Vaan ei sienikoiria, sellaisia, jotka etsisivät sieniä. Päinvastoin.

Vaan ei sienikoiria, sellaisia, jotka etsisivät sieniä. Päinvastoin. Innoissaan ne juoksevat ja leikkivät päästyään vihdoin metsään - ja ryntäävät suoraan suppilo- ja mustatorvisienipellon läpi!

Yritän epätoivoisesti suojella pieniä suppilovahverovauvoja. Kuinka kauniita ne ovatkaan! Ja miten paljon niitä onkaan: Joudun katsomaan tarkasti, mihin lasken sienikorini, etteivät kaunokaiset jää alle.

Kerään napakoita, keltajalkaisia hetkessä puolisen litraa. Tunnen jo nenässäni kermaisen keiton tuoksun. Mietin, mahtaako kaapissa olla vielä sherrytilkkanen kruunaamaan keiton samettista makua.

Koirat palaavat retkeltään kielet roikkuen. Niillä on selvästi ollut mukava juoksutuokio, ehkä jäniksen jälkiä seuraten. Istahdan kannolle ja tähyilen sammalikkoa ympärilläni. Kohta huomaankin mustia torvia lehtien seassa. Naurattaa omat ajatukseni, sillä melkein kuulen niiden töräyttelevän: huomaa meidät!

Mustatorvisienet päätyvät korini toiseen lokeroon. Huomisillan sorsapaistin kastikeainekset ovat hetkessä koossa.

Kierrän vielä männikön, josko männynherkkutattien punertavia lakkeja näkyisi. Tatit eivät jostain syystä ole tänä vuonna tehneet rynnäkköään, vaan ovat tyytyneet nousemaan yksi kerrallaan, harvakseltaan.

On aika palata kotiin. Asettelen huolella sienet uunipelleille ja nostan kieroilmauuniin. Lämpötila hiukan alle 50 asteeseen ja luukku raolleen. Monen vuoden kokemuksesta tiedän, että torvisienet kuivuvat parissa tunnissa, suppilot vaativat nelisen tuntia. Osan suppiloista uhraan illan keittoon ja kiehautan ne omassa liemessään pannulla.

Toivottavasti ensi yö on kylmä, sillä sekä tatit että suppilot pitävät kylmistä öistä mutta lämpimistä päivistä.  Minä pidän syksystä.

Sari Alho, toimitussihteeri