”Ilmoittaudu ihmeessä melontakurssille! Melominen on mannaa hartioillesi, kun

”Ilmoittaudu ihmeessä melontakurssille! Melominen on mannaa hartioillesi, kun istut kaiket päivät tietokoneen ääressä. Saat uuden ulottuvuuden luontoonkin”, ystäväni innostaa.

Miksipä ei. Meloin nuorena – siis 25 vuotta sitten - mieheni kanssa. Läpyttelimme pari kesää kaksikolla meren rannikoita. Kerran sujuttelimme pitkin Kymijokea. Koskaan ei pelottanut. Kanootti vei aina vakaasti eteenpäin.

Kun melontakurssi kesäkuussa alkaa, meri myllertää ja taivaalta vihmoo vettä. Ensimmäisenä iltana puhutaan varmaankin vain teoriaa. Ei merelle. Ei tuollaiseen säähän. Turha kuskata varavaatteita mukana.

Kurssin vetäjä on eri mieltä. On tärkeää saada heti tuntuma kajakkiin. Hän vakuuttaa, että aallokkoa on vain pieni pätkä. Sen takana odottaa tyyni lahdenpoukama.

Nyt hirvittää.

Teorian loputtua räpläänkin autonavaimia ja kysyn, voinko tulla huomenna jatkamaan, jos tänä iltana jänistän. Kurssin apuopettaja houkuttelee kokeilemaan edes vähän. Saisin varmuutta. Sitäpaitsi huomenna meloisimme jo kauemmas!

Mela käteen ja otetta harjoittelemaan. Valitsen kajakin, (apua, sehän on olemattoman heppoinen!), ja aukkopeiton. Apuope ottaa minut huostaansa. Hän neuvoo rauhallisesti, miten sovittelen takamukseni kajakin istuimelle ja kuinka (lopulta) saan aukkopeiton pingotetuksi paikalleen. Tämähän sujuu. Nyt tarvitsee enää meloa.

Ensivetäisyt. Ja sitten:ennen kuin tajuan, kiikkerä kulkupelini keikahtaa ja molskahdan tyrmistyneenä mereen.

Ei tässä näin pitänyt käydä!

Uin rantaan ja ravistelen pois levää ja kaislanpätkiä. Apuopettaja jää pyydystämään kajakkia ja melaa. ” Kai tulet huomenna?” hän kysyy.

No en taatusti tule, mutisen ja mietin, miten selviydyn kotiin kastelematta auton sisuksia. Autohan alkaisi dunkata merenpohjalta.

Sullon vettä valuvan kuoripuvun muovikassiin. Sen alle olin lähtiessä vetäissyt teepaidan ja ohuet, leopardikuvioiset legginsit. Tekokuituisina ne onneksi eivät ime vettä. Auton takarontista löytyy kolme muovikassia. Levittelen ne istuimelle ja yritän olla muuttumatta lammikoksi.

Kerrostaloni pihalla turvaudun itseironiaan. Eivätkös keski-ikäiset naiset muutu näkymättömiksi? Oikeasti tunnen itseni huutomerkiksi. Kuinkahan moni silmäpari seuraa talon ja ohiajavan bussin ikkunoista, kun märkä, leoparditäpläinen nainen syöksyy kohti ulko-ovea?

En jatka kurssia. Tunnustan olevani mukavuudenhaluinen ihminen. Huollan hartiani vesijumpassa lämpimässä altaassa ja teen luontoretket kuivin jaloin.

Mutta minä kokeilin. Siitä olen ylpeä. Kohta kokeilen taas jotain uutta!

Aira Väisänen, toimituspäällikkö