Katselin salaa tupani ikkunasta
siellä ne taas seisoi tornissaan
joukko satuolentoja kimaltelevissa asuissaan
kultaiset kruunut päässä,
viittoivat kutsuvasti minulle
tule, tule kanssamme satuun.
Satuako elämä, olisin halunnut huutaa
mutta houkutus oli liian suuri kieltäytymiseen.
Vanhat risavaatteet päällä juoksin savisin saappain tornille,
lämpimin käsin käsiini tartuttiin,
ystäviä ollaan, nyökättiin ja johdatettiin valtakunnan uumeniin.
Siellä kristallit kimalsivat, kruunut loistivat kultaisina,
linnut lensivät kultaisin siivin,
kultaiset kukat heiluivat vienosti tuulessa,
auringonsäteet leijuivat kultahippuina maahan.
Huolettomina asukkaat keräilivät kultahiput helmaansa,
niillä ostettiin ja myytiin.
Onnen maa, satumaa, tottako?
Vain yksi ei hymyillyt, syystäkö?
Jotakin puuttuu, mietin savijaloin,
kaikkialla oli hiljaista, linnut eivät laulaneet,
tuuli ei suhissut puissa, naurua ei kuulunut,
näin vain tyhjän maailman.
Ei, minun piti paeta, lähteä pois,
kokeilin lähintä ovea ja mitä näinkään,
velttoja hahmoja, sietämätön äänten kakafonia,
liian vahva murettavaksi kysyäkseni tietä.
Liian korkeat muurit ympärillä etten näkisi.
En halua epätodellista satumaata,
haluan elävän totuuden, maan
jonne voi astella savijaloin.