Jään kahleet kirpoavat ryskyen toistensa niskaan,
vielä ne yrittävät yrittävät vangita veden alleen,
miten vastahakoisesti, pala-palalta irtoaakaan lohkare
jääkannesta tanssimaan veden pinnalla kieoouen
ja miten se velloo harmaana omaa katoamistaan kohti.
Vastahan se oli äsken kun hanki kimmelsi jään päällä
ja miten varoen risteilivät rannan suunnassa jäällä ihmisten jalanjäljet sinne ja tänne.
Vain koira istui turvallisesti rannan kalliolla hätistellen uteliaita sorsia kauemmaksi.
Ei ymmärtänyt halli miten joku noin onneton olio uskalsi lähestyä uhkarohkeasti hänen reviiriään.
Vesi liplatteli jo vähän kalliota vasten, aurinko paistoi ja koirankin
valtasi keväinen raukeus.
Silmät puoliavoinna se seurasi emäntänsä edesottamuksia jäällä.
"No johan nyt, eikös se emäntä pyllähtänytkin nurin, pitäisikö mennä auttamaan, eihän toki, selviytykööt ja kammetkoon itsensä pystyyn" tuumi halli ja sulki kokonaan silmät.
Niin oli mukavaa talven jälkeen lepäillä auringossa, kävellä ylpeänä emännän vieressä ja mieluista oli kuulla kiittäviä arvosteluja ventovierailta ohikulkijoilta.
Mutta rapsuttamaan ei saanut tulla, ihan liikaa vieraita hajuja.
Tulisipa se kesä viimein niin pääsisi merelle veneen kyytiin oikein laivakoiraksi, siellä sitä olisi vahdittavaa ettei kukaan putoa veneestä.