Pappi ja tietokirjailija Jaakko Heinimäki nautiskelee luonnon antimista ja harjoittaa kiitollisuutta.
Koen vahvasti olevani osa luontoa, luontokappale vietteineni ja vaistoineni. Ihmisessä on kiehtovaa juuri henkisyyden ja ruumiillisuuden kietoutuminen. Toisaalta villi luonto ja toisaalta yliluonto. Yliluonnolla tarkoitan sitä, mikä erottaa meidät porkkanoista ja oravista.
Antiikin filosofit opettivat, että sielulla on kolme tasoa: kasvisielu, eläinsielu ja järkisielu. Kasveilla on pelkkä kasvisielu, eläimillä on sen lisäksi eläinsielu. Ihmisellä on näiden lisäksi vielä järkisielu. Biologisesti meidän elämämme on aivan samanlaista kuin porkkanoitten ja oravien, mutta ihmisluontoon kuuluu lisäksi sellaisia asioita kuin järki, kyky vuorovaikutukseen kielen avulla, omatunto, moraali, henkisyys ja älyllisyys. Ne erottavat ihmisluonnon porkkanoista ja oravista, eivät silti luonnosta.
Viini on luonnontuote
Vihaan termiä ympäristö. Se työntää koko luomakunnan marginaaliin. Ikään kuin ihminen olisi keskus ja kaikki ympärillä vain koristetta. Entä ympäristöongelma sitten? Onko ongelma vain meidän ympärillämme? Eikö ihminen ole osa sitä?
Luontosuhteeni on syventynyt viiniharrastukseni myötä. Viini on luonnontuote. Viini on usein sitä parempaa, mitä vähemmän ihminen on puuttunut valmistusprosessiin. Ihmisen tehtävä on vain vähän avittaa sitä.
Kun kirjoitin viinilegendoja ja viinin historiaa sisältävän Harrasta viiniä -kirjan 90-luvun lopulla, en vielä ymmärtänyt viinistä paljon mitään, mutta enemmän niistä legendoista. Sittemmin olen vähän opiskellutkin viinialaa ja perehtynyt siihen yhä tarkemmin. Viini syntyy ensisijaisesti pellolla. Pellolla syntyy myös leipä. Minulle on keskeistä ymmärtää, ettei mikään ravintomme tule tyhjästä. Äiti maa antaa sen meille, ja me olemme siitä riippuvaisia. Vaikka leipä tehtäisiinkin suurissa, koneellisissa leipomoissa, sen juuret ovat maassa.
Jumala omenassa
Kotipihallamme Helsingin Tapanilassa kasvaa pari viinimarjapuskaa. Nautin siitä, kun voin koppaista kourallisen herukoita jugurttikuppiin. Kun syön uuden perunan tai omenan, tajuan, miten hyvää puhdas ruoka voi olla. Puusta pudonnut omena on arkipäivän mystiikkaa. Kun syön sitä, tajuanko mitä syön, mistä se on tullut?
On kyse havaitsemisesta. Voin tehdä joka suupalasta hengellisen harjoituksen: haukatessani opettelen tuntemaan kiitollisuutta siitä, että olen hengissä ja saan syödä omenaa.
Ajattelussani on jesuiittamaisia piirteitä. Jesuiittaveljistä on liikkeellä vääriä käsityksiä. Tuntematta jesuiittahengellisyyttä ollenkaan monet pitävät heitä lähinnä kavalina ja kieroilevina kirkonmiehinä. Jesuiittojen ajattelutavassa harjoitetaan kykyä nähdä itse Jumala kaikessa hyvässä. Arkisen banaalissakin hyvässä: Jumala omenassa.
Meloessa meressä
Olen ulkoistanut viljelyn, sillä olen laiska. Yritin joskus kasvattaa pottuja todetakseni, että se ei ole minun hommaani. Tunnenkin kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka viljelevät minunkin puolestani.
Olen elänyt lähes koko elämäni erikokoisissa kaupungeissa, enkä juurikaan harrasta metsissä samoilua. Voin kyllä ihailla villiä erämaata, mutta olen enemmän ulkoilmaurbaani.
Pidän pyöräilystä ja pyöräilen paljon. Se on erinomainen tapa tutustua esimerkiksi uuteen kaupunkiin. Pyörän selästä näkee ylivertaisesti autoon verrattuna, ja liikkuminen on nopeampaa kuin kävellen. Pyörän selässä koen ykseyttä ympäröivään maailmaan. En tosin mieti ajellessani mitään noin syvällistä, mutta jos tässä nyt oikein analysoimaan ruvetaan, niin jotenkin niin se menee. Sama ykseyden kokemus tapahtuu meloessa. Koen olevani meressä, en merellä. Olen yhtä elementin kanssa, en ulkopuolinen.
On tämä sekavaa. Ihmisyyden kuvaaminen osana luontoa onnistuisi varmaan paremmin japanilaisella haikurunolla.
Jaakko Heinimäki
- Syntynyt 1965 Porissa. Asuu Helsingissä.
- Pappi, tietokirjailija.
- Puoliso sekä 16- ja 18-vuotiaat pojat.
- Harrastaa ruuanlaittoa ja viinejä.
- Syksyllä 2013 ilmestyi Ruoasta viiniin -teos (Otava).
