Kolumnistimme, joensuulainen kirjailija Matti Mäkelä ET-lehdessä 8/2012:
Vanhoissa kirjoissa on viehätyksensä varsinkin silloin, kun niiden kuvaama maailma on rajojen takana, ajassa tai paikassa, johon et enää pääse.

Tällainen tilanne sattui, kun törmäsin Iivo Härkösen kirjaseen Runojen ja metsäin Karjala, josta on tehty näköispainos.
Otin esille kirjan ja Karjalan juhlaperinnekartan, jonka vaimon sotaveteraani-isältä olen saanut. Ja jouduin mystisen mielentilan valtaan.

Kirja kertoo hevosella tehdystä matkasta vuonna 1914. Matkalaiset kulkevat silloisen Raja-Karjalan sydänmailla. He lähtevät Korpiselän vaaroilta, etenevät Tolvajärven ”punkaharjuille”, runonlaulajistaan kuuluun Shemeikan kylään, Suojärvelle ja päätyvät Impilahdelle ja Salmiin, Laatokan koilliskulman rantakyliin. Seuduille, joihin kohdistui niin sanottu Karjalan kysymys.

Härkönen oli monitoiminen Karjala-aktivisti, ja politiikka näkyy matkan kiinnostuksen kohteista. Kirjoittaja pitää tarkkaa lukua siitä, kuinka monta suomenkielistä ja venäjänkielistä kansakoulua pitäjässä on. Häntä kiinnostaa, mikä on luterilaisten ja ”kreikanuskoisten” suhde, millä kannalla ovat edistys ja edistys­rahastot.

Ensimmäinen huomio kirjasta on, miten keskeisiä matkakohteita ovat nimenomaan kylät, hevosmatka kun voi edetä vain kylästä kylään. Omat kokemukseni noilta seuduilta ovat pääteiltä, bussin ikkunasta, mummojen marjaämpäreitä katsellen. Pikkukylistä nykyturisti ei tiedä mitään, edes onko niitä.

Mutta kirjaa lukiessa oivallan hätkähtäen, että karjalaisissa kylissä oli sata vuotta sitten enemmän kansakouluja kuin Suomen pohjoiskarjalaisissa kunnissa nykyään. Ne tiedän, olen niissä kyläasioissa kiertänyt.
Härkösen havaintojen takana oli aikansa poliittisia intohimoja, mutta samat poliittiset intohimot ovat nykyisetkin koulut lopettaneet. Ne vain on puettu tehokkuuden, keskittämisen, säästämisen ja – aivan valheellisesti laskettujen – ilmastokysymysten kaapuun.

Kirjassa viehätti myös kiireettömyys, jolla matkalaiset etenivät. Matka kesti viikkokausia.

On mahdotonta kuvitella, että nykyajan hallintoviranomaiset kulkisivat kylästä kylään kyselemässä, millä kannalla edistys on, vaikka he voisivat matkata hiilenharmaalla Audilla. Päinvastoin, he ovat lukkiutuneet toimistoihinsa, jonne asiakas pääsee ala-aulasta vain kaulakortin kanssa.

Iivo Härkönen ei ollut tyylitaituri, mutta joskus hän tavoittaa lukijan mieleen saavuttamattomana kaihona jäävän luonnontunnelman.
Tie vie Korpiselän vaaroilta salomaan kätköön:
”Ei kuulu juuri mitään ääntä, paitsi jonkun korpilintusen sirkahtelu, purosen pulpahtelu tai oksan risahdus. – – Joku vanha kallistunut kelo hankautuu toista vasten. Kärrin pyörien rätinä säestää hevosen jalkojen kopsetta. Myös on siellä hämärämpää, viileämpää.”