Paula jäi polkupyöräilijän alle ja sai aivovamman: "Jaksan toimia neljä tuntia kerrallaan"

"Kymmenen vuotta sitten isokokoinen pyöräilijä ajoi ylitseni Helsingin Erottajalla. Olin ylittämässä katua suojatietä pitkin, kun mies viiletti alamäkeä suoraan päin. Lensin kaaressa ja paiskauduin pää edellä katuun.

Sain useita kallo- ja kasvoluiden murtumia. Kallonpohjan murtuma oli vakavin. Sen vuoksi hengenlähtö tai halvaantuminen oli tosi lähellä. Töölön sairaalan teho-osaston lääkärit sanoivat jälkeenpäin, että minulla oli 50 prosentin mahdollisuus jäädä henkiin.

Pernani repesi, ja toisesta silmästäni halvaantui hermo. Sitä ei huomaa, mutta kun olen väsynyt, näkökenttä alkaa mennä vinoon ja lukeminen käy vaikeaksi.

En muista tapauksesta mitään. Filmistä puuttuu viikon pätkä ennen ja jälkeen onnettomuuden.

Värit ja numerot menivät sekaisin

Toivuin nopeasti akuutista vaiheesta, mitä lääkäritkin ihmettelivät. Teho-osastolta päästyäni olin sairaalassa vain pari viikkoa.

Vaikka olin sairauslomalla, yritin palata kiinteistönvälittäjän töihin. Tasapainoaistin häiriön vuoksi en tahtonut pysyä pystyssä. Kun kävelin Bulevardia pitkin työpaikalleni, minun piti ottaa välillä tolpista kiinni. Etenin katua hitaasti tolpalta toiselle.

Minulla oli uusi hieno työsuhdeauto, mutta en tiennyt, miten sillä ajetaan.

"En kokenut pitkään aikaan juuri minkäänlaisia tunteita."

Saatoin tokaista ihmisille mitä sattuu, ja vieraat kielet olivat kadonneet mielestäni kokonaan. Värit ja numerot olivat sekaisin, samoin eurot ja markat. Kirjoittelin muistilappuja kaikkialle.

Ajatuksenjuoksuni oli mahdottoman hidasta. Aivan kuin minulle olisi tyrkätty mahdollisuus kokea, millaista on olla satavuotias.

Sain paniikkikohtauksia, koska haju-, kuulo- ja tuntoaistini olivat herkistyneet. Se väsytti. Olisin halunnut nukkua 14 tuntia yössä ja kolmen tunnin päiväunet päälle.

Ystäväni sanoi, että olin kuin haavoittunut eläin, joka näyttelee tervettä, ettei joutuisi saaliiksi.

Huumorintajuni katosi, enkä kokenut pitkään aikaan juuri minkäänlaisia tunteita muita kuin poikiani kohtaan. Harmitti, kun en pystynyt seuraamaan heidän harrastuksiaan, jääkiekko-otteluita ja rumpujen soittoa.

Vaikeinta on myöntää ongelma

Pääsin kuntoutukseen Invalidiliiton Validiaan, silloiseen Synapsiaan. Siellä moniammatillinen ryhmä kartoitti tilannettani. Muistan jonkun sanoneen, että kuntoutuksessa on tarkoitus sytyttää valot pimeään huoneeseen, joka on täynnä vamman aiheuttamia loukkuja.

Vaikeinta oli myöntää itselleen, että oli ongelmia. Aivovammoihin kuuluu, ettei oireitaan tiedosta.

Kävin Synapsiassa kolmen viikon jaksoissa. Lähdin aina yöksi kotiin, koska halusin tietää, miten pärjään arjessa.

Raitiovaunumatka kotiin oli lyhyt, mutta silti joskus liikaa. Kerran vieressäni istui pikkupoika, joka rahisteli hiekkaa kenkiensä alla. Minun oli pakko jäädä pois ratikasta, koska äänet kuuluivat niin kovina korviini. Tilanne helpottui, kun ystäväni keksi hankkia minulle vastamelukuulokkeet, jotka suodattavat ympäristön äänet tehokkaasti.

– Teen sinnikkäästi asioita, joita minua neuvotaan olemaan tekemättä, Paula naurahtaa.

Yrittämisestä rankaistiin

Kesti viisi vuotta, ennen kuin pystyin ajamaan polkupyörällä. Se ei ehkä ollut järkevää, mutta tein sen silti. Harrastin nuorena yleisurheilua, joten päättelin, että aivot oppivat samalla tavalla kuin lihakset. Jos jokin ei heti onnistu, yritän vain uudestaan ja uudestaan.

Sinnikkäästi kehitin tekemistä, jota jaksaisin tehdä. Etsin yhteistyökumppaneita, joiden kanssa voisin hyödyntää tietojani ja saada tuloja.

"Yrittäminen kostautui. Vakuutusyhtiö lopetti tuen."

En arvannut, että halu kuntoutua ja löytää uusia voimavaroja kääntyisi minua vastaan. Koska yritin tehdä töitä, vakuutusyhtiö ei enää hyväksynyt lääkäreitteni lausuntoja kuin osittain ja lopetti sairauspäivärahan maksamisen.

Talouteni romahti ja kuntoutus loppui, vaikka erityisesti fysioterapiaa olisi ollut hyvä jatkaa. Myöskään yliajajalta en saanut korvauksia, koska hän oli varaton.

Minun olisi pitänyt jättäytyä yhteiskunnan hoivattavaksi. Silloin vakuutusyhtiöllä ei olisi ollut perusteita evätä tapaturmaeläkettäni, koska saamani vammat näkyvät selvästi magneettikuvissa ja lausunnoissa. Nyt joudun riitelemään oikeudessa, koska minun katsotaan olevan työkykyinen.

Tiedän, että aivovammaisia on paljon diagnosoimatta. Monet taistelevat korvauksista ja miettivät omaa jaksamistaan.

Itse uskon, että aika on ystävä eikä vihollinen. Vaikeatkin asiat järjestyvät, vaikka se voi kestää viisi tai kymmenen vuotta.

Aivosumua ja tärinäterapiaa

Poikani vertasi törmäystä norsun alle jäämiseen. Siksi minua koskettaa nuoren laulaja-lauluntekijä Ellinooran kappale Elefantin paino: "Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää."

Ei minustakaan näy ulospäin, että minulla on aivovamma. Hymyilen kauniisti kuvissa. Melkein toivon, että jokin ulkoinen jälki olisi jäänyt. Se saattaisi auttaa muita ymmärtämään väsymykseni.

Toimintakykyni on maksimissaan neljä tuntia, minkä jälkeen minun täytyy mennä vähäksi aikaa nukkumaan. Aistiherkkyys on edelleen olemassa.

"Kivusta en muista mitään, mutta se on täytynyt olla valtava."

Välillä päälleni laskeutuu sellainen aivosumu, etten kykene tekemään mitään. Migreeni saattaa kestää useita päiviä, ja hermosärky voi iskeä ikävästi milloin tahansa.

Kolmisen vuotta sitten kokeilin tuttavani vinkistä amerikkalaisen David Bercelin TRE-menetelmää, tärinäterapiaa. Siinä tehdään tiettyjä liikkeitä niin kauan, että potilas menettää kehonsa hallinnan. Aluksi se oli minulle vaikeata, mutta viimein aloin täristä. Se oli todella rentouttavaa.

Ihminen torjuu traumaattisia kokemuksia suojellakseen itseään. Törmäyksen aiheuttaman kivun on täytynyt olla valtava, ja vaikka en muista siitä mitään, se jäi alitajuntaani. Tärinäterapiassa pääsin siitä irti.

Harjoite vapautti muutenkin. Sen jälkeen en enää pelännyt nolaavani itseäni.

Välillä on oltava itsekäs

Aina ei ole helppoa myöntää heikkouttaan. Kukaan ei osaa arvata, kuinka paljon joudun välillä ponnistelemaan, että jaksan suoriutua helpoistakin asioista.

Vanhojen taitojen palauttamisen lisäksi olen joutunut opettelemaan itsekkyyttä ja oman ajan ottamista. Syön terveellisesti ja säännöllisesti enkä juuri käytä alkoholia. Verensokerin tasapaino auttaa jaksamaan.

"Huudan aivoilleni, että toimikaa."

Olen pohjimmiltani impulsiivinen ihminen, mutta nyt menot ja tekemiset on pakko suunnitella huolellisesti. Jotta selviydyn, minun pitää sulkea asioita pois. Se vaatii organisointia.

Tutkimusten mukaan jo pieni hetki luonnossa, myös kaupunkipuistossa, vähentää stressiä. Omat kokemukseni vehreyden elvyttävästä vaikutuksesta antoivat minulle idean levittää tätä ilosanomaa. Olen mukana Puistolataamo-nimisessä yrityksessä, joka tarjoaa kaupunkilaisille ja matkailijoille helpon tavan rentoutua Kaivopuistossa lepotuoleilla tai puistopelejä pelaten ja piknikruokaa nauttien.

Kasvot aivovammalle

Poikani ovat olleet minulle tärkein syy jaksaa. Heidän isänsä on auttanut taloudellisesti, samoin äitini ja siskoni sekä avomieheni ja ystäväni. Heidän tuellaan pystyn heräämään aamuisin myönteisellä mielellä.

Yhä on silti päiviä, joina en pääse sängystä. Huudan aivoilleni, että toimikaa. Urheilutaustasta on se hyöty, että väsyneenäkin pystyn pakottamaan itseni liikkeelle.

Mietin pitkään, tahdonko antaa aivovammalle kasvot. Monen mielessä aivovamman saanut on sama kuin sekopää tai jotenkin jälkeenjäänyt. Kertomalla tilanteestani haluan lisätä ihmisten ymmärrystä.

Ikääntyminen pelottaa. Neuropsykologi totesi, että vanhemmiten väsymys, hermosärky ja migreeni saattavat pahentua.

Mutta en anna periksi. Teen asioita, joita minua neuvotaan olemaan tekemättä. Joskus vain innostun ja kuormitan itseäni vahingossa liikaa.

Saan voimaa ilosta ja myönteisyydestä. Rakastan eläimiä, varsinkin koiria. Puiston vehreyden keskellä, kun linnut laulavat eikä kuulu melua, unohdan väsymykseni hetkeksi."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2018.