Kutsuin sinua Nallukaksi,
sinä olit sellainen.
Pörröinen, lämmin, enkä pelännyt
päivääkään.
Nyt on vain paikka, missä käyn
ja siellä on aina kylmä.
Sinun "majasi" kohdalla lämpenee,
rakas se lämpö tuntuu sydämessä.
Kuinka voin toipua ikinä,
suru seuraa askeleitani.
Monetko kerrat suruissani,
tunsin itseni yksinäiseksi.
Enkä ollut yksin,
mutta sydän,
se ei ollut ehyt.
Miksi en saanut sanoa hyvästejä.
Miksi en voinut halata.
Kädestä, olisin pitänyt
loppuun asti.
Rajan takana sinä olet,
minulla on vielä matkaa.
Edessäpäin
Taakse jäi ilo.
Suru seuraa varjonani.
Rakas, minä kaipaan ,ikävöin.
Minä olen tavallaan menettänyt
kaiken.
Lähtösi jälkeen erakoiduin,
etäännyin,
lapsistakin.
Yritin uusia ihmissuhteita,
mutta sinä olit se oikea,
ainoa tähti joka tuikki elämässäni.
Minun valoni, se on himmeä,
minä en tiedä, minä en osaa.
Minä en jaksa,
rakas olen luovuttanut.
Suru ikävä kaipaus,
pikkuhiljaa niistä
kehittyi tämä sairaus.
Lääkitys, kukaan ei halunnut
mennä pintaa syvemmälle.
Olisin halunnut puhua,
ymmärtää
saada tukea.
Nyt olen täynnä pelkoja,
eikä minua mikään saa ylös.
Tulee aamu,
lääkkeet.
Tulee ilta,
unilääkkeet.
Tulee yö,
ja olen yksin.
Rakas, koti joka oli täynnä
elämää, iloista naurua.
Minä en osannut tarttua
niihin hetkiin, siksi rakas
minä jäin yksin.
Lapset, kipupisteeni
Kalakaverisi muutti,
hän joka jaksoi,
saunakaveri,
jolle olit ihanne,
jopa idoli.
Hän jonka kanssa
puhuit , loitte
sarkasmeja
on omillaan.
Kaverinaan,
se iloinen tyttö
jonka muistat.
Se isoveli, joka
jokaisella pitäisi olla,
on nyt omillaan.
Minä betonibunkkerissa,
enkä voi väittää
kuinka haluaisin
rakas kulkea tien,
löytää perille.
Olen tyhjä,
aikaa kului liikaa.
Etäännyin.
Etäännyn joka päivä.
Jumalani, minä rukoilen,
että huominen olisi helpompi.
