Sivut

Kommentit (70)

valmatar

Ilmoitin ylläpidolle, että minut on vaijennettu täällä.

Puututaan jopa kirjainten kokoon.

Olisin mielelläni osallistunut keskusteluihin, kun olen yksikseni.

Paljon monenlaista kokenut ja elämää nähnyt.


Älä välitä trolleista, fiksut ihmiset eivät arvostele toisten kirjoituksia sillä se ei meille kirjoittajille kuulu.
Pää pystyyn ja lippu korkealle!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
järjestysmies
13.10.
Älä välitä trolleista, fiksut ihmiset eivät arvostele toisten kirjoituksia sillä se ei meille kirjoittajille kuulu.
Pää pystyyn ja lippu korkealle!

Tämän keskustelun otsikko oli "lapsuuden koti ja perhe",
enkä ymmärrä millä tavoin tämä liittyy asiaan?

Ohje on;
pää pystyyn ja lippu korkealle!
Vaikka toiset sitten kiitokseksi haukkuisikin anonyyminä, selän takana.
Lapsuuden kodista ja perheestä opittu kaikenlaista.
Sekametelisoppa.

järjestysmies

valmatar

Ilmoitin ylläpidolle, että minut on vaijennettu täällä.

Puututaan jopa kirjainten kokoon.

Olisin mielelläni osallistunut keskusteluihin, kun olen yksikseni.

Paljon monenlaista kokenut ja elämää nähnyt.

Älä välitä trolleista, fiksut ihmiset eivät arvostele toisten kirjoituksia sillä se ei meille kirjoittajille kuulu.
Pää pystyyn ja lippu korkealle!

Mutta tämähän on jo vanha juttu, 17.5.!!
Järkkäri, hei, me eletään jo lokakuuta!

Lapsuuden traumoista puheen ollen lukekaapa :
Martti Paloheimon, Suomalaisen lapsuuden haavat,
Niin saatte itkeä sielunne syvyyksistä asti, ainakin minulle kävi niin.

Olisi mukava tietää minkä ikäisestä muistatte tapahtumia kodista. Itselläni on muutama mukava muisto jotka eivät ole sen kummempia kuin esim. sisko kehaisi minua jostakin asiasta ja toinen merkittävä muisto on se, kun minulle sattui pieni vahinko ja kauhistuneena jouduin kertomaan isälle mitä olin tehnyt. Odotin vähintään läimäyttämistä, mutta isä sanoikin, että korjataan asia. Kyllä lapselle voi pienikin myönteinen asia jäädä kauniiksi muistoksi.

terveisin, marjaterttu

Itse en lapsuudestani paljon kehuja muista.
On kuitenkin mukava leikkiä lapsenlapsen kanssa, ja huomata kuinka hänen silmänsä
kirkastuvat ja hymy nousee huulille, kun sanon hänestä myönteisiä asioita ja
ihailen hänen piirustuksiaan.

Olen niitä piirustuksia laittanut jääkaapin oveen;siinä on vaihtuva taidenäyttely...
Innokkaasti hän piirtää minulle uusia kuvia, kun on huomannut minun arvostavan niitä.
lapsen mieli on helppoa ilahduttaa
-mutta myöskin pha mieli voi tulla pienistäkin asioista.

Vaikka olenkin sota-ajan ja sodan jälkeisen ajan lapsi, olen
aina tuntenut olevani rakastettu ja olen saanut paljon kiitosta
ja kannustusta vanhemmilta ja isovanhemmilta.

Ehkäpä sen ansioista olen osannut myös rakastaa ja kannustaa
omia lapsia ja lapsenlapsia. Palkinnoksi saan nykyisin paljon
halauksia lapsenlapsilta ja nuorin heistä vieläkin sanoo usein
"Mummo, mie rakastan sinnuu" :)

Tiedän kyllä monien sukulaisen ja ystävien kertomana, että silloin
ennen lapsia enemmän moitittiin kuin kehuttiin.
Se oli kai sen ajan tapa, eikä tiedostettu, kuinka tärkeää lapsen
kehityksen kannalta on kiitos ja kannustus.
Lapsi tarvitsee kiitosta runsaammin kuin ansaitseekaan.

Tähän taas on tultu;D
Sodanjälkeinen lapsukainen minäkin olen...puutetta en ole kärsinyt,enkä varmaan kehuistakaan vajaa,mutta osani oli,(jäänyt varmaan päällekin),että minusta tuli perheen "ilostuttaja" narri ja naurattaja.
Rooli on helppo vieläkin,kai siihen luonnekin vaikuttaa,mutta raskasta joskus.
Tuo ei ollut se asia./<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<
Muistan oikein hyvin ihan "hirmu" pienestä asti tapahtumia
On mielenkiintoista huomata miten lapsi käsittää asiat kirjaimellisesti.Esimerkkinä muistan sen,kun äiti sanoi,että" kovaa leipää"näkkileipää,silloista ,Ylhäisten leipää, on hyvä syödä koska hampaat pysyvät vahvoina.Niin sitten kävi,että monena iltana hampaiden pesun jälkeen söin kovasti kovaa leipää ja tungin leipää hampaisiin ja niitten koloihin saadakseni vahvat hampaat.Aamulla oli hieman töhnäinen maku suussa;)
Ja tuo kuuluisa iltarukous:Levolle lasken Luojani jne....jos sijaltain en,muuttui sialtain ja oli siinä ajattelemista,mikä sika.,missä?
Piirsin paljon ja oma mammani,eli isoäiti isäni puolelta, oli läheinen,aina läsnä,sellainen .jolla ei ollut kiirettä,kummallista siihen aikaan,mutta niin muistan.Sisareni oli paljon vanhempi minua ja omissa riennoissaan.
Siksi juuri,kun minulla oli mamma,ja molemminpuoliset ukit ja mummi,olen tuntenut omien lapsieni puolesta surua,heillä ei ole ollut ollenkaan isovanhempia,vain hetken esikoinen sai pitää minun vanhempani.
Isoäiti on eräs elämän rakkaus ja onni jos sellaisen saa omistaa.<3

Kävimme harvoin kaupungissa, mutta harvat käynnit olivat sitäkin juhlavampia.
Rahaa oli niukalti, mutta äiti osti meille torilta tomaatit. En kaiketi ollut syönyt koskaan tomaattia aikaisemmin, joten se oli ihme.

Olen sota-aikana syntynyt ja ollut evakossakin. Siitä olen kertonut keskustelussa "Kun olin lapsi" joka löytyy ET-raadin sivuilta . En samoja juttuja siis viitsi toistaa, mutta kerron sen, että katkeruutta ei jäänyt vanhempiani kohtaan. Olimme köyhiä, mutta onneksi ei sitä pienenä edes tajunnut.
Meistä kolmesta lapsesta huolehdittiin ja meitä rakastettiin. Kuri oli kova, mutta vapautta leikeissä. Äitini kuoleman jälkeen seurasi aika josta muistan tosi vähän. Jälkeenpäin ajatellen olimme aika retuperällä, mutta jotenkin selvisimme. Tässähän sitä ollaan, eikä tämä elämä hassumpaa ole, ainakaan joka hetki.

Käväisepä usvalintunen lukemassa noita "kun olin lapsi-juttuja". sieltä löytyy paljon hauskaa, samantapaista kuin nuo sinun.

Lainaus:

Onkos uusilla palstalaisia muisteluksia aiheesta "lapsuuden koti ja perhe"?

Onpa hyvinkin.
Meidän perheessä oli tyttöjä ja yksi poika. Veli oli aika ilkeä siskojaan kohtaan ja jo nuorena me tytöt saimme kuulla häneltä huora nimityksen. Siihen ei ollut mitään aihetta, mutta ilmeisesti se oli veljemme pahin mahdollinen tiedossa oleva haukkumasana meille. Jollakin tavalla se on jäänyt ikävänä muistona mieleen.
Siihen aikaan haukkumasanoilla ja kiroilulla oli paljon suurempi merkitys kuin nykyään, sillä nythän nuorten jokatoinen sana alkaa veellä.

pikku-sisko

Lainaus:

Luulen, että ennen lapsia moitittiin eikä kehuttu.

Olen vajaa 60-v nyt, elänyt lapsuutta siis 50-luvulla . Vanhemmat sitä sodan kokenutta jälleenrakennussukupolvea. Äiti oli lämmin ja kannustava, kehui kyllä meitä mutta samalla häneen liittyi myös jotain sellaista haurautta, jota piti lapsen tukea. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Sen olen tajunnut vasta aikuisuudessa. Isä oli selkeämpi ja iloisempi ihminen. Luultavasti hän purki sotakokemuksensa kovaan työntekoon. Siihen aikaan kun ei mitään taruman jälkipuinteja ollut tarjolla! Parasta oli kaikesta se että sain oppia tuntemaan armahtavan Jumalan, sen joka rakastaa ja pitää huolta. Koskaan ei Jumalalla peloteltu.
Olen varma että vanhempani olisivat eronneet - jos olisi nykytapojen mukaan eletty. Niin ankea vaihe oli siinä joskus murrosikäni paikkeilla. Me kapinoimme isälle, äidille kun ei voinut. Ja isä ei osannut suhtautua ollenkaan. Syytti äitiä siitä, että hän on kasvattanut meidät lapset isää vastaan. Niin vaan menivät rospuuttovuosiensa yli ja vanhana lähenivät taas paljon toisiaan. Isästä tuli lämpimämpi ja ymmärtäväisempi vanhana kuin mitä oli nuorena. Äiti elää vielä ja kamppailee heikon itsetuntonsa kanssa näköjään loppuunsa saakka.

Lainaus:

Lainaus:

Luulen, että ennen lapsia moitittiin eikä kehuttu.

Olen vajaa 60-v nyt, elänyt lapsuutta siis 50-luvulla . Vanhemmat sitä sodan kokenutta jälleenrakennussukupolvea. Äiti oli lämmin ja kannustava, kehui kyllä meitä mutta samalla häneen liittyi myös jotain sellaista haurautta, jota piti lapsen tukea. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Sen olen tajunnut vasta aikuisuudessa. Isä oli selkeämpi ja iloisempi ihminen. Luultavasti hän purki sotakokemuksensa kovaan työntekoon. Siihen aikaan kun ei mitään taruman jälkipuinteja ollut tarjolla! Parasta oli kaikesta se että sain oppia tuntemaan armahtavan Jumalan, sen joka rakastaa ja pitää huolta. Koskaan ei Jumalalla peloteltu.
Olen varma että vanhempani olisivat eronneet - jos olisi nykytapojen mukaan eletty. Niin ankea vaihe oli siinä joskus murrosikäni paikkeilla. Me kapinoimme isälle, äidille kun ei voinut. Ja isä ei osannut suhtautua ollenkaan. Syytti äitiä siitä, että hän on kasvattanut meidät lapset isää vastaan. Niin vaan menivät rospuuttovuosiensa yli ja vanhana lähenivät taas paljon toisiaan. Isästä tuli lämpimämpi ja ymmärtäväisempi vanhana kuin mitä oli nuorena. Äiti elää vielä ja kamppailee heikon itsetuntonsa kanssa näköjään loppuunsa saakka.

Voi miten hyvältä tuntui lukea muistelusi, sillä itsellä on ollut niin samankaltaiset kokemukset lapsuudesta ja nuoruudesta. Meillä äiti oli väistyvä ja isä hallitseva.
Nyt aikuisena olen monesti ajatellut miten ikävää äidin elämä olikaan, emmekä me lapset / nuoret osanneet pehmentää mitenkään äidin oloa. Murrosikäisinä meilläkin oli paha olla ja se purettiin äitiin kun isää pelättiin.
T. katuja

Sama täällä. Lapsuudessani kasvatettiin ainoastaan käskemällä, moittimalla, kieltämällä, väheksymällä, lyömällä.
Ei syliin otettu, ei hellitelty, ei sanottu; rakastan sinua.

Oppi oli kova ja meni perille niin hyvin etten itsekään vielä tähän päivään mennessä ole saanut sanottua kenellekään noita kahta sanaa: rakastan sinua, - en edes omalle lapselleni.

Se on ollut minun osani tässä elämässä. Lääkäreiden mukaan kohta kuitenkin ohi,- onnekseni.

Jään uteliaana odottamaan seuraavaa, uutta mahdollisuuttani, toivorikkaana, ettei huonommaksi voine mennä.

-muukalainen-

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat