Väinö Rainosalo, 103, voi asua kotona, koska hänen poikansa Pentti Rainosalo, 76, toimii isänsä omaishoitajana. 

Väinö Rainosalo ja Pentti Rainosalo istuvat television äärellä kokkolalaisen omakotitalon olohuoneessa. Nyt katsotaan urheilua, mutta usein Pentti lukee isälleen ääneen paikallislehteä.

– Kun minä poloinen en enää näe lukea kuin otsikot, Väinö valittelee.

– Rinta rinnan ovat huonontuneet kuulo ja näkö, ihmisen kaksi tärkeintä aistia. Kärsin siitä, etten pysty lukemaan.

Teksti-tv:n uutiset Väinö pystyy katsomaan isosta taulutelevisiosta, mutta siellä on vain kansainvälisiä asioita.

– Minua kiinnostavat myös Kokkolan asiat, ja tulee meille Ilmajoki-lehtikin. Muutama viikko sitten siellä oli vanhan työkaverini Martin 100-vuotisilmoitus. Soitin vanhainkotiin ja hoitajat ihmettelivät, että ei ole ennen 103-vuotias soittanut 100-vuotiaalle!

Aluksi Penttiä ei kelpuutettu omaishoita­jaksi hänen ikänsä takia.

Ruokahalu heräsi kotona

Pentti Rainosalo on ollut viisi vuotta isänsä omaishoitaja. Väinö jäi leskeksi kymmenen vuotta sitten ja asui viisi vuotta yksin kotona. Sitten hän mursi lonkkansa ja oli moneen otteeseen sairaalassa.

– Myönsin, etten pärjää yksin kotona. Olin niin heikkona. Pentti vuokrasi asuntonsa ja tuli tähän kanssani. Hän oli ollut leskenä jo minua pidempään.

Aluksi Penttiä ei kelpuutettu omaishoita­jaksi hänen ikänsä takia.

– Se tuntui pahalta, sillä isä saa taatusti hyvää hoitoa täällä. Aloitin toukokuussa ja vasta joulukuussa minut hyväksyttiin.

Väinöllä meni sairaalassa ruokahalu, ja paino putosi paljon. Kotona ruokalu palasi hiljalleen.

– Suuri apu oli konjakin hintaisesta apteekin ravintolisästä, Calogen nimeltään. Siitä isä sai energiaa ja ruoka alkoi maistua.

"Isä kehuu, että puuro menee liukkaasti alas."

Pentti kokkaa kaikki ruuat, usein tarjolla on kalaa. Jokainen aamu aloitetaan puurolla ja marjoilla.

– Soseutan karviaista, herukkaa, mustikkaa ja tyrniä lautaselle, sitten puuroa ja hunajaa ja marjasoppaa. Isä kehuu, että menee liuk­kaasti alas, Pentti hykertelee.

Pentti on innokas marjastaja, pakastin on vitamiinipommeja täynnä.

Urheilu pitää virkeänä

Väinö on ahkera penkkiurheilija. Hänen suosikkinsa on snooker, yksi biljardin muoto.

– Seurasin snookerin maailmanmestaruuskisoja Eurosportilta kahdeksan tuntia päivässä. Sitä tahtoo vain tulla liika harvoin.

– Talvella tulee taas kahden viikon välein. Keväällä kisat kestivät 17 päivää, puoleenyöhön asti. Minä nukuin istuallani, ja isä kommentoi tämän vaativan turnauskestävyyttä, Pentti nauraa.

Snookerin ammattilainen Ronnie O’Sullivan on Väinön suosikki. Lapsenlapsen englantilainen urheilutoimittajamies hankki Väinölle Sullivanin kuvan ja terveiset.

– Sukulaismies kertoi, että yli 100-vuotias ukko Suomessa seuraa sinua, Väinö nauraa ja näyttää kuvaa.

Väinöllä ei ole juttuseuraa toimintakeskuksessa. Suurin osa on häntä nuorempia ja huonokuntoisempia.

Kalastus koukuttaa

Väinö viettää kolme päivää kuukaudessa Honkaharjun toimintakeskuksessa. Sillä aikaa Pentti on esimerkiksi maalannut venevajan, kalastanut, marjastanut, oleillut mökillään Trullevissa ja tehnyt pojalleen halkoja.

– Olen aina tykännyt pilkkoa puita kirveellä, mutta 20 vuotta sitten huomasin, että tärähdys ei sovi rytmihäiriöihin. Nyt hoidan homman helposti halkomakoneella. Ja kalastus on kuin tauti, ei siitä pääse irti, Pentti nauraa.

Väinö menee Honkaharjuun mielellään, sillä hänellä on siellä oma huone ja televisio. Tilat ovat avarat.

  – Mutta suurin osa on paljon minua nuorempia ja huonokuntoisempia. Eivät muista edes lapsiensa nimiä. Juttuseuraa siellä ei juurikaan ole, Väinö toteaa.

Väinöllä on kuusi lasta ja kaikkiaan jälkeläisiä 33. Lapsista nuorimman ja vanhimman ikäero on 30 vuotta, sillä vaimo sai esikoisen 19-vuotiaana ja kuopuksen 49-vuotiaana.

– Jälkeläisten puolisoissa on seitsemää kansallisuutta. Suomi, Ruotsi, Englanti, Hollanti, Saksa, Kreikka ja Liettua, Väinö luettelee.

Ei päivääkään ilman jumppaa

Pentti kertoo isän olevan kova poika jumppaamaan. Hän kaatui postilaatikolla kolme vuotta sitten ja mursi lonkkansa. Vastoin kaikkia odotuksia hän kuntoutui, 100-vuotiaana.

– Isä on sotaveteraanina oikeutettu kahden viikon kuntoutukseen vuosittain. Muutama vuosi sitten hän kyllästyi siihen ja saimme vaihdettua sen jumpparin kotikäyntiin kerran viikossa.

"Aluksi jumppasin 40 toistoa monta kertaa päivässä. Sairaanhoitaja käski vähentää."

Seitsemän vuotta sitten meni Väinön olkapään jänne, kun hän kiristi pyykkinarua ja kaatui kivikkoon. Leik­kauksessa olisi ollut olematon onnistumismahdollisuus. Jumppa auttoi.  

– Minulla on kumiremmejä, joilla reenaan liikettä siihen asti, missä ottaa kipiää. Teen harjoituksen monta kertaa päivässä. Aluksi tein 40 kertaa joka raajalla eli 160 kertaa. Sitten rupesi ottamaan pumpusta. Sairaanhoi­taja käski vähentää, ja nyt teen 10–20 kertaa per raaja, 3–4 kertaa päivässä.

Väinö ottaa usein päiväunet aamupäivällä ja toiset iltapäivällä.

– Jos ei televisiossa ole mitään erikoista, olen jo ennen yhdeksää sängyssä. Vessassa pitää käydä monta kertaa yössä, mutta olen niin hyväuninen, etten kerkiä peittoa laittaa päälle, kun jo nukahdan.

"Hyvin me pojat täällä pärjäämme."

Pientä apua omaishoitajalle

Kotisairaanhoitaja käy kahden viikon välein tarkista­massa Väinön lääkkeet, verenpaineen ja painon. Hän järjesti keuhkokuumeeseen sairastuneen Väinön sairaalaan ilman jonotusta.

– Hyvin me pojat täällä pärjäämme. Marttojen kautta on kahdesti kuussa siivous veteraanikuntoutuksen piikkiin. Toiset kaksi kertaa kuussa maksamme itse. Omaishoitajien yhdistyksen kautta saa kerran kahdessa viikossa apua kolmeksi tunniksi, Pentti kertoo.

Pentti kertoo isänsä hyväksyneen turvarannekkeen vasta pari kuukautta sitten.

– Lähdin käymään asioilla, ja isää alkoi heti huipata. Hän oli istunut lattialla sohvaan nojaten 1,5 tuntia. Turvaranneke olisi saanut minut palaamaan kotiin.

Väinö toteaa kärsineensä huimauksesta monta vuotta.

– Jos makaan ja nousen nopeasti, huippaa. Kun istun pienen aikaa, niin olo tasoittuu.

Haastattelun jälkeen Pentti siirtyy marjasouviin.

– Minulla on puoli ämpäriä karviaisia perkaamatta. Se on hidasta hommaa, kun pitää ottaa molemmat päät pois.

Väinö aikoo soittaa kansanopistoaikaiselle ystävälleen Lempille Etelä-Pohjanmaalle.  

– On mukava soittaa Lempille, sillä kuulen hänen äänensä hyvin. Suurin osa naisten äänistä on puhelimessa niin korkeita, etten kuule niitä. Lempi on muuten 101-vuotias, Väinö nauraa.

 Artikkeli on alun perin ilmestynyt ET-lehden numerossa 17/2014.

Isä ja poika Rainosalo

Väinö Rainosalo
Syntynyt 1911 Ilmajoella, asunut Kokkolassa vuodesta 1945.
Perhe Leski, kuusi lasta. Siitä alenevaa polvea 27 lasta.
Harrastaa Urheilua, erityisesti snookerin katsomista televisiosta.
Työura Armeijan palveluksessa ammusvaraston hoitajana. Viime vuodet
keilahallin hoitajana.

Pentti Rainosalo
Syntynyt 1938 Ilmajoella, asuu Kokkolassa.
Perhe Leski, yksi poika, kolme pojanpoikaa.
Harrastaa Kalastusta, mökkeilyä ja marjastusta.
Työura Liikealalla ja vuodesta 1971 ammatti­kalastajana.

Lue lisää ET-lehden henkilöjuttuja tästä.

 

Kirjailija Antti Tuuri ei enää suostu nousemaan lentokoneeseen. Amerikkaan hän silti haluaisi vielä kerran – laivalla.

"Isäni Elias Tuuri oli maanmittausinsinööri, ja vaihdoimme usein paikkakuntaa hänen työnsä takia. Asuimme Lieksassa, Kauhavalla ja Lohtajalla. Viimein vuonna 1955 hän sai johtaakseen Vimpelin ja Lappajärven maanmittauspiirin.

Kauhava on rautatiepaikkakunta, ja junat tietysti kiinnostivat meitä pikkupoikia. Enoni oli ollut sodan jälkeen jonkin aikaa vetureissa lämmittäjänä, ja hän kertoi jänniä juttuja. Yksi oli, että jos mutkassa täytyi heittää halko pesään, sen piti olla käyrä.

Lappajärvellä ei ollut lukiota, joten 15-vuotiaana muutin "kortteeriin" Pietarsaareen. Se oli matka aikuisuuteen, sillä kävin kotona vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Asuin Pietarsaaressa kaksi vuotta, kunnes isä alkoi pelätä, että vietän huikentelevaista elämää "sellaisessa suurkaupungissa".

Nuoren miehen elämyksiä

Ensimmäisen ulkomaanmatkani tein 1950-luvun lopulla, kun olin vielä keskikoulussa. Kauhavalla toimi siihen aikaan saksalainen hammaslääkäri, jonka vanhempani tunsivat.

Mies ehdotti, että koska luin koulussa pitkää saksaa, minut kannattaisi lähettää hänen tuttavaperheensä luo Kölniin kieltä oppimaan. Niinpä olin Kölnissä kahtena kesänä.

Antti Tuurin varhaisimmat matkamuistot ovat ensimmäiseltä reissulta 1950-luvun lopulta.
Antti Tuurin varhaisimmat matkamuistot ovat ensimmäiseltä reissulta 1950-luvun lopulta.

Nuorelle pojalle oli suuri elämys lähteä Lappajärveltä, mennä junalla Turkuun ja siitä laivalla Ruotsiin. Tukholmassa piti hortoilla päivä, ennen kuin Pariisin-juna lähti.

Pohjois-Saksassa vaunuosastooni tuli tummaihoinen amerikkalainen sotilas. Mieleeni jäi, kuinka hän osti itselleen ja minulle Coca-Colaa ja pullon tyhjennettyään heitti sen ulos junan ikkunasta. Se kuvasti amerikkalaisten rehvakasta asennetta.

Kun Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät 1990, tein siellä laajoja matkoja. Oli selvästi nähtävissä, että tasa-arvon syntyminen ottaisi aikansa. Länsisaksalaiset pitivät itäsaksalaisia toisen luokan kansalaisina. Itäpuoli oli rähjäinen, ja teollisuus onnettomassa vaiheessa.

Silti tietyt pikkuasiat paranivat nopeasti. Esimerkiksi jalkakäytävät pantiin kuntoon vuodessa. Sama ilmiö nähtiin Tallinnassa, missä ikkunat pestiin neuvostovallasta vapautumisen jälkeen. Ihmiset päättivät, että valo voittakoon.

Perushullujen maat

Kun hoidin Suomen kirjailijaliiton ulkomaansuhteita, pääsin Wieniin alan kokoukseen. Tutustuin Islannin kirjailijaliiton puheenjohtajaan Njördur P. Njardvikiin. Hän sanoi aina, ettei kukaan voi pitää itseään sivistyneenä, jos ei ole käynyt Islannissa.

Lähdin Islantiin, ihastuin ja innostuin opiskelemaan kieltäkin. Olen suomentanut viisi saagaa, muun muassa Njállin saagan, joka on mielestäni maailmankirjallisuuden suurimpia teoksia.

Islannin maisemat lumosivat Antin heti ensimmäisellä matkalla.
Islannin maisemat lumosivat Antin heti ensimmäisellä matkalla.

Njardvik myös tuumi, että jos voisi valita kolme Euroopan maata, missä asua, ne olisivat Islanti, Suomi ja Irlanti. Niiden ihmisissä on jäljellä tietty perushulluus, joka tekee elämästä elämän makuista.

Irlannissa kävin ensimmäisen kerran poikani kanssa, kun hän oli toisella kymmenellä. Ajelimme autolla ympäri saarta.

Toinen siteeni Irlantiin on tyttäreni Hanna. Hän lähti sinne puutarhurikouluun, rakastui opettajaansa ja jäi.

Suvun jäljillä

Molemmat isoisäni olivat aikoinaan Kanadan Sudburyssa nikkeliä kaivamassa. Isänisä Iisakki palasi lopulta Kauhavalle. Äidinisä Vihtori Koivisto puolestaan otti 1920-luvulla klassisen pohjalaisen avioeron, jossa "mies lähtee merten taakse tienaamaan".

Sukuni jäljille Amerikkaan lähdin ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Sudburyssa asuu edelleen pikkuserkkuni Jonni Tuuri, jonka kanssa kuljin paljon Kanadan puolella, tapasin haastateltavia, sain tietoja ja kuulin juttuja.

Amerikansuomalaiset puhuvat fingelskaa, englannin ja suomen sekoitusta. Tapasin Ylihärmästä kotoisin olevat Ekoluoman veljekset, joista yksi aina manasi, että "sanomapitsi". Jonni selitti, että mies hokee amerikkalaista voimasanaa son of a bitch.

New Yorkin Brooklynissä Antti kävi sanomalehtimies, utopisti Matti Kurikan haudalla.
New Yorkin Brooklynissä Antti kävi sanomalehtimies, utopisti Matti Kurikan haudalla.

Amerikassa on upeata ajella. Maisemat ovat avarat, eivätkä tiet lopu, vaikka päästelisi viikon yhtä kyytiä.

Kerran ajoin yksin Kanadassa parituhatta kilometriä yhdellä yöpymisellä. Lauloin nauhalle kaikki laulut ja renkutukset, mitkä muistin. Nauha on työhuoneessani kirjekuoressa, jonka päälle kirjoitin, että "soitettava hautajaisissani". Ei ainakaan mene suru puseroon väellä.

Antikvariaatteja ja kalliita kirjoja

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut matkakirjoja. Pidän reissullani päiväkirjaa, jonka avulla on helppo palauttaa asiat mieleen. Kirjoittaessa tuntuu, että saan ikään kuin tehdä matkan uudestaan.

Matkoilla tykkään käydä antikvariaateissa. Ostan vain sellaisia kirjoja, jotka luen. En ole sillä tavalla bibliofiili, että minun pitäisi esimerkiksi saada tietyn kirjailijan koko tuotanto.

Uppsalassa löysin antikvariaatista tiedemies-mystikon, Ruotsin vuoriteollisuuden johtajan Emanuel Swedenborgin kootut teokset, 32-osaisen sarjan englanniksi. Se ei maksanut paljon mitään, koska kauppias halusi kirjoista eroon.

Sakari Pälsin, Jaakko Ikolan ja Mika Waltarin matkakirjat ovat Antti Tuurin mieleen.
Sakari Pälsin, Jaakko Ikolan ja Mika Waltarin matkakirjat ovat Antti Tuurin mieleen.

Teoksista oli hyötyä, kun aloin kirjoittaa Alkemistit-kirjaa. Sen toinen päähenkilö, Suomen vuoritoimen johtaja August Nordenskiöld, oli Swedenborgin oppilas.

New Yorkissa osuin sattumalta antikvariaattimessuille, jossa oli tosi arvokkaita kirjoja. Tarjolla oli muun muassa omistuskirjoituksella varustettu ensipainos Ernest Hemingwayn romaanista Joen yli puiden siimekseen. Kirja maksoi aika helkkaristi.

Tilaisuuteen oli pääsymaksu, ja ovella vartioivat poliisit. Kysyin, miten kirjat voivat maksaa niin paljon. Kuulemma filmitähdet keräilevät niitä, eikä heillä ole puutetta rahasta.

Vielä kerran Amerikkaan

Olen päättänyt, etten enää astu lentokoneeseen. Viimeinen pisara oli paluumatka Ranskasta 2009. Pariisissa oli lievä lumisade, mikä merkitsi kaaosta kentällä. Odotimme koneessa siipien jäänestoa. Emme voineet mennä ulos, koska kone olisi menettänyt paikkansa jonossa.

Emme myöskään saaneet mitään tarjoilua. Lentoemännät eivät voineet olla vaunujen kanssa käytävällä, jos yllättäen olisimmekin päässeet liikkeelle. Istuimme vain paikoillamme ja odotimme monta tuntia.

Irlannissa Antti Tuuri vietti kolme viikkoa taiteilijoille kunnostetussa Cill Rialaigin kalastajakylässä.
Irlannissa Antti Tuuri vietti kolme viikkoa taiteilijoille kunnostetussa Cill Rialaigin kalastajakylässä.

Helsinki-Vantaalla kerran minulla oli hammastahnatuubi käsipakaasissa. Turvatarkastaja totesi, ettei sitä saanut viedä koneeseen, koska se on neste.
Sanoin, ettei se ole neste, vaan pasta. Nuori mies intti että ei, tämä on neste. Vastasin, että olen suorittanut diplomi-insinöörin tutkinnon Teknillisessä korkeakoulussa puunjalostusosastolla, missä nimenomaan käsitellään nesteitä ja pastoja. Ja tämä on pasta.

Turvamies totesi, että olen voinut suorittaa ihan minkä tutkinnon tahansa, mutta jos koneeseen haluan, hammastahna jää tähän. Ymmärrän kyllä, että myös tarkastuksia pitää tehdä, mutta minun ei tarvitse sellaisissa jonottaa.

Matkustan mieluiten junalla. Kun nousen kyytiin, kukaan ei kysy, onko minulla hammastahnaa tai loppututkintoa. Voin istua väljästi, käydä ravintolavaunussa, katsella maisemia kaikessa rauhassa. Aikaa pitää tietysti olla.

Junalla matkustaessa on samalla tavalla filosofinen olo kuin purjehtiessa. Perillä on heti, kun lähtee satamasta tai asemalta. Päämäärä ei ole perilletulo, vaan matka.

Haaveilen matkustavani laivalla yli Atlantin. Olen jo tutkinut, milloin laivoja lähtee Englantiin. Haluaisin vielä ajaa legendaarisen automatkan poikki Amerikan mantereen."

Antti Tuurin suvun jäljet sekä isän että äidin puolelta johtavat Atlantin taakse.
Antti Tuurin suvun jäljet sekä isän että äidin puolelta johtavat Atlantin taakse.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 4/2016.

Antti Tuuri

Syntynyt: 1944 Kauhavalla. Asuu Helsingissä.
Perhe: Naimisissa. Kaksi aikuista lasta edellisestä avioliitosta.
Ammatti: Kirjailija, julkaissut yli 40 romaania ja novellikokoelmaa, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Finlandia-palkinto 1997 teoksesta Lakeuden kutsu.
Harrastukset: purjehdus, tennis.

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään. Sekä kirjoillaan, joista uusin, Sydämeen tatuoitu, ilmestynyi juuri, maaliskuussa 2017.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014. Teksti on päivitetty 27.3.2017.

Mitä Marjalle kuuluu keväällä 2017?

Maaliskuussa 2017 Marja Korhoselle kuuluu monenlaista hyvää:

"Olen elämäni kunnossa fyysisesti :)" , hän vastaa sähköpostilla ET:n toimittajalle Irina Björkmanille, joka voinnin lisäksi kysyi Marjalta hänen uudesta kirjastaan Sydämeen tatuoitu.

Marja kertoo, että idea kirjasta puski päälle syyskuusta 2015 lähtien, hänen palattuaan Rhodoksen lomalta.

"Yritin sysätä ajatusta pois, mutta puoli vuotta työstin kirjaa öisin tiedostaen ja tiedostamatta.. Sitten huhtikuussa 2016 jättäydyin vain kirjoittamaan kuin hullu! Käsikirjoituksen jätin nimipäivänäni 15.8.2016."

"Halusin avata elämääni ja ajatuksiani - jotta ihmiset saavat OIKEAA tietoa. + kerron, miten Häivähdyksiä muutti elämääni :)", Marja kirjoittaa viitaten aiempaan, vuonna 2014 ilmestyneeseen kirjaansa.

"Olen huojentunut, vähän jännittynyt vastaanotosta ja PÄÄTTÄVÄINEN: haluan kirjani maailmalle!"

Facebook-sivullaan Marja myös kertoo kuulumisiaan.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirjat: Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014 ja Sydämeen tatuoitu (Myllylahti) keväällä 2017.

 

 

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.