Kesällä 2008 pyysimme lukijoita kertomaan lemmikeistään, jotka pelastivat heidät. Julkaisimme kertomuksia lehdissä 10 ja 11/2009. Tässä tarinat, jotka eivät mahtuneet lehteen.

Koira haukkui, hevonen odotti

ämä tapaus sattui noin 30 vuotta sitten. Eräänä talvisena päivänä alkoi koiramme, pystykorva Lippo, haukkua taukoamatta vain yhteen suuntaan. Tällä suunnalla ei ollut taloja, vain metsää.

Kun menimme ulos kuulostamaan, mitä koira haukkui niin kiivaasti, kuulimme avunhuudon metsästä. Mieheni lähti saman tien metsään katsomaan.

Tukinajaja oli jäänyt kahden koivutukin väliin jalastaan kiinni. Kuormaa purkaessa oli yksi tukki lähtenyt liukumaan ennen aikojaan, ja putosi reestä. Ajomies jäi jalastaan loukkoon niiden tukkien väliin. Siitä oli mahdotonta päästä omin avuin pois.

Niin saumatonta oli hevosen ja miehen luottamus toisiinsa, että hevonen seisoi hievahtamatta paikoillaan koko ajan. Voi vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos hevonen olisi lähtenyt liikkeelle.

Mieheni sai kangin kanssa nostettua tukin pois, mutta heti hän näki, että sääriluut olivat poikki. Jalkaterä pyörähti aivan luonnottomaan asentoon.

Hän tuli kotiin soittamaan ambulanssin ja matka suuntautui Mikkelin keskussairaalaan.

Pirkko

Koira koputti

Asun mieheni kanssa entisessä kotitalossani, joka on kaksikerroksinen omakotitalo Helsingissä. Vanhempani luovuttivat alakerran meille ja siirtyivät itse yläkertaan. Isäni kuoltua äitini jäi sinne yksin asumaan. Kaikki hoitui silloin jo 90-vuotiaan äitini osalta hyvin, koska pystyin hoitamaan hänen kaikki juoksevat asiat.

Äitini ilona oli meidän shetlanninlammaskoira Tepsu, joka uskollisesti päivysti yläkerran oven takana ja odotti äiti tulevan ulos yhteiseen hetkeen keinuun esimerkiksi lintuja ruokkimaan ja vahtimaan sekä tietysti odottamaan minua töistä palaavaksi. Aina kun auto tuli pihaan, äitini päästi Tepsun irti ja ilo oli suunnaton.

Sitten sattui vuonna 2002 kesällä, kun olin lastenlasteni ja Tepsun kanssa kävelyllä metsässä, että otin askeleen taaksepäin lastenvaunua vetäen ja astuin kallionkoloon. Seuraukset olivat kohtalokkaat. Pääsimme pois sen ansiosta, että minulla oli kännykkä mukanani.

Jouduin sairaalaan viideksi päiväksi. Sillä aikaa äitini, joka kaikessa turvautui apuuni, nukkui yläkerrassa levottomasti ja eräänä yönä putosi sängystä lyöden ohimonsa yöpöydän kulmaan.

Hän ei päässyt ylös ja keksi koputtaa tohvelillaan lattiaan. Tepsu, joka oli alakerrassa, alkoi haukkua. Se juoksi yläkerran oven takaa mieheni sängyn viereen haukkuen, että nyt kaikki ei ole kunnossa.

Mieheni tajusi Tepsun hädän ja meni yläkertaan katsomaan. Äiti vietiin ambulanssilla sairaalaan. Hänellä todettiin pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Siitä alkoi tie, joka johti lopulta viisi vuotta sitten dementiakotiin.

Tepsun toiminta ja huoli äidistäni laukaisi ketjun, joka mahdollisti äitini hyvän hoitopaikan saamisen ajoissa. Muuten olisimme pitäneet häntä kotona ties kuinka pitkään ja luulleet taudin oireita "vanhuuden höppänän" höpinöiksi.

Kiitos Tepsu, joka 3 vuotta siten joutui itse täältä lähtemään.

Tarja

Hupi pelasti hukkumiselta

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Hupi-koirani hyppii ympärilläni ja haukahtelee iloisesti. Istahdan kivelle ja samalla minut voittaa halu mennä hiekkalammelle, näin keväisin siellä on vettä.

Äiti on kieltänyt menemästä, mutta jospa ihan reunalle vain. Hupi hyppii iloisesti vierelleni, otan risun, kurkotan varovasti ja vähitellen uskallan mennä lähemmäksi vettä.

Hupi haukahtaa monta kertaa, juoksee lähelle ja takaisin tuvan nurkalle. Vedessä kelluu ohut pieni oksa, kurkotan sitä kohti. Hups, jalkani lipeää ja pulahdan veteen. Vesi on kylmää, pelästyn ja yritän itkien huutaa äitiä.

Hupi haukkuu vimmatusti, ryntää veteen ja tarttuu esiliinan kulmaani ja sitten  en muista mitään.

Makaan sängyssä ja äiti antaa lämmintä maitoa. Hupi vartioi minua, tulee lähemmäksi, painaa kuononsa tyynylleni, välillä raottaa silmiään. Kuluu monta päivää, ennen kuin Huipi luottaa minuun.

Tapahtumasta on nyt kulunut 54 vuotta, mutta muistan kuin eilisn päivän, kun minä, 7-vuotias pikkutyttö, jouduin vaaraan ja uskollinen koirani pelasti minut.

Hupi on minun sankarini ja muistan hänen koko elämäni ajan.

Irma

Kissa pelasti autoni

Oli pimeä, sateinen lokakuun myöhäinen ilta. Sammutin television ja valmistauduin nukkumaan. Ikkunasta kuului hentoja koputuksia ja arvasin, että Killi-kissahan se seillä tahtoo illan retkiltään kodin lämpimään.

Kiirehdin avaamaan ulko-oven ja laskin Killin sisään. Huomasin valonhäivähdyksen pihalla olevasta autostani ja menin katsomaan.

Autosta säntäsi karkuun mies, joka häipyi sille tielleen. Hän oli yrittänyt varastaa autoni. Auton sähköjohtoja revitty kojelaudan alta, jotta auto käynnistyisi.

Kissani pelasti  autoni.

Asser

Kissa hoitaa

Tyttäreni pääsi kotiin sairaalasta vaikean masennuksen jälkeen. Hankimme kotiimme hänen toivomuksestaan ja todetusta allergiasta huolimatta kissanpennun. Ensimmäisenä iltana pentu valitsi, kenen sängyssä vatsan päällä nukkuu ja kehrää. Se oli tyttäreni.

Pari vuotta myöhemmin menetin puolisoni ja kissa "hoitaa" meitä kahta edelleen. Se nukkuu sen vatsan päällä, kumman olo on huonompi.

Kiitos Nöpö, olet paras tohtorimme.

Marja-Leena

Tassullinen lohdutusta

Unen aika olisi ollut jo monta tuntia sitten. Kävelin makuuhuoneesta olohuoneeseen, olohuoneesta eteisen kautta keittiöön. Juon lasillisen vettä. Pysähdyn ikkunan ääreen ja katson, kuinka naapuritalojen ikkunoista suurin osa on jo pimentynyt. Vain muutamassa kajastaa valo. Sielläkin joku valvoo tänä yönä.

Ahdistus istuu tiukasti hartioillani ja jokin minussa hokee: "On pakko mennä nukkumaan, aamulla ei muuten jaksa lähteä töihin." Katselen jättämääsi tyhjää tilaa parivuoteessa. Valvotko sinäkin? Mitä mahdat miettiä?

Kieputan itseni tiiviiksi rullaksi peiton alle, otan tyynyn ja halaan sitä. Silloin tulee itku. Tulee kuten monena iltana ennen tätä. Tulee kuumana ja voimakkaana, kaukaa ja kerää mukaansa monet itksemättä jääneet itkut. Riittävätköhän aikani ja voimani niiden kaikkien itkemiseen?

Kesken mietiskelyn jokin pehmeä koskettaa poskeani. Nyyhkytykseni takaa kuulen rauhoittavaa ääntä: hrrr, hrrr, hrrr. Jokin iso, lämmin ja karvinen tunkee tyynylleni. Puskee päällään ja nuolaisee jollain karhealla märkää poskeani.

Tiikeri-kissani, joka tuli luokseni eläinsuojeluyhdistyksestä monta vuotta sitten, laihana, mutta reippaana. Se tietää mistä tuntuu, kun jää yksin ja hylätyksi.

Otan ison lämpimän tassun käteeni, puristan sitä kevyesti ja minuun alkaa virrata lohdullista voimaa. Toisella kädelläni silitän raidallista turkkia ja totean, että eihän minulla ole mitään hätää. Maailman luotettavin ystävä on vieressäni. Se jaksaa kuunnella itkuani, ilta toisensa jälkeen lohduttaa minua kehräämisellään, tulee joka ikinen ilta minua iloissaan vastaan, kun tulen kotiin töistä.

Tiikeri-kissa kehräsi minulle uskoa ja toivoa ja vei minut lohdulliseen uneen sinä iltana, kuten niin monena muunakin iltana. Sille uskoin usean vuoden ajan iloni ja suruni. Olen monta kertaa ajatellut, että mikähän puute minussa lieneekään, kun osalleni ei ole osunut ainuttakaan samankaltaista ihmisystävää?

Tuosta ajasta on kulunut 10 vuotta. Olen päässyt jaloilleni ja Tiikeri on muuttanut kissojen taivaaseen. Salaperäinen yhteys vallitsee silti välillämme. Kun huolehdin liikaa huomisesti, palautan mieleeni Tiikerin olemuksen ja ennen kuin nukahdan, kuulen rauhoittavan hyrinän hrrr, hrrr, hrrr...

Tiikeri-Kissa