Lehdeksi sukupuuhun, syntymän ihme ja peiton ruutu on vielä pieni.

Osa 3: Lehdeksi sukupuuhun

Suku janoaa POJALLE NIMEÄ. Nimellä pieni ihminen tulee osaksi sukua, lenkiksi ketjuun. Hänestä tulee joku. Joku kiva, osa meidän porukkaa.

Saamme juhannusviikolla kutsun kylään. Vauva on viisi päivää vanha.
Saan pitää häntä sylissä. Ja katsella pieniä kasvoja. Ne ovat kuin kesäinen taivas, pientä pilveä, tahatonta hymyä kuin auringonpilkistystä, otsanrypistystä, suupielen nykäisyä. Pienet kippuraiset jalat, maailman pehmein iho, täydelliset korvat, vaaleaa lyhyenlyhyttä tukkaa...
En voi olla tuntematta liikutusta. Ja pientä omistus­oikeutta, oli se nyt oikeutta tai ei.

Ystävä sanoi isoäidiksi tulostaan: ”On se niin suuri asia. Siinä saa toisen mahdollisuuden.”

Niin, äitiyttähän isoäitiyskin on. Miten se ensimmäinen mahdollisuus tuli käytettyä?

Olin rauhallinen äiti, mutta kovin rento en ollut. Kai se kuuluu kuvaan, että ensimmäisen lapsen kanssa vähän hermoilee. Kun esikoinen jää henkiin,
toisen kanssa on luottavaisempi ja kolmannen kanssa ei koskaan uppoa niin syviin vesiin.

Myöhemmin huolta riitti kyllä jokaisen osalle, eri tavoin, eri aikoina, eri syistä. Huoli tuli jäädäkseen. Jotkut sanovat sitä vastuuksi, mutta vastuu on fakta. Huoli on mielen mustekala, jonka lonkerot ulottuvat joka paikkaan. Vanhemmiten sitä pystyy kutistamaan, muttei koskaan nitistämään. Onko tarkoituskaan? Sen sijaan huolehtivaisuus on hyvä asia, jotain kevyempää. Silmälläpitoa, hoivaa. Avaraa, sallivaa syliä. Hm, kykeninkö siihenkään kuin silloin tällöin?

Nyytti sylissäni avaa silmänsä. Se, mitä kohtaan, ei vielä ole katse. Pieni sielu kurkistelee ikkunastaan, mutta maisema taitaa olla aika sumuinen.
”No kuka se siellä...” Sanat tulevat selkäytimestä. Olen ihan varma, että kivikaudenkin ihminen päästeli suustaan pehmeää kujerrusta vauva käsivarsillaan. Pieni avuton olento hellyttää. Eikö se ole jonkinlainen ihmisyyden ydinreaktio? Tai elollisuuden – moni eläinkin hoivaa
jälkeläisiään.

Ristiäispäivänä aurinko paistaa ja lähisuku on kokoontunut nuorenparin kotiin. Mummi on päässyt tositoimiin, testaamaan arkista tehokkuuttaan ja taikomaan pötyä pöytään. Lohirullia, mozzarellapiirakkaa, kakkua. Kaikki saavat syödäkseen ja kahvia juodakseen. Mukana on myös vauvan kolme isoisovanhempaa, ja pappikin on sukua, tyttären isän täti.
Lähisuku, sanotaan, mutta kyse on monesta suvusta. Tämänkin seurakunnan juuret luikertelevat läpi lähes Suomen kaikkien maakuntien ja myös maan rajojen ulko­puolelle.

Nyytti ei tiedä palapelitaustastaan mitään, ja jos tietäisi, saattaisi sanoa hällä väliä. Hän ottaa rennosti ja antaa kierrättää itseään sylistä syliin, torkahdellen aina välillä.

Jaa nimi? Poika kantaa kuuluisaa sukunimeä, ja ennen hänen syntymäänsä ajatukset pienestä Urhosta tai Sylvistä hihityttivät. Urho varsinkin, kun oli hilkulla, ettei hän syntynyt Urhon päivänä.

Hänestä tulee Leo Johannes. Pidän nimestä. Paavillinen satsi, mutta jämäkkää suomea.

Ymmärrän kyllä senkin, että vanhemmat haluavat olla omaperäisiä ja antaa lapselle nimen, jota ei ole joka toisella. Oma sukupolvi tottuu mihin vain, mutta meillä isovanhemmilla voi olla vaikeuksia. Kuten Lari Kotilainen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (38/2013): ”Erään ystäväni esikoisen piti oppia puhumaan ennen kuin tuore isoisoisä suostui käyttämään hänestä hänen omaa nimeään eikä nimitystä ’pikkuherra’.”

Lapsi on lahja, pappi sanoo. Niin se on, nyt se ymmärrys on juurtunut minuun. Se on niitä juttuja, joiden kuljettava pitkä tie läpi monien elämänvaiheiden, ennen kuin se avartuu omaksi ajatukseksi.
Kun itse sain lapsia, ymmärsin paremmin sen, että lapsi on lainaa vain. Mutta molemmat ovat totta.

Häissä itkin vihkikaavan alusta loppuun. Nyt minua ei itketä. En tiedä miksi.
Kastekaava on uudistunut – vai olenko vain unohtanut, että siinäkin pitää sanoa tahdon? Niin vanhempien kuin kummien pitää ilmaista tahtonsa antaa lapselle kristillinen kasvatus.

Huomaan toivovani, että tahtominen olisi jäänyt vain vihkikaavaan. Toisaalta, ehkä lapsen suojelemisessa ja kasvattamisessa on paljon enemmän tahtomisen paikkaa kuin kahden aikuisen yhdessäpysymisessä. En tiedä, hämmennyn, ajatus karkailee.Mutta kun lauletaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, silmiini nousee vanha enkelitaulu ja kurkku tuntuu karhealta. Jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Kutittelen Leon pehmeää poskea. Hikinen on pieni mies, koville ottaa tämä nimiäisjuhla. Ei puhettakaan kunnon päiväunista, vaikka itse seremonia tulikin nautittua lähes umpisikeitä vedellen.

Silittelen ristiäismekon helmaa. Sen nurjalle puolelle on kirjottu kuusi nimeä. Ensimmäinen nimi on Leon papan, vuodelta 1956, Leon nimi on seitsemäs.
Heijaan häntä hiljaa. On se huikea ajatus, että tässä pienessä piirissämme hän aloittaa seuraavan sukupolven. Hänen lapsiaan en ehkä enää näe. Hän on nyt minun mahdollisuuteni kastekaavan tarjoamaan tehtävään: ”Isovanhemmilla on sylissä pitämisen tehtävä ja vastuu, hellimisen vastuu.” Mikäs sen mukavampaa.

Osa 2: Syntymän ihme

Maailmassa syntyy joka sekunti neljä ihmistä. Yhtenä viime kesän sekunneista syntyi minulle tärkeä ihminen, ensimmäinen LAPSENLAPSENI. Tervetuloa, pieni poika.

Kesäkuisena keskiviikkoiltana soi puhelin. Näytöllä hohtaa vävyn nimi.
”Poika tuli! Äiti ja lapsi voivat hyvin.”

Sitä riemua. Onnea, onnea, onnea! Äidille, isälle, vauvalle itselleen, jolla oli ollut pitkä matka maailmaan. Synnytys oli kestänyt 40 tuntia. Se vetää hiljaiseksi.

Lasten syntymät ovat elämän tähtihetkiä, niitä, jotka eivät ikinä unohdu. Jokaisella äidillä ja isällä on niistä tarinansa.

Oman esikoiseni synnytys kesti 19 tuntia, ja pidin selvänä, että tytär pääsee vähemmällä – ikään kuin synnytysten lääketieteelliset ja muut aputoimet edistyisivät jonakin päivänä niin pitkälle, että lähes kaikki tuska ja vaiva voitaisiin poistaa.

Melkein unohdin, että syntymä on aina myös kuoleman raja. Kohta, jossa yhdestä elämästä tulee kaksi elämää, voi joskus, edelleen, olla toiselle tai molemmillekin liian suuri ponnistus. En dramatisoi, muistutan vain itseäni. Elämässä ei ole mitään itsestäänselvyyksiä.

Seuraavana aamuna  kuulen, että vauva oli yrittänyt maailmaan huonossa asennossa ja naama edellä. Synnytys oli pysähtynyt useiksi tunneiksi muuten kokonaan, vain kivuliaat supistukset jatkuivat. Voin kuvitella ne. Muistan ne. Sen tunnelimaisen olotilan, tunteen, että kaikki on sumua ja kipua ja näkökentässä heilahtaa milloin kukakin, mies, kätilö, lääkäri, anestesialääkäri, vuoro vaihtuu, ihmiset vaihtuvat... Mutta minä olen kokonaan keskittynyt sisäänpäin, tuohon isoon kovaan olentoon, joka ei tunnu pääsevän yhtään eteenpäin, alaspäin, ulospäin.

Hänen katseensa oli tumma kuin metsä yöllä, kirjoittaa Karl Ove Knausgård synnyttävästä vaimostaan Taisteluni-sarjansa toisessa osassa. Hassua, että hurjin ja kaunein tietämäni synnytyskertomus on miehen kirjoittama.

Muistan myös  pääasian. Sen helpotuksen ja huimaavan ilon, kun märkä vauva lopulta lepäsi vatsan päällä silmiään killistellen. Kolme kertaa sain sen kokea. Onnen huumassa on tytärkin, kun lopulta saan hänet puhelimeen. Ja väsynyt. ”No, ajantaju menee, sitä elää vain supistuksesta toiseen. Epiduraali tuo hetken helpotuksen. Sanotaan, että tunniksi, mutta kymmeneltä minuutilta se tuntuu”, hän kommentoi.

Jaamme siis tämän perustunteen. Kun taas minä ja äitini emme voineet sitä jakaa. Minut leikattiin sairaalassa, koska äidilläni oli raskausmyrkytys. Sitten minut vietiin kaupungin synnytyslaitokselle, koska sairaalassa ei pidetty terveitä vauvoja. Äiti ja minä tapasimme vasta, kun olin viiden päivän ikäinen.

Nyt tätä äidin ja lapsen erottamista pidettäisiin hullun hommana. Silloin se oli vain järkevää terveydenhoitoa.

Otetaanpa vielä  sukupolvi taaksepäin.

Äitini äiti synnytti yhdeksän kymmenestä lapsestaan syrjäkylällä tiettömän taipaleen takana. Apuun haettiin jalkapatikassa kymmenen kilometrin päästä Soijuvaaran Elli, myöhemmin vähän lähempää Onkiniemen Mari. ”Melekosia lapsenpäästäjiä”, ovat äiti ja tädit kertoneet.

Isäni äiti, kaupunkilaisrouva, sai viisi lastansa todennäköisesti sairaalassa. Kumpikaan isoäitini ei menettänyt yhtään lasta synnytyksessä. Oliko se ihme molemmissa tapauksissa, en osaa sanoa.

Kun vuorokauden  kuluttua avaan Kätilöopiston sairaalan perhehuoneen oven ja kurkistan tyttären kyljessä olevaa pientä nyyttiä, näen, ettei pitkä puristus ole jättänyt häneen jälkiä.

Tässä kohtaa sanat tuntuvat yhtäkkiä loppuvan.

Vastasyntynyt on aivan omanlaisensa olento. Hän ei ole tästä maailmasta vaan jostain aivan toisenlaisesta todellisuudesta. Ehkä taivaasta. Paikasta, johon ihmisellä, joksi vastasyntynyt jo pian muuttuu, ei ole pääsyä.
Upotan nenäni pikkuruiseen kaulakuoppaan ja hengitän syvään.

Sitten katson  ja kuuntelen tytärtä ja vävyä. He kertovat synnytyksestä tyynesti. Sehän on takana, he ovat selviytyneet. Samalla he ovat astuneet rajan yli pariskunnasta vanhemmiksi, ja jotenkin se jo näkyy. Heissä on sellaista sisäistä ryhtiä, tyttäressäkin, joka makaa nyt mummin, famun, papan, enon ja tädin kerääntyessä pienen perheen huoneeseen muuten voipuneena vuoteella, pieni ihminen kainalossaan.

Entäpä päähenkilö? Nelikiloinen näyttää ihmeen kehittyneeltä, vaikka kämmenet ovatkin ryppyiset ja jalat – hohhoijaa, juostaanko noilla joskus jalkapallokentillä?

Nenä on isänsä, sen voi jo sanoa. Se näkyi aikoinaan ultraäänikuvastakin niin selvästi, että melkein säikähdin.

Hän nukkuu. Hän on nyt täällä. Me tohisemme ja kohisemme tässä ympärillä. Kutittelemme ja silittelemme ja odotamme, että silmät aukeavat. Että silmät näkevät. Tämän ihanan maailman. n

Osa 1: Peiton ruutu on vielä pieni

Uutinen lapsenlapsesta muuttaa maiseman. Joku ihan uusi yksilö
tupsahtaa maailmaan, ja tulen olemaan ensimmäisiä ihmisiä,
joihin hän tutustuu. Huh huh. Paras antaa hyvä kuva ihmiskunnasta.

Luo 12 s ja jaa ne 4 sukkapuikolle 3 s kullekin. Aloita suljettuna neuleena.
En ole koskaan ennen tehnyt tällaista. Neulotaan neliötä ympäri, ympäri, lisätään silmukoita kulmissa. Kuin virkkaisi neulomalla.

Lanka on valkoista ja ohutta. Alku menee nopeasti, mutta kun silmukkamäärä per sivu kasvaa, alan huolestua ja luen ohjetta eteenpäin. Kun työssä on 195 silmukkaa per sivu, päätä silmukat löyhästi neuloen.
Ja sitten vielä palmikkoreunus koko komeuden ympäri. Ei tästä vauvanpeitosta hetkessä valmista tulekaan.

Vaan eipä valmistu vauvakaan hetkessä. Ei äitiys, ei isyys, eikä tämä isovanhemmuus.

Kun tytär ja vävy kertoivat uutisen sunnuntailounaalla marraskuussa, huone kupli silkkaa iloa. Halailua ja hälinää. Kaikilla suupielet korvissa. Milloin? Miten olet jaksanut? Onko pahoinvointia? Haluatteko tietää sukupuolen?

Vauvan laskettu päivä on lähes sama kuin tyttären aikoinaan, 13.6. Hän elää raskauden kanssa samat vuodenajat kuin minä silloin – ja tietysti minä elän tuon ajan nyt uudestaan.

Minä en ole  tämän näytelmän päähenkilö. Uuteen rooliin, isompaan, astuvat tytär ja vävy. Heille tulee jotakin, mitä heillä ei ole koskaan ennen ollut: vastuu toisesta ihmisestä. Se on ihan erilainen vastuu kuin mikään muu. Se kouraisee ihmisen sisäisen maailman aivan uuteen muotoon.
Mutta on tässä uusi rooli minullakin, ja sen mukainen hämmennys. Millainen mummo minusta tulee? Tuleeko ensinnäkään mummoa vai mummi, mummu tai vaikka mumi?

Onnekseni olen saanut harjoitella tätä roolia jo kuusi vuotta mieheni pojanpoikien kanssa. Pojat ovat maailman mukavimpia veikkoja. Viisaita kuin mitkä. Ja laskevat minut muitta mutkitta mummeihinsa, vaikka kutsuvatkin minua etunimeltä.

Mielikuvat jylläävät. Näen itseni vauva sylissä. Piip, piip, pikkujuna siellä, piip, piip, pikkuradallaan…

Miksi juuri tämä rallatus pälähtää päähäni?

En tiedä, mutta kuvittelen, että pukkaan vauvaa hellästi sormella vatsaan piip-sanan kohdalla ja hän nauraa.

Ajattelen ihmispiiriä, johon vauva syntyy. Hänen isänsä ja äitinsä ovat kumpikin eroperheistä. Isovanhemmat ovat kaikki alle 60-vuotiaita, työelämässä, ja kaikki asuvat samassa kaupungissa. Hänellä on aikuinen eno ja 13-vuotias setä ja kaksi tätiä, 19- ja 10-vuotiaat.

Ja sitten hänellä on isomummo, hänen isänsä mummo, joka tekee ihania kaneliässiä ja kutoo hänelle villatakkeja ja -sukkia ja vaikka mitä.
Millainen mummi minusta tulee? Peiton ruutu on vielä pieni.

Kutojamummi minä nyt ainakin olen, vaikka isomummo päihittää minut siinä roolissa mennen tullen.

Peittoni neliö suurenee kevään mittaan, television ääressä. Lempisarjani on brittiläinen Kutsukaa kätilö. 1950-luvun Itä-Lontoo, nunnien, kätilöiden ja vaikeissa oloissa elä­vien ihmisten maailma on sellainen, josta minäkin 1950-luvulla syntynyt jotakin tiedän. Siinä on elämän makua, lämpöä ja aitoa liikutusta: ei ole itsestään selvää, että kaikki menee hyvin ja lapset syntyvät terveinä. Mutta usein uusi ihminen tuo myös lohtua ja iloa ja saa vanhat asetelmat horjumaan.

Se on se järisyttävä ajatus: syntyy täysin uusi ihminen. Osittain tutuista aineksista, mutta silti täysin uusi yhdistelmä.

Kudon ja mietin. Ehkä tämä peitto on minulle kuin entisajan morsiamelle ne kapiot, kirjaillut lakanat ja kangaspuissa kudotut pellavaliinat. Valmistautumista. Kudon jonkin lämpimän tunteen näihin kymmeniintuhansiin silmukoihin. Rakkauden? Sen idun ainakin.

Kun ruutu on valmis, aloitan palmikkoreunuksen. Sitä on kiva tehdä, kun kerrokset ovat lyhyitä ja valmista jälkeä tulee nopeasti.

Onko ihannemummi tehokas? Olisi parasta olla. Merete Mazzarella antaa teoksessaan Illalla pelataan Afrikan tähteä ymmärtää, että kuolemanväsyneet pikkulasten äidit kovasti arvostavat ainakin perinteistä äidillistä tehokkuutta. Että tulisi joku, joka panisi paikat kuntoon, rauhoittaisi lapset ja toisi turvaa.

Tuollainen tehokkuus minulta voisi onnistua. Olen mielelläni perinteisellä tavalla turvallinen. Otan mielelläni mummiuteni vähän isompana asiana elämässäni, en pelkkänä pikanttina mausteena isompien seikkailujeni joukossa.

Lapsenlapsihan se seikkailu on!

Raskaus lähenee loppuaan, niin myös Kätilösarja. Palmikkoreunuksessa on jäljellä viimeinen suora.

Yksi asia minun pitää muistaa.

Vaikka olen innoissani lapsenlapsesta, kaikki eivät voi jakaa innostustani tähän ”elämän jälkiruokaan”. Merete Mazzarella kirjoittaa: ”Ennen kaikkea voi tuntua siltä, että moni isoäiti nauttii elämän jälkiruoasta aivan liikaa maiskutellen.”

Minulla on lapsettomia ystäviä ja lapsellisia mutta lapsenlapsettomiksi jääviä ystäviä, ja tiedän, miten monenlaisia valintoja ja kohtaloita näihin asioihin liittyy. Saan tietenkin iloita omastani, mutta maiskutella saan, jos minun täytyy, vain samaa iloa jakavien kanssa.

Silmikoin reunuksen kehäksi ja ompelen sen neliön ympärille. Paketoin peiton pelkillä nauhoilla, kultaista ja syvää oranssia. Ojennan sen tyttärelle.
Nyt vasta havahdun näkemään, miten kaunis hän on äitiydessään. Valoisa, pehmeä, lämmin. Hymyilevä ja lempeä. Valmis rakkauteen, jota ei ole vielä millään koeteltu.
Mummi vetäytyy odottamaan vuoroaan.