailija

Mitkä asiat sinulla nousevat mieleen lapsuuden kodista ja perheestä?
Minulla ei ole kovinkaan valoisia muistoja kodista eikä perheestä. Isä oli ankaran vihoitteleva ja äiti hiljaisen alistuva isää pelkäävä, mutta hyväsydäminen ihminen. Isä oli suosittu keikari kylillä, mutta kotona oli piruirti. Koti-elämä oli jatkuvaa varuillaan oloa. Koti oli köyhä ja iloton.
Niimpä minulle jäikin perinnöksi rakkauden ja hyväksymisen kaipuu elämääni.

Sivut

Kommentit (70)

Vierailija

Minun isä oli mukava, laulavainen ja leikinlaskija. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. Suuttui
hyvin helposti ja silloin oli oksat poissa. Sen takia me lapset olimme hieman varuillamme
vaikka isä saattoi tulla mukaan leikkeihimme.
Jos oli isälle asiaa, vaikka rahan tarvetta, se oli viisainta "kierrättää" äidin kautta.
Minä en lapsena uskaltanut lapsena mennä isän luo ja sanoa että "Isä hei,...."
Kuitenkin on jäänyt mieleen kun istuin isän sylissä keinutuolissa ja isä lauloi minulle.

Näin jälkeenpäin olen ajatellut että isämme oli tunne-ihminen jolla itsehillinnän puute
loi eslle kaikki äärimmäisyydet. Suuttumus, itku ja nauru olivat käsi kädessä.

Äidistämme minulla on vain yksi määritelmä: IHANA! Isä oli varmasti samaa mieltä.

t.metsänpoika

Vierailija

Usein puhutaan sisaruskateudesta ja siarusrakkaudesta mutta meidän kotona ne olivat aivan tuntemattomia käsitteitä. Olimme joukko irrallaan olevia ihmisiä jotka lähdimme omilleteillemme heti kun voimme.

kissanminttu
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Rohkenen ihan nimerkillä kirjoittaa, jos vaikka Joku haluaisi ykstyisviestiä laittaa!
Joko tästä otsikkoaiheesta tai tämän hetkisestä elämästään kirjoitella.
Enkä ole kenellekkään uskon-asioita tyrkyttämästä, vaikka tuolla itse sellaisen aiheen esille laitoinkin.

Mie asun nykyään itä-suomessa. Alkujaan olen Hämeestä. Asuimme maaseudulla isä, äiti ja 6 sisarusta+mie.
Meillä oli keskikokoinen maatila n.25 lehmää, kanoja, lampaita ja sikoja eli emme olleet lapsiluvusta huolimatta
mitään vähä-osaisia.
Isä oli rauhallinen (sotaveteraani) luonne. Äiti jotenkin etäiseksi jäänyt.
Ei meitä sylissä pidetty, halattu tai tunteista yms. puhuttu.
Eikä lapsuudenkodissa uskonto ollut esillä ollenkaan.
Sisaruksiin jäänyt kanssa etäinen suhde, vaikka ihan hyvin toimeen tulemmekin.
Tuolla -60luvulla sai vielä elellä aika huoletonta lapsuutta, kun ei maailman pahat asiat korviin kantautunut, niinkuin
nykypäivänä.
Kyllä siis suht hyvät lähtökohdat elämälle sain noin fyysiseltä kannalta katsoen, vaan enempi oisin toivonut
henkisiä ja tunne-elämän asioita vanhempien kanssa jutella.
Vaan nyt ymmärrän asian niin, että omat vanhempani kasvattivat meitä omien lapsuuskokemustensa mukaan?
Ainakin ihan yhteiskunta kelpoisia meistä kaikista lapsista tuli ja varsinkin raittius on yksi plussa lisää meidän
kotikasvatuksessa.
(Sorry kun tuo teksti tuollai poukkoilee, enkä ossoo sitä nyt muokata -vielä)

Vierailija

Ihmisen psyyke on onneksi sellainen, että se hävittää liian raskaat muistot. Varhaisesta lapsuudesta ei minulla edes ole muistoja, mutta sinne asti kun muistan, eivät äitini ja isäni koskaan keskenään keskustelleet. Äitini kyllä puhui, mutta se oli jatkuvaa isän virheistä vinoilua ja halveksuntaa. Isä oli hiljaa, pisti lakin päähän ja lähti ulos. Äitini kertoman mukaan isä oli avioliiton alkuaikoina ollut juopotteleva ja jopa väkivaltainen, mutta äiti oli liian kova vastustus ja sai yliotteen.
Sitä jatkuvaa haukkumista sitten sai kuunnella. Köyhää oli, ja paljon lapsia, niinkuin siihen aikaan monessa kodissa. En muista, että olisi koskaan mistään kehuja saanut, vaikka sitä yritti elää mahdollisimman vähän harmia tuottamalla ja huomaamattomana. Ainainen häpeä oli seuralaisena. Poishan sieltä oli lähdettävä heti kun rippikoulu oli käyty. Heikolla itsetunnolla ja hyvin epävarmana sitä maailmalle joutui lähtemään.
Edellinen kirjoittaja sanoo osuvasti, että olivat joukko irrallaan olevia ihmisiä, sitähän se oli, olimme vain sattumoisin samaan mökkiin syntyneet, eikä varmasti toivottuina.
Kaikesta huolimatta on ymmärrettävä, että sen aikaisilla vanhemmilla oli itselläänkin ollut luultavasti vähemmän mukava lapsuus, ja omassa aikuisuudessa vielä sota kestettävänä. Sen ajan sitkeitten ihmisten avulla tämä Suomi on olemassa ja jälkipolvet sitä vielä vaurastuttaneet.

Vierailija

Olemme siskosten kanssa joskus puhuneet tästä asiasta. Vanhemmat lapset, meitä oli paljon lapsia, muistavat asiat ja tapahtumat ihan eri tavalla kuin nuoremmat. Sehän on selvä kun vanhemman ja nuoremman ikäero on 13vuotta.
Syliä ei siinä kodissa ollut, mistään ei keskusteltu , meille tytöille oli naiseksi tuleminen järkytys kun äiti ei osannut neuvoa, hän oli itse jäänyt orvoksi hyvin nuorena. Yksi siskoistani muistelikin:muistatteko kun joku oli sairas, kukaan ei sitä edes noteerannut.Sanottiin vaan :kyllä se siitä ohi menee, jos sattui olemaan niin huonona ettei pystyssä pysynyt.
Pehmeyttä vanhempiin tuli vasta kun oli lastenlasten aika. Isä varsinkin saattoi pitää heitä jopa sylissä.Nuorin sisaruksista on kertonut että isä saattoi tuoda hänelle karkkia kaupasta, me vanhemmat emme tienneet edes karkin olemassa olosta.
Kannustustahan ei tietenkään saanut mutta, ei juuri moitteitakaan, sitä vaan elettiin. Jokaisenhan sieltä oli maailmalle lähdettävä mahdollisimman nuorina jonkinlaisiin töihin, nuorimmilla oli mahdollisuus ammattikouluun.
Kuten moni on sanonut kirjoituksessaan, aika oli sodan jälkeistä, rankkaa ja köyhää kaikin puolin.

Nyt samme rakastaa lapsiamme ja lastemme lapsia ihan sydämen kyllyydestä ja helliä heitä. Hyvä näin.

Vierailija

Ei lapsuudessani koskaan osoitettu rakkautta tai hellyyttä kotona. Äiti sairasteli monista synnytyksistä ja rankasta työstä johtuen, isä ei välittänyt. Jo hyvin nuorena päätin, että en laita yhtään lasta tähän kurjaan maailmaan.
Äiti kuoli nuorena ja mietinkin nyt vanhemmiten, että mikä sai hänet menemään naimisiin isän kanssa, rakkausko?

Vierailija

Luulenpa ettei se aina ollut rakkaus vaikuttimena kun naimisiin mentiin. Rikkaammat menivät varallisuuden mukaan, talolliset naivat talollisia. Köyhemmät työläiset varmaan etsivät toisistaan jonkinlaista tukea ja turvaakin elämiseensä. Ennen puhuttiin että "pääsi naimisiin", vanhatpiiat olivat jotenkin kelvottomia kun ei kukaan huolinut. Otettiin sitten heti hän joka sattui sen verran kiinnostumaan että kosi. Melkein oli häpeä jos ei ollut naimisissa ennenkuin täytti 24 vuotta, jonka jälkeen sitä joutuikin maksamaan "vanhanpiianveroa".
Monesti olen ihmetellyt tuota samaa asiaa, että mikä on saanut niin täysin toisilleen sopimattomat ihmiset menemään avioon. Eikö sitä olisi voinut vähän paremmin toiseen tutustua, ettei se totuus paljastuisi liian myöhään. Siinä sitten riidellään loppu elämä, eikä edes millään erota, kun on kerran yhteen menty.

Vierailija

Kotona ei keskusteltu ainakaan vanhempien kanssa. Tuntui kuin ei olisi ollut mitään yhteistä puhuttavaa.
Me tytöt saimme epämääräiset tietomme milloin mistäkin ja kauhistuttavin oli se päivä kun vanhinsisko alkoi odottaa aviotonta lasta. En koskaan unohda niitä kauhunhetkiä kun isä sai tietää asiasta.

Vierailija

Koti, turvapaikka, rakkauden lähde, kannustavat vanhemmat?
Niin, onnellinen se olkoon kenellä on sellainen koti ja perhe ollut.
Olenkin nyt vanhemmiten eriytynyt sukulaisista ja kotipaikkakunnasta omilleni, sillä syvät haavat sain lapsuudessani sekä kotoa, että paremmin pärjääviltä sukulaisilta.
Senaikaiseen oppikouluun ei ollut asiaa, koska isän mielestä se oli turhaa. Naapurien ja sukulaisten lapset kävivät oppikoulua ja meidän perheestä lapset ja nuoret lähtivät aikaisin aamulla tuossa mainittujen perheiden pelloille töihin tienaamaan itselleen vaaterahoja.
Muistan katkerasti miten sydäntäni kirveli kun ilta hämärsi, olin keräämässä viimeisiä perunoita auran jäljessä kun perheen nuoret palasivat koulusta iloisen hälisevänä joukkona. Itse olin uuvuksissa 10-tuntisen työpäivän jälkeen.
Talossa tarjottiin ruoka päivän päätteeksi ja kuitenkin mieluummin olisin painunut suoraan kotiin, sillä oli sietämätöntä kuunnella ja katsella perheen iloa ja kuunnella kouluuutisia. Minä pahainen (serkku) palkollinen.
Onneksi oli muutama hyväsydäminen naapuri, jolta sai tukea ja ystävyyttä lapsuuden ja nuoruuden vaikeina vuosina.

Vierailija

Hyvä Valmatar,

ei millään pahalla, mutta voisitko jättää nuo tarpeettomat
isolla kirjoittamiset pois teksteistäsi... se on huutamista.
Kyllä se painotus tulee sieltä muutenkin esille;);)

Lukija

Vierailija

Lainaus:

Hyvä Valmatar,

ei millään pahalla, mutta voisitko jättää nuo tarpeettomat
isolla kirjoittamiset pois teksteistäsi... se on huutamista.
Kyllä se painotus tulee sieltä muutenkin esille;);)

Lukija

No eipäs käydä "pilkun viilaajaksi"

Hymyä huuleen!

Toinen lukija

tmaria
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Lainaus:

Lainaus:

Hyvä Valmatar,

ei millään pahalla, mutta voisitko jättää nuo tarpeettomat
isolla kirjoittamiset pois teksteistäsi... se on huutamista.
Kyllä se painotus tulee sieltä muutenkin esille;);)

Lukija

No eipäs käydä "pilkun viilaajaksi"

Hymyä huuleen!

Toinen lukija

Huomenta!

kerkesin sen pilkun viilata jo..;;))
ne isolla kirjoitetut sanat on jos korjattu...joten oma kommenttina
näyttää taas vähän hölmöltä.

Kun noissa keskutelusäännöissäkin sanotaan, että vältettävä
tarpeetonta isolla kirjaimella kirjoittamista. Minä ainakin koen
sen huutamiseksi; kursivointi ja lihavointi ovat ok.

Lukija

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat