ET-lehden pitkäaikainen kolumnisti Tommy Tabermann on nyt poissa. Hänen viimeiseksi jäänyt kirjoituksensa julkaistiin ET-lehdessä 11, joka ilmestyi 14.7. Se ja muut hänen kolumninsa tältä vuodelta on koottu tähän artikkeliin.

_______________________________________________

UUSI TUULI

Ensin se tuntui vain uudelta tuulelta. Semmoisia tulee ja menee. Mutta sitten se ei antanutkaan periksi: sitä oli pakko haistella. Sehän tuoksui ihmiseltä, sel­laiselta, joka hetki hetkeltä kutsui enemmän.

Viattomuus ei totisesti tuoksu millekään muulle kuin halulle ojentaa kaikkensa. Ei se vaadi mitään ei­kä se tarjoa mitään. Siinä se vaan on: vanha, kauan sitten kadonnut menneisyys. Missä olet viipynyt, sinä voittajien voittaja?

On se outoa, mutta paljon meidän on lävitse käytä­vä, ennen kuin viattomuus löytää meidät uudelleen.

Oikeastaan se ei hylkää meitä lapsuudessa, vaan me hylkäämme sen. Elämä on armotonta ja vaatii aika­moista asioiden karsimista.

Niin me vaan ajattelem­me, että jos jäämme nukkemme kanssa leikkimään lapsuudenhuoneen lattialle, niin elämä humahtaa ohi. Vai kuvittelitko, että siinä on jarru, jota painamalla aika pysähtyy? Seis maailma! Älä jätä!

Totuuden nimessä sanottava: ei se niin ole. Aika menee eteenpäin. Pienin nykäyksin. Sellaiset 80 vuot­ta kerrallaan, yhden ihmisen mitan. Ei se sen suurem­paa voi tehdä.

Auta armias häntä, joka viimeisinä muistoinaan tajuaa, ettei hän eläessään saanut mitään hyvää eikä pahaakaan aikaan. Millaisin huulin hän kohtaa sen seuraavan vaiheen, sen, jonka nimeä ja ja ilmettä ku­kaan meistä ei tiedä? Hymyilevinkö?

Olkaamme onnellisia uudesta tuulesta. Joskus se tulee ennemmin, joskus vähän myöhemmin. Pääasia että tulee.

Joskus silmään osuu syntymäpäivähaastatteluja, joissa päähenkilö kertoo löytäneensä uuden elämän. Innokkaana kuin lapsi hän kuvaa, miten hänen elä­mänsä täyttävät taidenäyttelyt ja kaikki se, mitä ihmi­nen voi tehdä. Hän on ylpeä töistään, vaikka tietääkin, ettei niitä kansakunnan kaapin päälle nosteta.

On syytäkin olla ylpeä: tuo työ on minun. Se täyttää mielen, ja saakin valella sitä hunajalla. Kyllähän nii­tä katkeria tuoppeja tuli matkan varrella kumottua.

Ja aika iso osa nuoruuden joukoista lähti niille teille, joilta ei hymyssä suin palata. Kaikki eivät enää kyke­ne tuntemaan tuulta. Lapsuuden ja meidän väliin on kasvanut liian suuri muuri.

Voi olla sattumaa, että uusi tuuli osuu meidän sie­luumme ja mieleemme. Mutta pitäkäämme kaksin käsin kiinni tästä suurimmasta lahjasta, joka meille suodaan. Kyllä rahaa kaikilla jonkinlai­nen nippu on. mutta kuinka monella on rohkeutta? Siis rohkeutta kulkea hymy huulillaan omaa tietään.

Niin se minutkin kerran taas yllätti. Istuin kivellä yksin muka murheelle it­seni luovuttaneena. Sattumalta silmäni osuivat jostakin käsiini sattuneeseen kaarnanpalaan. Sehän oli oli täynnä elämää! Miten tyhjä minä olinkaan tuon palasen rinnalla!

Tuo naurettavan yksinkertainen kokemus, kaarnan­palan katsominen, herätti minut.

Maailmankaikkeus, kaarnanpala, ihminen – sa­maa me kaikki olemme. Ja sen vannon, että yhtäkään kaarnanpalaa en heitä pois. Jos ei muuta, niin raken­nan siitä kauniin purren viestiksi vieraille maille.

ET 03/2010

_______________________________________________

VIISKYTLUVUN KAUAN SOIVA BLUES

Pitkään ovat jatkuneet pakkaset: puhdasta lunta maassa ja puiden oksilla. Maisema kuin postikortista. Tällaistahan se oli silloin, kun talvet olivat talvia ja ke­sät kesiä Kekkosen hallitsemassa valtakunnassa.

Katselen kotini ikkunasta meren jäälle: koiranulkoi­luttajia, sauvakävelijöitä, lapsiperheitä, ski-surffaajia. Mutta on heitäkin. Hiihtäjiä. Luistelutyylillä ja perin­teisellä eteenpäin sujuttelevia.

Samalla muistan kitkerän tervan ja koulun keitto­lasta tulvahtavan hernekeiton tuoksun. Sukset, joiden päällä lukee Järvinen tai Lampinen. Suksivoiteita ei tietenkään ole.

Tai on, mutta sellaiset hienoudet kuu­luvat vain lääkärin tai apteekkarin lapsille. Ei minulle. Minulla on isoveljen vanhat, liian isot, kömpelöt mo­not, joiden tilkkeeksi tarvitaan kahdet äidin kutomat pässinpökkimät.

Se tuntuu vatsanpohjassa kihelmöivänä jännitykse­nä. Sitten se muuttuu raivokkaaksi tahdoksi. ”Paikoil­lanne, valmiina, hep!” Valkoisessa kankaassa lukee numero 1. Se komeilee sekä rinnassani että selässäni. Minun on siis näytettävä. Oltava ykkönen!

Ampaisen matkaan korvissani Pekka Tiilikaisen ääni. Sama ääni, joka niin monta kertaa on pysäyttä­nyt kaikki arjen joutavanpäiväiset askareet ja pakot­tanut rahisevan putkiradion ääreen. Olisipa hän nyt täällä! Tässäpä hiihtää sellainen veikkohakulinen, että oksat bort!

Latu mutkittelee metsikköön, josta keväisin olen poiminut äidilleni valkovuokkoja. Nukkukoot nekin rauhassaan, hyvää yötä vaan! Käteni sauvovat hurjaa vauhtia kohti jyrkkää ylämäkeä.

Sukseni eivät tahdo totella, vaan lipsuvat. Tekevät kiusaa. Mutta ylämäen jälkeen seuraa alamäki. Se tieto saa tempomaan eteenpäin entistä hurjemmin. Vihdoin olen huipulla. Annan vauhtia.

Hikipisarat otsalla, nenä valuen huohotan viimein maaliin. Varmana siitä, että olen voittanut koko kil­pailun. Minä tein sen!

Raaka totuus selviää vasta myöhem­min. Sen mukaan jäin sijalle 13. Väliä­kö sillä. Se ei minua haittaa. Itselleni olin voittaja.

Kaikista muistoistani nuo kansakou­lun ensimmäiset hiihtokilpailut ovat kuin se ikuisesti soiva viiskytluvun blues.

Se, jonka haluaa kuulla talvisena päivänä yhä uudelleen. Se, joka ei kos­kaan unohdu.

ET 05/2010

_______________________________________________

PYHÄ YHTEISÖLLISYYS

On sunnuntai. Italialaisen pikkukaupungin tratto­rian pöydässä istuu perhe: isä, äiti ja kaksi lasta. He ovat tulleet illastamaan, kuten tapana on, ja seuruee­seen kuuluvat myös isovanhemmat, nonna ja nonno. Italiassa isovanhemmat kuuluvat kokonaisuuteen.

Keskustelu käy vilkkaana, kohotellaan maljoja, hy­myillään, nauretaan.

Jonkin ajan kuluttua sisään astuu keski-ikäinen aviopari. Perheen isä huomaa heidät ensimmäisenä. Hän nousee paikaltaan ja viittoilee tulijoita istumaan samaan pöytään. Tarjoilija kiiruhtaa hakemaan lisää tuoleja ja ruokailuvälineitä.

Puheesta ymmärrän sen verran , että kyseessä ovat uudet naapurit, jotka ovat sattumalta päätyneet sa­maan trattoriaan. Heidät otetaan ystävällisesti iloiten mukaan suureen piiriin. Juhla on valmis alkamaan.

Kuinka kevyesti ja välittömästi kaikki käy. Nuo äs­ken vielä toisilleen tuiki tuntemattomat ovat hetken kuluttua kuin yhtä isoa perhettä.

Onnistuisiko sama jossakin suomalaisravintolassa? Uusi naapuri istutettaisiin samaan pöytään, ja häntä kohdeltaisiin kuin perheenjäsentä? Tuskinpa.

Meidän kulttuurissamme vieraan ihmisen kohtaa­minen merkitsee pikemminkin uhkaa, jolta on suo­jauduttava. On rakennettava ympärille muuri, mah­dollisimman tiivis ja kestävä.

Sitä voidaan kutsua myös välinpitämättömyydeksi. Sen suojassa jokainen voi elää miten tahtoo. Vai voiko todella elää?

Uutinen 79-vuotiaasta helsinkiläisvanhuksesta, joka virui kuolleena kodissaan liki kolme vuotta ilman että kukaan häntä kaipasi, järkytti minua syvästi. Taasko?

Hän ei ollut ainoa. Uutisia yksin ja unohdettuina poisnukkuneista olen lukenut aiemminkin. Eivätkä kaikki nämä kohtalot edes päädy lehtien palstoille.

Ymmärrän senkin, että yksinäisyys voi olla myös täysin tietoinen valinta. Eihän ketään voida velvoittaa olemaan yhteydessä toisiin, jos hän itse ei sitä tahdo.

Sitä paitsi jonkun tällaisen unohdetun henkilön ystä­vät ja sukulaiset ovat ehkä jo kuolleet tai asuvat kau­kana. Kaikki on siis mahdollista. Mutta on heitäkin, jotka huutavat yksinäisyyttään. Kuulemmeko sitä?

Jos jonain päivänä soitamme tuntemattoman naa­purimme ovikelloa ja kysymme, mitä hänelle kuuluu, emme välttämättä ole tungettelijoita tai typeryksiä.

Päinvastoin. Entäpä jos oven avaakin ihminen, joka yrmeän katseen sijaan ilahtuu ja pyytää sisälle? Tulok­sena voisi olla vaikka miten hyvä ystävyys.

Elämä olisi paljon helpompaa, kun tietäisi, että seinän takana on joku, jos­ta välittää ja joka välittää.

Italialaisen pikkukaupungin perhe vietti iltaa uuden naapurinsa kans­sa pitkälle keskiyöhön. Näin heidän poistuvan samaa matkaa, ja oletetta­vasti juhlat vielä jatkuivat. Ja varmaan tapaamisetkin.

Kuulen yhä korvissani heidän välittömät huudahduksensa ja iloisen naurunsa.

Kunpa lähelle ei aina olisi niin pitkä matka. Ehkä jokainen meistä voisi miettiä keinoja sen lyhentämi­seksi. Sitä toivon.

Sillä vain olemalla osa yhteisöä, isoa piiriä, voi tun­tea itsensä kokonaiseksi.

ET 07/2010

_______________________________________________

KOHTI KESÄAIKAA

Kuulen sen äänen raolleen jääneestä ikkunasta. Hento, huilumainen kujerrus, josta ei voi erehtyä. Kauniimpi kuin yksikään sävel.

Ääni, joka haluaa il­moittaa minulle jotakin. Oikeastaan se käskee, pakot­taa. Ja minä tottelen. Ilolla ja empimättä.

Kun pitkän talven jälkeen ensi kertaa kuulen mus­tarastaan laulun, olen valmis.

Tuo pieni lintu käy tervehtimässä minua joka kevät. En tarvitse tiimalaseja, kesäaikaan siirrettäviä kelloja, joutavia ajan mittareita. Minulle riittää sen lempeä ääni, kuin rakastetun kuiskaus.

Kepeästi nousen ylös. Siinä se on!

Katselen sen liikettä. Kuinka mitättömäksi tunnen­kaan itseni sen rinnalla. Sillä se osaa jotakin, mitä mi­nä en koskaan opi. Paitsi laulaa, ennen kaikkea lentää.

Minä, joka olen sidottu maahan, voin vain ihastella sen kohoamista korkeuksiin. Näen, miten taitavasti se piirtää nimensä taivaankanteen.

Yhdellä ainoalla ve­dolla. Vapaasti ja huolettomasti.

Sitten se on valmis palaamaan takaisin. Se istahtaa saman puun oksalle jatkamaan kesken jäänyttä lau­luaan, kuin lapsi leikkiään. Sitä samaa sonettia, johon en koskaan kyllästy.

Tunnen olevani etuoikeutettu. Tätä hetkeä, iloista jälleennäkemistä olenkin jo odottanut.

Kevään kirkkaus saa ihmisen aina reagoimaan. Monin eri tavoin.

Jotkut meistä tuntevat voittamatonta väsymystä, jo­hon eivät mitkään rohdot ja vitamiinit tehoa. Verhot pysyvät tiiviisti kiinni.

Joillekin taas kevät aiheuttaa ankaraa stressiä sii­tä, mitä kaikkea on pakko ehtiä tehdä ennen kesää. Nämä duracell-puput käyvät ylikierroksilla jo ennen kuin koristeet on riisuttu joulukuusesta.

Ja puuhaa riittää, sillä joutenolo on kuin kirosana. Alkaa hillitön hulabaloo, joka muistuttaa kamppailu-urheilua. Tahti kiihtyy sitä mukaa, mitä lähemmäs kesä tulee.

On saatava aikaiseksi niin paljon. On pestävä, puu­nattava, kiillotettava, remontoitava, etsattava, ehos­tettava ja kunnostettava. On harrastettava: juostava, kuntoiltava, hypittävä, miekkailtava. Ja mikä tärkein­tä: on laihduttava! Uimarantakuntoon tietenkin. Kei­nolla millä hyvänsä.

Suoritusten ja tekemättömien töiden lista on lopu­ton. Jos jokin asia on tehty, voi pistää rastin ruutuun ja keksiä uusia. Näin kestostressi on varma ja taattu. Ei­kä se poistu kesään mennessä. Se vaihtaa vain nimeä. Sitä aletaankin kutsua lomastressiksi.

Kuinka tärkeää meille kaikille olisi pysähtyä ja vain olla. Lähteä luontoon ja nauttia kirkkaan auringon säteistä. Istahtaa kiven tai kannon päälle, vetää syvään henkeä ja tuntea sieraimissaan kostean mullan tuoksu. Sen aromi on parempi kuin yhdenkään parfyymin.

Ja kääntää sitten katseensa veden yli aurinkoon ja antaa sen värittää talvenkalpeaa ihoa. Poimia käteensä kevään ensimmäinen leskenlehti tai valkovuokko. Katsoa, koskettaa,ihailla ja nauttia.

Vasta sen jälkeen voi oppia kuuntelemaan sitä, mitä mustarastas yrittää kertoa.

Että jokaisen kevään tullen jokainen meistä voi syn­tyä uudelleen!

ET 09/2010

_______________________________________________

KORKEA HETKI

Odotan sitä aina yhtä malttamattomana. Lasken mielessäni tunteja ja minuutteja. Yhä uudelleen ker­taan tulossa olevaa, autuasta, korkeaa hetkeä.

Sitä ai­noaa, oikeaa. Sillä sitä se on minulle. On aina ollut ja tulee aina olemaan.

En tarvitse sen saavuttamiseksi liturgiaa tai ym­pärilleni kirkon kivisiä muureja. Syvä hartaus valtaa mieleni viimeistä sopukkaa myöten ilman niitäkin. Tunnelma, joka syntyy itsestään ja merkitsee samaa.

Kun käteni pujottaa madon koukkuun ja tarttuu ongenvapaan, on kuin pitelisin kultakimpaletta. Aar­retta. Yksin välkehtivän meren äärellä istuessani tun­nen yhteyden sieluni sisimpään ja johonkin minua suurempaan.

Katselen aaltojen väsymätöntä liikettä kalliota vasten levollisena ja rauhoittuneena. Aallot tekevät työtään, minä vain nautin olemassaolosta. Vain tällä tavalla unohdan kiireen ja kaiken muka hyödyllisen tekemisen, jota joka kesämökillä aina löytyy. Mökit ovat nykyään oikeita aikuisten puuhamaita: jos jokin homma on valmis, aloita toinen. Eikä loppua näy.

Kaikki alkoi kauan sitten, eräänä alkukesän lauan­taina vuonna 1959, jolloin olin 12-vuotias. Isäni eh­dotti, että lähtisimme seuraavana päivänä yhdessä kalastamaan. Oikealle kalastusretkelle!

Minulle, pikkupojalle, se merkitsi suurinta mahdol­lista luottamuksen osoitusta. Olin haljeta ylpeydestä. Siitä paikasta lähdin etsimään matoja puutarhan pe­rukoilta. Illalla en tahtonut saada edes unta, niin jän­nittynyt olin.

Aamulla nousimme ylös jo ennen naapurin kuk­koa. Liikuimme hiljaa, ettemme herättäisi muuta per­hettä. Keittiön pöydällä odottivat äidin illalla tekemät eväät, jotka pakkasimme reppuumme.

Sitten hyppäsimme pyörien selkään ja poljimme pitkin pölyistä maantietä kilometritolkulla. Viimein tulimme perille suojaisaan lahden poukamaan. Para­tiisiin. Sen tunsin heti. Valkoinen hiekka, vanhat lehti­puut, syvä hiljaisuus, jonka silloin tällöin rikkoi jonkin vesilinnun ääntely. Olikohan sillä poikaset jossakin?

Isäni, tottunut kalamies, alkoi ensi töikseen tunnus­tella ympäristöä. Katselin hänen jyhkeää profiiliaan, kun hän haisteli tuulen suuntaa ja teki havaintoja. Luotin hänen pettämättömään vaistoonsa.

Viimein se löytyi. Pyhä paikka.

Istahdimme onkinemme suurelle kivelle. Matalalla äänellä, miltei kuiskaamalla, isä alkoi opettaa minul­le kalamiehen taitoja kädestä pitäen. Ihmettelin moista kuiskuttelua, jolloin hän nosti kätensä huulilleen ja kehotti kuuntelemaan, mitä merellä on puhut­tavaa.

Vain siten saattoi oppia tulkitse­maan sen kieltä. Ensin oli vaikeaa istua tuppisuuna paikoillaan, mutta pian se alkoi tuntua yhä luonnollisemmalta.

Siinä me istuimme suvisena pyhäaamuna hartaina, isä ja poika, aamuauringon kimmellyksessä. Sanoja ei tarvittu. Oli vain hetki. Ihmistä korkeampi.

Mutta totuuden nimissä on sanottava, että kyllä se hiljaisuus taisi sittenkin rikkoutua sillä hetkellä, kun elämäni ensimmäinen lahna sätkytteli avuttomana ongessani.

Isä ymmärsi.

ET 11/2010