Kolumnistimme, joensuulainen kirjailija Matti Mäkelä ET-lehdessä 2/2012.

Jossakin mainittiin sana otsoniaukko. Tuli nostalgi­nen olo. Aloin muistella hai­keana muita legendaarisia maailmanloppuja.

Kaukaa lapsuudesta muistan uskonnollisen maailmanlopun, mutta ensimmäinen ihmisen aiheuttama oli Kuuban kriisi, jossa maailmanloppu oli aivan tuntien päässä.

Sitten tulivat metsätuhot, Saksan ja Kuolan metsät ja harsuuntuminen ja happosateet.

Oli mainittu otsoniaukko, maailman väestö­räjähdys, hei, siinä oli aidskin välissä. Vuosituhat vaihtui, sekin oli maailmanlopun uhka uskonnollisesti ja siksi, että tietokoneohjatut lentokoneet tippuivat ilmasta.

No, nyt ollaan ilmastonmuutoksessa, joka on ehdottomasti muodikkain MAAILMANLOPPU –  NYT!

Mutta mitä kuuluu entisille, naftaliiniin joutuneille maailmanlopuille?

Aika heikossa hapessa ovat. Saksassa metsät kasvavat, otsoniaukko laajenee ja pienenee auringonpaisteen mukaan. Aids-luvut ovat laskussa, maailman väestöräjähdys hiipuu pahasti. Tosin pientä toivoa sen suhteen antaa ihmisen elinikäodotteen nousu Rooman ajan 28 vuodesta nykyiseen maailmanlaajuiseen 67 vuoteen (Suomessa peräti 81 vuotta).

Entä mitä kuuluu entisten maailmanloppujen ennustajille? He voivat yleensä paksusti, mutta yksi yhteinen tauti heillä on, nimittäin pahanlaatuinen muistinmenetys.

Vaikka maailmanloppujen muistelu on mukavaa, vielä mukavampaa olisi nauttia Veikko Huovisen onnesta, ”lämpimästä villasukasta kuivassa saappaassa”.

Voisiko tulevaisuuden maailmanlopuille tehdä jotakin? Ettei tulevien polvien tarvitsisi kokea pieleen menneitä maailmanloppuja yhtä tiuhaan kuin meidän. Rasittaahan se hermostoa, kun aina joutuu pelkäämään rakkaittensa puolesta.

Minulla on muutama ratkaisuehdotus.

Yllättävän monet maailmanloput ovat erilaisten kansalaisliikkeiden, ympäristöjärjestöjen ja muiden kiihdyttämiä. Koska tutkiva journalismi alkaa tutkia järjestöjen toimintaa? Nyt toimittajat syynäävät kaikkea muuta paitsi itseään ja kansalaisjärjestöjä. Niiden propagandaviestit uskotaan täysin kritiikittömästi.

Toinen on siviilirohkeus. Ympäristöliikkeet vaativat yleensä jäseniltään kuria, josta esimerkiksi demokratiaa häiritsevästi harrastavat puolueet voivat vain haaveilla. Siksi ”käännynnäiset” ovat järjestöissä luopioita. Heitä panetellaan vähän kuin uskonnollisia käännynnäisiä ennen. Meillä siviilirohkeutta on viimeksi esittänyt esimerkillisesti Risto Isomäki hyväksyessään öljypalmut. Siis lisää käännynnäisiä eli eri mielipiteitä.

Nopein keino olisi toimittajien työtilanteen ja palkkojen reilu parantaminen. Kun oma talous on kunnossa, uskoo tulevaisuuteenkin. Se vain on hankala järjestää, koska ihmiset mieluummin erakoituvat kuin ostavat uutisia. Näin maailmanlopun edellä.