Harrastukset auttoivat Sannaa vaikeimpina aikoina. "Urheillessa saan purettua tunteet tekemiseen."
Harrastukset auttoivat Sannaa vaikeimpina aikoina. "Urheillessa saan purettua tunteet tekemiseen."

Sanna Halinen, 32, erosi Jehovan todistajista 15-vuotiaana vaikka tiesi, että jäisi ilman perheensä tukea. Uusi, itsenäinen elämä tuntui pitkään ihmeelliseltä. 

"Olin viisivuotias, kun aloin saarnata ovelta ovelle vanhempieni kanssa. Moni oli meille tyly. Vanhemmat selittivät, että ne ihmiset olivat pahoja. Se sai minut pelkäämään entistä enemmän.

Koulussa en saanut osallistua uskonnontunneille, syödä verilettuja tai tehdä isänpäivälahjoja. Kerran sain luokkakaverilta syntymäpäiväkutsun. Kun vein sen kotiin, äiti repi kutsun ja heitti roskiin.

Olen pienestä asti tiennyt tykkääväni myös tytöistä. Ajattelin olevani demonien riivaama ja tunsin syyllisyyttä, kun ihastuin naapuruston tyttöön.

Sain vanhemmiltani huomiota vain, kun puuhasin seurakunnassa. En ollut tarpeeksi innokas, joten jäin usein huomiotta.

Uusi ihmeellinen elämä

Teininä aloin miettiä eroa yhteisöstä. Arkena kiersin saarnaamassa ystäväni kanssa, viikonloppuisin ryyppäsimme ja tapasimme poikia. Kaksoiselämä oli ahdistavaa.

Tiesin, että vanhempani hylkäisivät minut. Oli silti helpotus, kun 16-vuotiaana kerroin heille kaiken. Enää ei tarvinnut valehdella eikä hymyillä, kun oikeasti teki mieli huutaa.

"Kun eron jälkeen kysyin veljeltäni, eikö hän voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella."

Muutin pois kotoa. Sen jälkeen äitini soitti kerran parissa kuussa. Usein hän itki ja pyysi minua palaamaan. Joskus hän oli hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Kai hän vain varmisti, että olin hengissä. Isä ei soitellut.

Uusi, itsenäinen elämä oli ihmeellistä. Kun täytin 17, minulle laulettiin onnittelulaulu ja sain silloiselta poikaystävältä elämäni ensimmäisen synttärilahjan, pienen hiiripehmolelun.

Perheen kaipuu

Olen yrittänyt antaa anteeksi, mutta äiti on tehnyt siitä mahdotonta. Hän on selvittänyt asuinpaikkojani ja kertonut seurakunnille osoitteeni. Jokaisessa kodissani on käynyt Jehovan todistaja ovella. Ehkä äiti ajatteli, että he saisivat minut palaamaan takaisin. 

Veljistäni kaksi jätti uskon minun jälkeeni. Emme juuri pidä yhteyttä. Toinen ei pidä siitä, että olen puhunut kokemuksistani julkisuudessa, toinen keskittyy pitämään oman elämänsä kasassa.

Nuorin veljeni on yhä uskossa. Olimme pienenä läheisiä. Kun pari vuotta eron jälkeen kysyin, eikö hän tosiaan voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella. Emme ole puhuneet 16 vuoteen.

Joskus tuntuu haikealta katsoa muiden perheitä. En kaipaa äitiä ja isää, mutta kaipaan sitä, että on perhe, joka on kiinnostunut kuulumisistani.

Yksi veljistäni teki itsemurhan vuonna 2013. Sen jälkeen isä alkoi soittaa kerran vuodessa. Ne ovat pinnallisia puheluita. Isä ei kuitenkaan ole koskaan painostanut minua palaamaan. Jos hänen omatuntonsa kolkuttaa ja hän haluaa pitää yhteyttä, en halua aiheuttaa mielipahaa kieltäytymällä.

Nykyään olen ateisti."

Sannan vinkit uskonyhteisöstä eroamista pohtivalle

  1. Mieti, mikä elämäntilanteesi on. Onko sinulla rahkeita lähteä? Se voi vaatia isoja uhrauksia. Jos tuntuu, että on pakko etkä voi enää elää yhteisössä, ota rohkeasti yhteyttä yhteisön ulkopuolisiin tahoihin.
  2. Etsi apua. Jehovan todistajien keskuudessa demonisoidaan entiset, samaan uskontokuntaan kuuluneet ihmiset. Jos et uskalla ottaa heihin yhteyttä, lähesty Uskontojen uhrien tuki ry:tä. Se on vaikeaa, mutta mikä vain yhteys yhteisön ulkopuoliseen maailmaan auttaa. Etsi kiintopiste, henkilö, jonka kanssa voit keskustella. Älä jää yksin.
  3. Harrasta. Minulle on ollut hirveästi apua myös siitä, että olen harrastanut paljon. Kokeile rohkeasti uutta, tutustu ihmisiin ja täytä elämä asioilla, joista pidät. Kun uskonto jää elämästä pois, arjesta tulee tyhjää. Silloin tuntuu helposti, että luppoaikaan hukkuu. Etsi siis tekemistä itsellesi. Harrastusten kautta saat myös kavereita.”

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.