Maailman sekopäisimmällä aavikolla

Autonkuljettajamme Ron on aito lännen­mies. Päässä stetson ja jalassa kuluneet cowboy-saappaat. Polvet ja kädet ovat koukussa kuin mies olisi koko ajan valmiina vetämään ­coltin kotelosta. Ron ei puhu paljon ja jos puhuu, niin ­matalalla ­möreällä äänellä. Aamuisin ja ­tauoilla hän polttaa pitkän ­paksun ­sikarin.

Kun Ron parkkeeraa bussimme tauolle Palm Springsin erämaakaupungissa, muistan, että tänne pakenivat Hollywoodin hälinää myös Bob Hope, Frank Sinatra ja Elvis Presley.

Me jätimme taaksemme Los Angelesin miljoonakaupungin aamulla aikaisin, kun Ron poimi meidät bussiinsa ja karautti kohti itää.

Jättikaktusten seassa

Ylitämme Colorado-joen ja olemme Arizonassa. Sonoran aavikko jatkuu silmänkantamattomiin. Tuulipilviä, tummia kallioita, ankaran vihamielinen maisema. Piippu­kaktukset kukkivat, 10–15 metriset saguaro- eli jättikaktukset ovat lajissaan maailman suurimpia.

Täällä ei ihmisen uskoisi elävän. Alkuperäisheimot ovat kuitenkin majailleet aavikolla jo tuhansia vuosia. Nykyään Arizonan pinta-alasta neljännes on intiaanireservaattina. ­Alueen navajo-heimolla on oikeus kasinotoimintaan, ja lisäksi he ansaitsevat turismilla ja käsitöillä.

Aavalle aavikolle on heitelty taloja sinne tänne. Pihassa on vanha pick-up-lava-auto ja tuulimylly pumppaamassa vettä. Pysähdymme intiaanien pyörittämään hampurilaispaikkaan keskelle-ei-mitään.

Phoenixin miljoonakaupungin kupeessa on Scottsdalen pikkukaupunki. Sen kaunis, matala arkkitehtuuri jäljittelee muinaisten pueblo-intiaanien asumuksia.
Illalla country & western -illanvietossa ihmiset tanssivat rivitanssia.

Paksu pihvi ja punaviini maistuvat, jälkiruoaksi on omenapiirakkaa. Aurinko laskee, ja jättikaktukset kuvastuvat siluetteina punaista taivasta vasten.

Maisema hiljentää

Matkalla pohjoiseen, kohti Sedonaa, saavumme ­ylängölle. Kaktuksien tilalle tulee valtavia katajametsiköitä. Sedonassa näemme ensi kerran mahtavia punaisia kallioita. Tämä on hopi-intiaanien reservaattia. Hopit tekevät kauniita hopeakoruja ja keramiikkaa.

Oak Creek -kanjonin jyrkkää serpentiinitietä pitkin ­noustessa punaiset kallioseinät ja jykevät männyt reunustavat kulkuamme. Maassa ja kallioilla on vielä lunta.
Lopulta saavumme Coloradon ylätasangolle. Pian tulee ­vastaan parkkipaikka ja matala bungalow-hotelli. Kävelen kymmenen metriä ja kerta kaikkiaan mykistyn: edessä ja ­alapuolella avautuu Grand Canyon.

Maisema on huikeampi kuin olen koskaan kuvitellut, ­hiljaisuus rikkumaton. Haukkakin liitelee äänettömästi. Kyllä Grand Canyon kuuluu maailman suurimpiin luonnonihmeisiin. Kilometreissä mitattuna se on noin 450 pitkä, kuusitoista leveä ja puolitoista syvä.

Maisema on huikeampi kuin olen koskaan kuvitellut, ­hiljaisuus rikkumaton.

Monivärisissä kalliokerrostumissa on säilynyt paras todistus­aineisto maapallon geologisesta historiasta. ­Alimmat kerrokset ovat 350 miljoonan vuoden takaa maapallon ­menneisyydestä. Niistä löytyy vain alkeellisimpien meri­eliöiden, simpukoiden ja trilobiittien fossiileja.

Kävelen kanjonin reunalla ja odottelen auringon­laskua. Kanjonin seinämät ovat kerrostuneet eri kivilajeista, kuten kalkki- ja hiekkakivestä sekä basaltista. Kun valo osuu ­niihin, ne hohtavat eri väreissä. Näen sinistä, violettia, roosaa ja karmiinin­punaista. Keltamänty, pinus ponderosa, lajitovereineen reunustaa maisemaa kuin varjo­kuvina.

Aamulla sää on viileä, auringonnousu unohtumaton. ­Maisemia tekee mieli katsoa kauan, mutta Grand Canyonissa voi myös patikoida, ratsastaa, pyöräillä, harrastaa kosken­laskua ja lentää kuumailmapallolla tai helikopterilla.

Kanjonihurmiossa

Monument walley tunnetaan John Fordin ohjaamista lännenelokuvista. Rannattomasta, puuttomasta erämaasta kohoaa jyhkeitä punaisia hiekkakivitorneja. Mielessäni John Wayne ratsastaa hurjaa vauhtia ratsuväkensä kanssa ja ­intiaanit kailottavat sotahuutoaan.

Navajo-opas kertoo laaksosta, joss näkyy navajonaisia lammas­laumoineen. He kehräävät itse langat, värjäävät ne kasviväreillä ja kutovat kangaspuilla upeita ryijyjä.

Yövymme Pagen pikkukaupungissa. Aikaisin aamulla ajamme maastoautolla pitkin kuivaa joenuomaa antilooppi­kanjonille. Pääsemme näin kuivana aikana kävelemään ­kanjonin pohjalle hiidenkirnujen läpi.

Paikoin kanjoni on vain puoli metriä leveä, valo siivilöityy kauniisti aukoista ylhäältä. Vesi ja hiekka ovat yhdessä hioneet näkyviin ­käsittämättömän hienoja muotoja.

Saluunan näköinen majapaikka

Aamulla ylitämme Glen-kanjonin padon Utahissa. Padon yläpuolella kanjoni on laajentunut Lake Powell -­järveksi. Mormonit, alueen ensimmäiset valkoiset asukkaat, ovat syvällisesti vaikuttaneet uskonnollaan ja perinteillään Utahin osavaltion elämään.

Kanabin kaupungin pohjoispuolella avautuu Bryce Canyon. Coloradon tasangolla tuuli, vesi ja jää ovat ­kaivertaneet ­maisemaan hämmästyttävän amfiteatterin. Kivipilarit ­vaihtelevat kooltaan ja muodoiltaan sekä hehkuvat oranssin, vaalean­punaisen ja okran värisinä.

Yövymme yli satavuotiaassa Rybyn majatalossa, josta tulee mieleen saluuna. Myytävänä on kaikenlaista lännen­tavaraa Winchester-kivääristä alkaen. Kadun varressa on vielä ­pystyssä vanhoja lännenelokuvien kulisseja.

Zionin kansallispuiston näyttävin osa on lähes kilometrin syvyinen kanjoni, jonka Virginjoki on uurtanut kallioon kolmen­toista miljoonan viime vuoden aikana. Kanjonin ja laakson hiljaisuus ja rauha saivat mormonit uskomaan, että he olivat tulleet ­luvattuun maahan. Siitä tuli paikan nimi.

Yli 300 miljoonan asukkaan maassa hämmästyttää, kuinka laajoja koskemattomia erämaita on kansallis­puistoina.

Yhdysvaltoihin perustettiin maailman ­ensimmäiset ­kansallis­puistot jo 1860-luvulla.

Erämaan hiljaisuuden jälkeen mikään ei voi olla tyrmäävämpi vastakohta kuin Las Vegas. Kaupungin paikalla oli vielä sata vuotta sitten maatalousasutusta, ja se oli lähes hylätty kuivuuden takia. Sitten Nevadan valtio salli uhkapelit 1930-luvulla. Nykyään Las Vegasissa on 600 000 asukasta ja valtavasti turisteja.

Erämaan hiljaisuuden jälkeen mikään ei voi olla tyrmäävämpi vastakohta kuin Las Vegas.

Pelikasinoita on joka hotellissa. Harmaatukkaiset eläkeläiset pelaavat kellon ympäri. Värivaloja, räiskyvää musiikkia. Kaipa tämäkin on kerran elämässä nähtävä, mutta en todellakaan ­haluaisi tulla tänne uudestaan.

Las Vegasista sopii matkustaa Death Valleyyn, Kuolleeseen laaksoon. Lämpöä on 35 astetta. Elonmerkkejä emme näe, vaikka aavikko kuhisee kalkkarokäärmeitä, skorpioneja, mustaleski­hämähäkkejä. Olemme 60 metriä merenpinnan alapuolella. Jukka­palmuja ja joshuapuita kasvaa siellä täällä.

Maaperässä on runsaasti mineraaleja. Kaivoksissa lämpötila voi olla 50 astetta, niissä pärjäsivät aikoinaan vain kiinalaiset. Death Valleyn muinainen iso järvi on kuivunut suola­tasangoksi, koska Sierra Nevadan vuoristo estää sadepilvien tulon.

Kalifornian ihmeitä

Yhtäkkiä kuivan aavikon jälkeen näen vihreitä kukkuloita, appelsiini-, viinirypäle- ja manteliviljelmiä. Kalifor­niassa kaikki kasvaa kastelun avulla.

Lauantai-ilta Modestossa. Hotellin lähellä on ruokapaikka, johon menen syömään. Nuoriso katselee jättikankaalta potkunyrkkeilyä, ryystää olutta ja ahmii pizzaa. Meteli on aivan hirveä.

Hotellin ilmastointi on epäkunnossa. Huone on kuin sauna. Haudun yön aikana ylikypsäksi. Aamulla ylitämme Sierra Nevadan ja saavumme Yosemiten kansallispuistoon. Se on jääkauden muovaama kattilalaakso, jossa on lumihuippuisia graniittivuoria ja 700-metrisiä putouksia. Näkyy metsää, niittyjä ja paljon lintuja.

Matkalla San Franciscoon ajamme läpi Central Valleyn, entisen erämaan, jonka kastelu on muuttanut kukoistavaksi maatalousyhdyskunnaksi. Meksikolaiset poimivat mansikkasatoa. Itsenäinen Kalifornia olisi nykyisin maailman viidenneksi rikkain valtio.

San Francisco: Pakko päästä ratikka-ajelulle

1800-luvun alussa San Francisco oli muutaman ­tuhannen asukkaan kalastajakylä, kunnes vuosisadan puolivälissä kulta­kuume sai väkimäärän moninkertaistumaan. Vuoden 1906 tuhoisa maanjäristys ja sitä seurannut tulipalo tuhosivat ­kaupungin melkein kokonaan. Onneksi kukkuloille rakennetut viktoriaaniset talot säilyivät tai pystyttiin entisöimään.

Vanha satama-alue Fisherman’s Wharf on täynnä kala­ravintoloita. Valaita ei enää pyydetä, mutta valasretkille pääsee. Sadoittain merileijonia kellii laiturilla, eikä niitä hätistellä pois. ­Hienossa akvaariossa voi kulkea kuin kalojen seassa, tunnelia ­pitkin. Rannasta näkyvä Alcatrazin vankilasaari toimii museona.

Vanhojen raitiovaunujen kellot kilisevät kodikkaasti. Vaunuja on 43, ja päivälipulla voi ajella mielin määrin ylös alas kukkuloita.

Chinatown on 24 korttelillaan toiseksi suurin kiinalaisasutus Aasian ulkopuolella New Yorkin Chinatownin jälkeen. Kauppoja­, viehättäviä teehuoneita, sieviä temppeleitä, edullisia pieniä ­ravintoloita. Tuntuu kuin olisin Kiinassa.

Länsirannikon parhaat palat

Muirin metsässä näemme maailman suurimpia kasveja, yli tuhatvuotisia jättiläispunapuita. Suurin mitattu puu oli 126 ­metriä korkea ja halkaisijaltaan seitsemän metriä. On kuin astuisi mahtavaan katedraaliin. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan puron solina. Tuntuu upealta halata metsän kuningasta.

Piilaaksossa, Silicon Valleyssa, on miljoona työpaikkaa ja ­yrityksiä kuten Apple ja Facebook. Pysähdymme Carmeliin, jossa Clint Eastwood oli aikoinaan pormestarina. Siellä on upea hiekka­ranta ja kauniita omakotitaloja puutarhojen keskellä.

Monterey oli John Steinbeckin kotikaupunki. Hän kritisoi kirjoissaan sardiinitehtailijoitten ahneutta ja välinpitämättömyyttä sekä meren saastuttamista. Cannery Row’n sardiinitehtaat ovat jäljellä, mutta toimintansa lopettaneina, koska likaantuneeseen lahteen ei enää ui sardiineja.

Steinbeck sai Nobelin palkinnon ja kotikaupunkiinsa patsaan. Kantakahvila, Kalisa’s La Ida Cafe, on vielä toiminnassa.

Santa Monican rannalla syömme mahi-mahi-kalaa ja katka­rapuja. Kylmä kalifornialainen valkoviini kruunaa jäähyväis­aterian. Ron vetää syvät henkoset sikaristaan ja ajaa meidät ­tyynesti lentokenttä­hotelliin.