Kävelen hissukseen maisemaa ihaillen ja lintuja kuunnellen. Toipilaana ei kannata hikeentyä.

Flunssasta juuri toipuneena katson ikkunasta ulos, aurinko siellä kurkistelee huurteisten puiden takaa. Se houkuttelee, suorastaan viekoittelee.

Katsahdan vielä sohvalla pehmeänä lojuvaan villapeittoon, sekin tuntuu houkuttelevalta. Vaiennan kuitenkin sisäisen laiskamatoni. Hop hop, mars matkaan.

Pakkasta on sen verran, että kerroksia pitää pukea alle. Ja voi sitä ihanuutta kun pääsen liikkeelle, jalkojen alla narskuu ja harakka nauraa jo melkein keväisesti.

Huomaan yllätyksekseni, että kaupunginosani pienelle peltoaukealle on ajettu hiihtolatu ja sen viereen kävelypolku. Se ei kuulu viralliseen latureitistöön, vaan onpa viranomainen ollut kerrankin innovatiivinen ja joustava.

Ladulla sujuttelee äiti parin tenavan kanssa, ja näkyy siellä muitakin olevan. Hiihtäjien lisäksi samaa uraa kulkee pari kävelijää ja koiran ulkoiluttaja.

Ulkoiluttaja pysähtyy hiihtäjät kohdatessaan ja koira istuu kuuliaisesti vieressä haukkumatta ja nuuhkimatta pieniä hiihtäjiä. Niin sitä pitää.

Kävelen hissukseen maisemaa ihaillen ja lintuja kuunnellen. Toipilaana ei kannata hikeentyä.

Hiljalleen tuntuu, että ajatukset asettuvat ja mieli vaeltelee kauniissa maisemassa. Ehkä parin päivän päästä voi jo mennä vähän reippaammin.