”Jos sulla sydäntä vain on, en ole onneton. Jos pystyt onnen tuntemaan, sen kenties sulta saan.

Suuri yksinäisyys tää niin häviää, kun sinut kantaa saan satulinnaan toiveiden.”

 

Usko, toivo ja rakkaus. Olen aina ollut sitä mieltä, että suurin näistä on rakkaus. Mitä tarkemmin olen tutustunut Toivoon ja sen häilymiseen, sitä selkeämmin olen ymmärtänyt, että rakkaus on lopputuote näistä kolmesta. Rakkaus siis edellyttää paitsi uskoa, ennen kaikkea toivoa.

 

Vaatiiko rakkaus sitten muita ihmisiä kuten Eino Grönin edellä siteeratussa laulussa Yksin? Jos ei koe rakkautta muita kohtaan, seuraako siitä yksinäisyyttä? Entä jos kokee rakkautta muita ihmisiä, mutta ei itseään kohtaan?

 

Väitteeni on, että yksinäisyys on pitkälti seurausta suhteestamme omaan itseemme. Rakkaus muita kohtaan ei koskaan kypsy aikuiselle, riippumattomalle tasolle, jollemme koe rakkautta tai ainakin hyväksyntää omaa itseä kohtaan. Kehittämällä uskoa ja luottamusta omaan itseemme, voimme oppia ensiksi toivomaan muutosta, sitten uskomaan siihen ja lopulta toteuttamaan ja ottamaan sen vastaan.

 

Mitä yksinäisyys on?

Yksinäisyys on yleistä, ja jokainen kokee joskus ohimenevästi yksinäisyyden tunteita. Yksinäisyys ei syrji ketään: kaikenikäiset ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat voivat tuntea sitä. Yksinäisyyttä on yhtä monta lajia kuin yksinäistä, mutta siihen liittyy paljon yhteisiä tekijöitä. Yksinäisyys voi olla tilapäistä tai pitkäaikaista: joskus se liittyy esimerkiksi elämäntilanteeseen, joskus se saattaa muuttua krooniseksi tilaksi.

 

Yksinäisyys voi monesti olla niin sanotusti näkymätöntä – yksinäisyydellä ei nimittäin tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, onko ihmisellä seuraa vai ei. Yksinäisyyttä kokevalla ihmisellä voi olla ystäväpiiri ja sosiaalinen elämä, mutta ei syvää yhteyttä toisiin ihmisiin. Monet voivat näin ollen kokea yksinäisyyttä, vaikka ulkopuolisen silmin kaikki näyttäisikin olevan hyvin. Sosiaalisen tai parisuhteessa olevan ihmisen yksinäisyys voi tuntua vielä raskaammalta ja ahdistavammalta, sillä ihminen saattaa kokea olevansa itse viallinen tai syyttää itseään siitä, ettei saa ihmissuhteistaan läheisyyttä, rakkautta ja tukea kuten kuuluisi.

 

Yksinäisyys voi myös yltyä niin kutsutuksi krooniseksi yksinäisyydeksi, joka tunnetaan myös nimellä totaalinen yksinäisyys. Täysin yksinäisillä ihmisillä ei ole lainkaan kunnollisia ihmiskontakteja, tai he eivät saa pidettyä niitä yllä pitkäkestoisesti. Täydellisen yksinäisyyden (osa)syynä voi olla esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden kärjistynyt pelko, trauma tai henkisestä torjunnasta tai itsevarjelusta johtuva eristäytyminen.

 

On tärkeää muistaa, että yksin oleminen ei missään nimessä merkitse aina yksinäisyyttä, vaan yksin oleminen ja yksinäisyyden kokeminen ovat eri asioita. Yksin elämisen ja olemisen voi nähdä myös mahdollisuutena, ja joillekin se on tietoinen valinta. Yksin elävällä on valta ja mahdollisuus päättää itse esimerkiksi ajan ja rahan käytöstään ilman kompromisseja.

 

Jokainen meistä kaipaa joskus omaa rauhaa tai aikaa olla yksin. Oman ajan sekä tilan tarve liittyy temperamenttiin ja erinäisiin luonteenpiirteisiin: toisilla on luontaisempi tarve yksinoloon, ja toiset viihtyvät syystä tai toisesta paremmin seurassa. Niin kauan kuin yksinolo on vapaaehtoista, on se positiivinen asia, joka antaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun ja ainoastaan tukee itsenäisyyttä.

 

Yksinäisyyden oravanpyörä

Yksinäisyyteen voivat vaikuttaa niin sisäiset kuin ulkoiset syyt. Sisäisiä syitä ovat esimerkiksi persoonallisuuden piirteet kuten ujous, ulkoisia tekijöitä voivat olla erilaiset elämänmuutokset, menneet negatiiviset kokemukset tai kiusaaminen. Yksinäisyyden syyt ja seuraukset ovat usein samoja ja ruokkivat toisiaan, minkä tähden yksinäisyyden ja eristäytymisen kierteestä voi olla vaikea päästä irti. Yksinäisyyden syitä ja seurauksia voivat olla muun muassa:

  • Muista ihmisistä ja ryhmistä erilleen ja irralleen jääminen
  • Itsensä vieraaksi tai oudoksi tunteminen
  • Huono itsetunto ja itsearvostuksen puute
  • Suru, masennus, ahdistus
  • Itsekriittisyys ja korostunut itsen tiedostaminen ja tarkkailu
  • Sosiaalisten tilanteiden pelko ja välttely
  • Opiskelu- tai työskentelyvaikeudet
  • Uusien tilanteiden pelko ja sopeutumisvaikeudet
  • Toivottomuus

Yksinäisyyttä saatetaan hävetä ja se voi tuntua pelottavaltakin, minkä takia siitä voi olla vaikea puhua. Yksinäisyydestä puhumattomuus voi kuitenkin johtaa entistä suurempaan häpeään ja piilotteluun.

 

Kannattaa muistaa, että yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää, eikä se ole mitenkään outoa. On luonnollista, että ihminen kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä. Meillä on tarve tuntea olevamme jollekin tärkeä ja tuntea toinen ihminen läheiseksi.  Jokainen kaipaa ystäviä, toisten hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja kokee surua tai ahdistusta jos ei näitä saa.

 

Toivo yksinäisyyden poistajana

Ystävänpäivän aattona olin luennoimassa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran järjestämän Toivoa kirjallisuudesta -tapahtumakiertueen tiimoilta aiheesta yksinäisyys ja toivo. Suunnitellessani luentoa tulin entistä varmemmaksi yksinäisyyden ja toivon välisestä yhteydestä ja siitä, miten toivo on silta uskoon ja rakkauteen. Yksinäisyyden ehkäisemisessä ja poistamisessa olennaista on, että ihminen kykenee suuntaamaan näitä kolmea tunnetta nimenomaan kohti omaa itseä.

 

Toivo on elintärkeä, vapauttava ja parantava tunne, joka liittyy luottamuksen ja elämäntarkoituksen kokemiseen. Toivo siis kannattelee ihmisen uskoa elämään ja omaan itseen. Jokainen ihminen kohtaa elämässään tilanteita, joissa hänen on vaikea pitää yllä toivoa. Yksinäisyys voi haastaa toivoa erityisesti siitä syystä, että ihmisellä ei ole muita ihmisiä, jotka tukisivat toivon tuntemuksia. Meistä jokainen käyttää toisia ihmisiä oman itsen peilinä, mutta tämä prosessi korostuu entisestään silloin, kun luottamus sekä usko elämään ja omaan itseen horjuu. Kun emme itse jaksa pitää toivoa yllä, meitä ympäröivät ihmiset tukevat siinä.

 

Toivo ei kuitenkaan ole toisista ihmisistä riippuva asia, vaan ihmisellä on kyky ja valta vaikuttaa siihen. Toivo alkaa tulevaisuuteen suuntaavista ajatuksista, jotka puolestaan vaikuttavat tunteisiin sekä käyttäytymiseen. Toivo ajaa ihmistä tavoittelemaan uusia asioita ja ymmärtämään oman potentiaalinsa. Toivoton ihminen ei näe tulevaisuudessa valoa, minkä tähden hän ei jaksa tai kykene tekemään muutoksia ja liikkeitä asioita muuttaakseen. Toivottoman ihmisen on todennäköisesti vaikea tätä uskoa, mutta vaikka toivo katoaisi, sen voi löytää. Kuten mikä tahansa muukin tunne, toivo on ihmisen kontrolloitavissa.

 

Väitän siis, että toivo, usko ja rakkaus omaa itseä kohtaan ovat tärkeimpiä tekijöitä yksinäisyydestä irtoamisessa. Vaikka ihmisellä ei vielä olisikaan uskoa siihen, että hän voi päästä eroon yksinäisyydestä, hänellä voi olla toivoa, että niin käy. Toivon ylläpitäminen johtaa uskomiseen ja näiden kahden tunteen harjoittelun myötä mahdollistuu myös rakkaus itseä kohtaan.

 

Mitä enemmän ihminen on sinut itsensä kanssa, sitä paremmin hän viihtyy itsekseen. Paradoksaalisesti, mitä paremmin ihminen viihtyy itsekseen, sitä parempaa seuraa hän on yleensä myös muille. Kun uskaltaa kohdata omat vaikeat ajatukset ja tuntemukset, niitä ei tarvitse enää paeta. Samalla negatiivisten ajatusten ja tunteiden tukahduttamisesta ja piilottelusta luopuminen vapauttaa aikaa ja energiaa positiivisten tunteiden käsittelyyn ja myös muiden huomioimiseen.

 

Jos olet vasta-alkaja itsesi kanssa kaveeraamisessa, kannattaa pitää mielessä, että itseä ei tarvitse rakastaa välittömästi ja ylitse muiden, vaan aluksi voi treenata itsensä hiljalleen hyväksymistä. Itsen hyväksyminen johtaa itsestä tykkäämiseen ja lopulta mahdollisesti jopa siihen, että voi olla itsensä paras kaveri. Itseään arvostava ihminen saattaa toki edelleen tuntea yksinäisyyttä ja kohdata monia erilaisia haasteita, mutta hän myös ymmärtää, että on avun ja tuen arvoinen, eikä näin ollen jättäydy tilanteeseen yksin.

 

Tommy Tabermanin runo Tie näyttää mielestäni oikeaa suuntaa kohti sitä kohtaa, jossa voimme tavata ja jakaa yksinäisyyden pois:

 

Älä kuuntele käskijöitä,

kuuntele hiljaisen

puheen puroa.

Ei tietä tarvitse valita,

vaan mihin metsään

polku tallata.

 

Joka lammella pysähdy,

polvistu katsomaan.

Niin kauan kuin järkytyt,

olet oikealla tiellä.

 

Jatka matkaa, yksinäinen.

Pitkin monia polkuja

lähestymme samaa kohtaa.

Monta yksinäistä järkytystä

yhdessä muodostaa

mahdollisuuden kohdata.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kultainen pirta punoutuu 

elämään ja ikääntymiseen liittyvien 

teemojen sekä ilmiöiden ympärille.

Kirjoittaja Jenni Hurmerinta on 

sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjaaja,

kustannustoimittaja, esiintyvä runoilija 

sekä Suomen Seniorihoivan 

media- ja viestintävastaava.