Koska tämä tällaiseksi meni? mietin tänäkin aamuna.
Olen lähdössä töihin. Ryömin autollani takapihan parkkipaikalta ja yritän ujuttaa itseni kadulle. Odotan, odotan, odotan…

Koska tämä tällaiseksi meni? mietin tänäkin aamuna.

Olen lähdössä töihin. Ryömin autollani takapihan parkkipaikalta ja yritän ujuttaa itseni kadulle. Odotan, odotan, odotan…Ja pinna kiristyy!

Ennen kuin pääsen kadulle, joudun ylittämään pyörätie/jalkakäytävän. Jalankulkijoiden kanssa homma sujuu, mutta pyöräilijöiden kanssa ei sitten millään. Aina kun tiiviiseen autovirtaan tulee katko ja pääsisin pujahtamaan pihalta kadulle, autoni edestä suhahtelee pikakiitäjiä kahdesta suunnasta. Varsinaisen ajoradan edessä kulkee itse asiassa toinen vilkas, kaksisuuntainen liikennesysteemi, ”pyöräkatu”.

Väistän ja väistän. Miten toivonkaan, että pyöräilijä joskus huomaisi hankalan tilanteeni, heilauttaisi kättään joustamisen merkiksi ja ohittaisi autoni sen takapuolelta, jossa tilaa kyllä riittää.

Pyöräilykulttuuri on kokenut hurjan muutoksen. Ennen liikenteessä oli muutamia polkijoita ja heidän menopelinsä pysyivät kohtuuvauhdissa. Nyt kadut täyttyvät tuhansista työmatkapyöräilijöistä ja heidän monikymmenvaihteisista vauhtihirmuistaan. Fillaristit vatkaavat kilpavauhtia milloin kadulla, milloin pyöräteillä ja jalkakäytävillä. Liikennesäännöistä, joustamisesta ja ennakoinnista useinkaan välittämättä.

Ystäväni mielestä pyöräilijöitä vaivaa asennevamma. He kokevat olevansa parempaa väkeä, koska he eivät saastuta. Palkintona siitä he pitävät itsestään selvänä, että heille kuuluu vain oikeuksia.

Pyöräilijöistä on äkkiä tullut uusia teiden valtiaita, joiden meno pelottaa niin autoilijoita kuin jalankulkijoita. Tuttavani oli vähällä jäädä pyörän alle lähtiessään ylittämään suojatietä paikassa, jossa ei ollut liikennevaloja. Hän ei muistanut, että jalkakäytävän yhteydessä kulki pyörätie.

Lapsi tai vanhus tekee virheliikkeen vielä herkemmin kuin me keski-ikäiset. Edestä tulevan pyöräilijän sentään näkee, mutta takaa nopeasti ja hiljaa saapuva polkija yllättää. Läheltä piti –tilanteita näkee usein.

Itse koin äskettäin ikävän yllätyksen Helsingin keskustassa. Pyöräilijämies potkaisi autoani ja vetäisi siihen avaimellaan naarmun. Parkkihallista kadulle päästäkseni minun oli näköesteen vuoksi pakko ylittää tyhjä pyörätie ja odottaa hetki sille pysähtyneenä ennen kuin pääsin kadulle.

Odottaessani autosuman katkeamista paikalle ehti pyöräilijä. Hän mahtui mainiosti pysähtyneen autoni taitse, mutta auto ärsytti miestä niin kovasti, että hän ilmoitti jättävänsä peltiin muiston.

Sujuva liikenne on yhteispeliä. Selkeyttäisikö sitä, jos pyörätiet siirtyisivät jalkakäytävän yhteydestä kahden puolen ajorataa värillisille pyöräkaistoille? Pyöräilijät velvoitettaisiin noudattamaan yleisiä liikennesääntöjä. Lisäksi citypyöräilijät suorittaisivat pyöräajokortin?

Jotenkin asia nimittäin pitää ratkaista. Me kaikki: autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat, haluamme liikkua turvallisesti ja joustavasti. Nykyisiä katuja ja jalkakäytäviä ei ole suunniteltu näin suurelle pyörämäärälle.

Löytyykö hyviä ehdotuksia?

Aira Väisänen, toimituspäällikkö