en muista paljon minä menneestä ajasta,
en ole niitä, jotka ovat hyviä sellaisessa. muistamisessa. menneitten penkomisessa. enkä siinä sellaisessa pienessä pelossa, joka muistuttaa meitä, "olet elossa".

vaan olisiko se sittenkään ihan niin kamalaa, menneitä muistaa, muistaa sateen ropinaa. ja sitä pientä toivoa joka silloin sydämmessä läpätti, ja joka silloin tällöin hymyn kautta kasvoilla käväisi.

muistaa teidän olohuone rumine sohvineen, muistaa naurusi sinun siellä hymykuoppineen. muistaa meidän hassut jutut ja kun oltiin niin naiiveja, nuoria. vain kaksi tyttöä siellä omissa haaveissa, haaveissa tulevaisuudesta, täynnä toivoa.