Lapsuuteni vietin suurperheessä,
ahtaassa kodissa, tosi pienessä.
Olimme köyhiä, ei ollut meillä liikaa leluja,
vanhemmat saivat touhuta, kiireessä heilua.

Kai lienee heilläkin ollut henkisesti raskasta,
huolia riitti, eivät he silti halunneet erota.
Kuolemaansa asti yhdessä olivat,
lapsistaan parhaansa mukaan huolehtivat.

Nykyisin useilla lapsilla on kaksi kotia,
iskän ja äidin, jotka eivät halua yhdessä asua.
Vuoro viikoin vaihtavat lapset paikkaa,
vanhemmat omia menojaan laukkaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Voi niitä lapsi polosia, jotka eivät tajua,
elämän menoa, murheellisen rajua.
Minkälaiset opit he elämän matkalleen saavat,
umpeutuvatko koskaan, heidän henkiset haavat?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla