Sivut

Kommentit (70)

Hei Valmatar,en ole moittinut kirjoitus tyyliäsi. Minusta se on värikästä. Olen kyllä huomannut "huomautukset", mutta 11henkisen perheen jäsenenä ymmärrän isot kirjaimet. Siinä porukassa ei juuri saanut asiaansa selvitettyä jos ei käyttänyt isoja kirjaimia.
Itse teen paljon kirjoitus virheitä, pilkut ja pisteet ovat missä sattuu, mutta välikö tuolla kunhan asiansa saa sanottua.

Teillä jo tuomi kukkii, kivasti täälläkin on kesä meneillään. Juuri nyt lämmintä 20 astetta ja puoli pilvistä.

Kuulemisiin Brinna

Minullekkin jäi rakkauden ja hyväksymisen kaipuu elämääni , sillä rakkautta en tosiaankaan saanut ja siihen kun lisätään hakkamiset, hyväksikäyttö ja joupon isän räyhääminen.Myöhemmin kun ns.isä kuoli alkoi veljeni juopotella ja riehua,sitten oltiin karussa taivasalla tai jos naapurit ottivat kotiinsa saatiin olla lämpösessä. koulussa kiusattiin ja opettajat eivät silloinkaan puuttuneet kiusaamiseen,joten pissalin jatkuvasti pelosta housuihini ja kuljin ojan pientareilla ja metsissä että kiusaajat ei löytäisi.Muistissani ei ole yhtään kertaa että äiti tai joku läheinen olisi ottanut syliin ja lohduttanut.Silti minulla on ikävä äitiä jokapäivä ja muistan kuinka hänen kuolin vuoteella silitin hänen päätään ja hyväilin poskea,toivoin hyvää elämää ilman kipuja ja surua siellä jossakin.
Jotenkin se rakkauden puute vaikuttaa vieläkin sillä en osaa antaa sitä oikein omille lähesilleni ja tämä on surettanut minua kovasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Samanlainen kohtalo on ollut minullakin. Sitten kun tuli pissat housuun, niin sitä vaivaa parannettiin selkäsaunalla.Luultavasti en olisi siitä kaikesta selvinnyt muuten, mutta olin pienestä pitäen kääntynyt Taivaallisen Isän puoleen, kun omasta äidistä ja isästä ei löytynyt rakkautta ja ymmärrystä. Eihän itse ilman vanhempien rakkautta jääneet osaa sitä omille lapsilleenkaan osoittaa. Niinpä se rakkaudeton kohtelu siirtyy usein sukupolvesta toiseen.

Lapsuudestani tulee mieleen lähinnä tasapainoisuus ja levollisuus, mutta äitini on jäänyt etäiseksi, ja isäni tyttö olin aina. Äitini oli vaatimaton, hoiti kodin esimerkillisesti ja isä oli kova työmies ja piti perheen leivässä. Muistan kyllä vanhempieni riitoja ja isäni ryyppyreissut viikonloppuisin. Mutta jostain syystä niistä ei ole jäänyt pahaa mieltä minulle. Kerran olen saanut isältä kunnolla selkään, muuten kyllä me lapset uskottiin vanhempia ja kuri ja rakkaus oli tasapainossa. Hyvä koti minulla oli kaikenkaikkiaan!

Lapsuuden kodin perintönä on meillä sisaruksilla vieläkin voimakas
tarve pitää yhteyttä. Isä on ollut sodassa ja äiti, oman äitinsä, siis
meidän mummomme kanssa pitänyt kodin töistä huolen. Maaseudulla
kylän väki teki yhdessä työt ja lapset osallistuttiin myös töiden tekoon
kukin oman osaamisensa mukaan. Siitä on syntynyt voimakas yhteisölli-
syyden tunne, "puhallettiin yhteen hiileen". Onneksi isämme oli raitis
ja risti kätensä aina kun ruvettiin aterialle, äiti oli myös uskonnollinen
ja lempeä luonteeltaan. Mummon kanssa kävin kirkossa' johon mentiin
postiautolla, aikaisin aamulla piti jo lähteä,nämä muistot ovat olleet
hoitavia ja auttavia elämän matkallani, ja edelleenkin.

Meillä ei tunnettu sanoja kiitos tai anteeksi.
Haukkuja tuli sitäkin enemmän isän osalta. Äiti oli hiljainen ja yritti auttaa meitä lapsia isältä salaa. Vanhemmiten isä pehmeni, mutta se oli jo liian myöhäistä, haavat jäivät.
Olen lukenut Martti Paloheimon kirjan ; Lapsuuden haavat ja se kosketti syvältä.

Hei! Etsiydyin tänne ensi kertaa, kun sain luettavaksi kevään ET-lehtiä ja siellä oli lehdessä n:o 8 5.5.2010 ilmestyneessä artikkeli "Isoäidin kasvukivut" siellä tämä nykyinen isoäiti kertoi yksivuotiaana muuttaneensa toista kertaa evakkoon ja oppineensa olemaan jo silloin olemaan nätisti ja huomaamaton "olemaan kuin muut, karisteltava pois karjalaiset tavat" Ihmettelen sitä erikoisosaamista, joka tässä heimossa piilee, kun jo yksivuotias on ollut noin etevä ja ymmärtänyt kuinka on tullut vauraasta Karjalasta köyhään Varsinais-Suomen Pöytyälle. Lieneenkö kukaan lukija kiinnittänyt huomiota tällaiseen artikkeliin? Vai lieneekö tuohon itseriittoiseen ajatusmaailmaan totuttu, eikä välitetä puuttua. Muuten ehkä jo aiheesta kirjoittelun voisi jättää vähemmälle, kun totuus on aina lapsuuden muistoja ja silloin kaikki oli isoa ja ihmeellistä.

Lainaus:

Hei! Etsiydyin tänne ensi kertaa, kun sain luettavaksi kevään ET-lehtiä ja siellä oli lehdessä n:o 8 5.5.2010 ilmestyneessä artikkeli "Isoäidin kasvukivut" siellä tämä nykyinen isoäiti kertoi yksivuotiaana muuttaneensa toista kertaa evakkoon ja oppineensa olemaan jo silloin olemaan nätisti ja huomaamaton "olemaan kuin muut, karisteltava pois karjalaiset tavat" Ihmettelen sitä erikoisosaamista, joka tässä heimossa piilee, kun jo yksivuotias on ollut noin etevä ja ymmärtänyt kuinka on tullut vauraasta Karjalasta köyhään Varsinais-Suomen Pöytyälle. Lieneenkö kukaan lukija kiinnittänyt huomiota tällaiseen artikkeliin? Vai lieneekö tuohon itseriittoiseen ajatusmaailmaan totuttu, eikä välitetä puuttua. Muuten ehkä jo aiheesta kirjoittelun voisi jättää vähemmälle, kun totuus on aina lapsuuden muistoja ja silloin kaikki oli isoa ja ihmeellistä.

Hei, kovin tuntuu kovalta kirjoituksesi karjalaisia kohtaan. Onkohan kotiseutusi "joutunut" sijoittamaan evakkoja taloihinsa, vai mistä on kyse? Ei niin kovia kokeneiden muistoja niinvain hävitetä, eikä ne muistot katoa käskemällä. Evakotkin olivat suomalaisia, joten eiköhän meidän ole kuulunut auttaa heitä parhaamme mukaan.
Yhtähyvin sota olisi voinut ajaa evakkoon länsirannalta idän suuntaan. Nyt vain kävi näin ja oman maan kansalaisista oli kyse. Kyllä muistot perustuvat ihan oikeasti elettyyn elämään.
Terveisin; Ei evakko

Lainaus:

Hei! Etsiydyin tänne ensi kertaa, kun sain luettavaksi kevään ET-lehtiä ja siellä oli lehdessä n:o 8 5.5.2010 ilmestyneessä artikkeli "Isoäidin kasvukivut" siellä tämä nykyinen isoäiti kertoi yksivuotiaana muuttaneensa toista kertaa evakkoon ja oppineensa olemaan jo silloin olemaan nätisti ja huomaamaton "olemaan kuin muut, karisteltava pois karjalaiset tavat" Ihmettelen sitä erikoisosaamista, joka tässä heimossa piilee, kun jo yksivuotias on ollut noin etevä ja ymmärtänyt kuinka on tullut vauraasta Karjalasta köyhään Varsinais-Suomen Pöytyälle. Lieneenkö kukaan lukija kiinnittänyt huomiota tällaiseen artikkeliin? Vai lieneekö tuohon itseriittoiseen ajatusmaailmaan totuttu, eikä välitetä puuttua. Muuten ehkä jo aiheesta kirjoittelun voisi jättää vähemmälle, kun totuus on aina lapsuuden muistoja ja silloin kaikki oli isoa ja ihmeellistä.

Hei, kovin tuntuu kovalta kirjoituksesi karjalaisia kohtaan. Onkohan kotiseutusi "joutunut" sijoittamaan evakkoja taloihinsa, vai mistä on kyse? Ei niin kovia kokeneiden muistoja niinvain hävitetä, eikä ne muistot katoa käskemällä. Evakotkin olivat suomalaisia, joten eiköhän meidän ole kuulunut auttaa heitä parhaamme mukaan.
Yhtähyvin sota olisi voinut ajaa evakkoon länsirannalta idän suuntaan. Nyt vain kävi näin ja oman maan kansalaisista oli kyse. Kyllä muistot perustuvat ihan oikeasti elettyyn elämään.
Terveisin; Ei evakko [/quote]

Yhtään väheksymättä evakkojen kokemuksia, mutta en millään jaksa uskoa, että yksivuotias muistaa noita kokemuksia....

Lainaus:

Lainaus:
Anonyymi 3.8.10 klo 19.45:
Hei! Etsiydyin tänne ensi kertaa, kun sain luettavaksi kevään ET-lehtiä ja siellä oli lehdessä n:o 8 5.5.2010 ilmestyneessä artikkeli "Isoäidin kasvukivut" siellä tämä nykyinen isoäiti kertoi yksivuotiaana muuttaneensa toista kertaa evakkoon ja oppineensa olemaan jo silloin olemaan nätisti ja huomaamaton "olemaan kuin muut, karisteltava pois karjalaiset tavat" Ihmettelen sitä erikoisosaamista, joka tässä heimossa piilee, kun jo yksivuotias on ollut noin etevä ja ymmärtänyt kuinka on tullut vauraasta Karjalasta köyhään Varsinais-Suomen Pöytyälle. Lieneenkö kukaan lukija kiinnittänyt huomiota tällaiseen artikkeliin? Vai lieneekö tuohon itseriittoiseen ajatusmaailmaan totuttu, eikä välitetä puuttua. Muuten ehkä jo aiheesta kirjoittelun voisi jättää vähemmälle, kun totuus on aina lapsuuden muistoja ja silloin kaikki oli isoa ja ihmeellistä.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Anonyymi 18.08.10 klo 15.56
Hei, kovin tuntuu kovalta kirjoituksesi karjalaisia kohtaan. Onkohan kotiseutusi "joutunut" sijoittamaan evakkoja taloihinsa, vai mistä on kyse? Ei niin kovia kokeneiden muistoja niinvain hävitetä, eikä ne muistot katoa käskemällä. Evakotkin olivat suomalaisia, joten eiköhän meidän ole kuulunut auttaa heitä parhaamme mukaan.
Yhtähyvin sota olisi voinut ajaa evakkoon länsirannalta idän suuntaan. Nyt vain kävi näin ja oman maan kansalaisista oli kyse. Kyllä muistot perustuvat ihan oikeasti elettyyn elämään.
Terveisin; Ei evakko

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Anonyymi 18.08.10 klo 17.22
Yhtään väheksymättä evakkojen kokemuksia, mutta en millään jaksa uskoa, että yksivuotias muistaa noita kokemuksia....[/quote]
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Itse en ole lukenut tuota "Isoäidin kasvukivut"-artikkelia, mutta tällaisia
ajatuksia tuli mieleeni: Tästä aiheesta keskustelun aloittanut
kirjoittaja tunnut takertuvan vain tuohon yhteen sanaan: yksivuotias.
Itse olen myös joutunut lähes vauvana lähtemään äidin kanssa evakkomatkalle,
enkä siitä paljon muista, mutta alle kaksivuotiaan pelkokokemuksena
on jäänyt mieleen pitkä matka evakkojunassa, niitähän usein pommitettiin
ja täpötäydessä junassa minut oli laitettu sen aikaisen puuvaunun "hattuhyllylle",
joka oli harva verkko (verkkokeinun tapainen) ja vaikka en niin pienestä muista
juuri mitään muuta, niin sen muistan kuinka kovasti siellä pelkäsin.
Junathan olivat täyteen ahdetut käytäviä myöten ja äidilläni ei todennäköisesti
ollut istumapaikkaa, hän oli nuori kaksikymppinen ja isäni tietenkin rintamalla.

Olen paljon kuullut vanhempien sukulaisteni kertomuksia siitä millaista oli olla
evakkona ja pakkosijoitettuna toiselle puolelle Suomea. Tuo lainaamasi lause
"karistamaan pois karjalaiset tavat jne..." tarkoittaa uskoakseni sitä, että esim.
koulussa karjalaisia lapsia kiusattiin ja nimiteltiin ryssiksi.
Mehän olimme ja olemme aivan samanlaisia suomalaisia vain murre oli
erilaista.
Puhut myös vauraasta Karjalasta ja itseriittoisesta ajatusmaailmasta. Kuvittelehan
itse miltä sinusta tuntuisi, jos joutuisit lyhyellä varoitusajalla, ehkä vain tunneista
olisi kysymys, jättämään kotisi ja kaikki mitä omistat ja mukaan voisit ottaa vain
sen minkä jaksat kantaa. Tällaiset asiat eivät ikinä unohdu sen kokeneelta sukupolvelta.

Entinen evakkolapsi Grandmother

Ps. omalta ja perheeni kannalta onnellinen asia oli, että kotimme
jäi tänne Suomen puolelle uuden rajanvedon jälkeen.
Ne perheet joiden kotipaikat jäivät "väärälle puolelle" jäivät useimmiten
asumaan niille paikkakunnille, joihin heidät oli pakkosijoitettu ja se oli
sitten taas uusi sopeutumisprosessi.

Tässä on toinen ketju joka käsittelee niitä lapsuuden ajan muistoja, traumatisoivia tai onnellisia.

Löytyiskö näistä vertaistukea tuohon tänään aloittaneiden mietteisiin.

Kiitos kun "nostit" tämän ketjun esiin.
Itseäni vaivannut aina "arvottomuuden" tunne, jonka olen vasta viime aikoina ymmärtänyt
olevan lapsuuskokemuksista lähtöisin.
Rakkaudenkaipuussani avioiduin ihmisen kanssa,joka myöskin tunsi itsensä huonommaksi, ja pönkitti itsetuntoaan alkoholilla.
Oppinut sen käytösmallin isältään...
Vaikeaa on nyt vieläkään minun ilmaista itseäni tai lämpöisiä tunteita lähimmäisiäni kohtaan.
Silti voin olla aivan "onnesta soikeana" kun 2-vuotias lapsenlapsi tulee ja halaa minua, vaikken minä ole häntä
halinut. :)

Muistakaa että voimme oppia myös lapsilta ja heidän kauttaan, se on elämän rikkautta ja elämä yhtä opettelua.

Alitajunnasta nousivat lapsuuden ahdistavat kokemukset pintaan vielä kymmeniä vuosia aikuisiässä. Vähitellen syitä ja seppiä selvitellen , myös vanhempien käyttäytymiseen, ymmärsi enemmän, mutta ei oikeutukseen purkaa vihaa puolustuskyvyttömiin lapsiin. Hoidin äitiäni hänen viimeisinä vuosinaan, mutta viimeisen painajaisuneni hänestä näin kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän eli 88 vuotiaaksi.

Sota vaikutti minun vanhempiini tavalla,joka teki heistä pahoja omille lähimmille ihmisilleenkin.
On kauheaa kun näkee painajaisia sodasta vielä lähes satavuotiaana.
He eivät ole kertoneet kokemistaan kauheuksista.
Eivät ole pystyneet?
Sota on syynä moneen traumaan tässä maassa.
Periytyy sukupolvelta toiselle.

Kun lueskelen näitä teidän juttujanne, niin kovin tutuilta tuntuvat minustakin nuo asiat.
Elämä oli mitä oli lapsena, vaan olen ne aikoinaan käsitellyt ja sanonut itselleni, niille asioille en voi mitään, ne on ollut ja mennyt , eteenpäin vaan on mentävä. En ole tehnyt kivijalkaa niistä ikävistä muistoista mitä lapsuudessani oli, vaan ne on osa minua ja kulkee aina minun mukanani, tahdoin tai en.
Jos niitä vaan jaksaa murehtia ja vatvoa mielessään, ei saa kun pahan mielen
En saanut rakkautta osakseni koskaan vanhemmiltani, mutta olen sitä osannut kyllä omalle perheelleni osoittaa
Olen ajatellut sen niin, jotta oli minun kohtaloni syntyä siihen perheeseen, ja kaikki vastoinkäymiset olen yrittänyt kääntää itselleni voimavaraksi.

Kuinkahan monessa perheessä on lapset olleet eri arvoisia? Meillä ainaskin oli , pojat oli jotain, ja me tytöt ei sit yhtään mitään

Karpiitti

On varmasti kamalaa, jos ei ole lapsena voinut kokea vanhempien rakkautta. Vaikka sodan käynyt isäni käytti usein alkoholia väärin ja piti perhettään pelon vallassa riehuessaan, niin silti minulle on jäänyt päällimäiseksi tunne, että hän kuitenkin välitti. Äidiltäni olen saanut paljon rakkautta ja ymmärrystä siitäkin huolimatta, vaikka hän joutui paljon kärsimään isän takia. Äiti onkin minulle erityisen rakas.

Minulla oli rakastava isä ja hyvin oikeudenmukainen, oli myös sodan käynyt mies. Hän ehkä pystyi purkamaan traumansa kuvataiteeseen (harrasti öljyvärimaalausta) ,luontoon ja maanviljelykseen.

Monet taidemuodot ovat terapiaakin.
Entisaikaan olikin innokasta kuoroharrastusta ja
näytelmäharrastusta-ehkäpä ne helpottivat sodan aiheuttamaa ahdistustakin?
Huumori myös.
Korpraali Möttönen......

Isä rintamalla ja äiti kotirintamalla. Minä jouduin 4 vuotiaana "lappukaulassa" neljäksi vuodeksi ulkomaille.Ajat rauhan tultuakin vielä pitkään ankeita. Siinä onkin suurimmalta osin lapsuudenajan muistot kodeistani (toinen koti Ruotsissa) ja perheistäini. Niistä voisi kirjoittaa vaikka romaanin mutta olen katsonut viisaammaksi elää nyt tätä päivää.
nimim." Paljon kokenut"

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat