Arto Paasilinna antaa tyylinäytteen pojalleen Petterille, kuinka hän kirjoitti romaanejaan vauhdikkaasti notkein soittajan sormin.
Arto Paasilinna antaa tyylinäytteen pojalleen Petterille, kuinka hän kirjoitti romaanejaan vauhdikkaasti notkein soittajan sormin.

Kirjailija Arto Paasilinna kuoli maanantaina 76-vuotiaana. Hän antoi poikansa Petteri Paasilinnan kanssa yhden viimeisimmistä haastatteluistaan ET-lehdelle vuonna 2012, kolme vuotta aivoinfarktin jälkeen.

Arto Paasilinna hymyilee muikeasti.

– Hyvää kuuluu, kiitosta vaan, teistä muista en tiedä, hän vastaa napakasti, kun aloitan vähän ontolla ”mitenkäs vointi on” -kysymyksellä, kun en oikein muutakaan keksi.

Arto on selvästi loistotuulella. Ja mikäpä on ollessa, kun auto tuo ja vie haastatteluun, aurinko paistaa ja edessä on mukavan iso kuppi kahvia. Petteri, Arton poika, pahoittelee pientä myöhästymistä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Oli tällainen kolmen sukupolven aamu. Pojalta unohtuivat luistelukamppeet, minun piti pakata työreissuun ja isällä oli haettaessa väärät housut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Artoa naurattaa. Vaikka aivoinfarktit veivät kolme vuotta sitten muistin, tilannetaju on timanttinen.

”Kun liikumme yhdessä, isän mieleen palautuu jatkuvasti vanhoja asioita. Nytkin hän muisti, että oli ennen mahtava leipuri”, Petteri hymähtää.
”Kun liikumme yhdessä, isän mieleen palautuu jatkuvasti vanhoja asioita. Nytkin hän muisti, että oli ennen mahtava leipuri”, Petteri hymähtää.

Romaanihenkilö A

Paasilinna Arto istahtaa sohvalle ja jatkaa sinnikkäästi hymyilyä.

Tilanne on hassu. Kuinka paljon vastapäätä istuva mies muistaa ja ymmärtää, että tässä tehdään haastattelua?

Ensin isä ei pystynyt puhumaan, ei kävelemään.

– Ensin isä ei pystynyt puhumaan, ei kävelemään. Kun hän vähän yli vuosi sitten pääsi hoitokotiin, muisti alkoi parantua, Petteri selittää.

Eipä siis muuta kuin kyselemään. Pian selviää, että Espoon Kanervakodissa asustelee tyytyväinen mies. Tosin ensin Arto kuvailee laajasti talon arkkitehtuuria ja tyyliä.

– Joka tapauksessa se on niin nättiä, se elämänmuoto siellä. Ja päivittäin MINUNTAPAISENI mieshenkilö ottaa ja lähtee kävelemään, eikä se ole rasittavaakaan, hän kuvailee.

Petteri pudistelee kevyesti päätään. Ei sitä ihan vaan oteta ja mennä, saattaja tarvitaan. Artoa pienet korjailut eivät haittaa, hän jatkaa rupattelua. Usein hän aloittaa pontevasti: ”En minä tässä rupea julistamaan, mutta sanonpahan vaan” tai ”olenhan se minäkin ollut elämäni varrella kaikkien kirjallisten alojen taitaja” ja nauraa opuksi.

Mutta mikä lauseissa tuntuu niin tutulta? Nehän ovat kuin kirjailijan omista romaaneista, niistä 35:stä, jotka hän, kuten itse sanoo ”on tähän maailmaan työllä ja taidolla saattanut”.

Euroopassa he ilmoittavat, että minä olen kaikkien alueiden loistavin kirjailija.

Takana kokonainen elämä

Tunnelma alkaa rentoutua, sillä Arto pitää mielellään puhetta yllä – ja puhuu pääasiassa itsestään. Siitä riittää ammennettavaa.

– Minä olen kirjoittanut ihan hirveästi, siinä minulla on kokonainen elämä takana. Olen kirjoittanut raskaalla tykistöllä, ja Euroopassa he ilmoittavatkin, että minä olen kaikkien alueiden loistavin kirjailija. Se on muuten mukavaa kuultavaa se.

Pari vuotta sitten Arto ei edes muistanut, että hän on kirjailija.

Koko elämä piti kasata uudelleen.

– Koko elämä piti kasata uudelleen. Kävimme läpi isän elämää, valokuvista oli hurjasti apua. Hiljalleen muistiin on alkanut tulvia asioita, sattumuksia ja ihmisiä, Petteri kertoo.

Arto on käynyt kaksi kertaa viikossa muistiryhmässä, mutta nyt käyntejä on vähennetty. Sanataituri ei oikein viihdy muitten muisteloissa.

– Kyllähän minä käyn siellä, kun käsketään, mutta suoraan sanottuna se on sellaista värkkäämistä.

Petteriä naurattaa. Arto ei ole suostunut muistiryhmässä oikein sulautumaan porukkaan. Hänhän on sentään, jumaliste kirjailija ja tarinoija, ei muistinriekaleissa nuhertaja.

– Vaikka isä on nykyään kauhean sopuisa, ryhmässä hänen on ollut vaikea kestää, että hänet keskeytetään. Hän tykkäisi, että saisi puhua ja muut olisivat silloin hiljaa, Petteri toteaa.

Arto Paasilinna kaipaa kirjailijantyötään. ”Muutenhan minä olisin pilalla koko mies”, hän nauraa.
Arto Paasilinna kaipaa kirjailijantyötään. ”Muutenhan minä olisin pilalla koko mies”, hän nauraa.

Sopuisa julistaja

Olemme tavanneet Arton kanssa ennenkin, kun työskentelin kustantamossa. Aina hänen tapansa ja kommenttinsa eivät olleet korrekteimmasta päästä. Juhlatuulella, lasi kädessä hän saattoi ärjäistä aika painokelvottomia lauseita. Ja lasi liimautui vuosi vuodelta yhä tiukemmin käteen. Nyt vastapäätä istuu kuitenkin itse kohteliaisuus, Kanervakodin herrasmies.

Isästä on onnettomuuden jälkeen muovautunut todella hyvätapainen.

– Isästä on onnettomuuden jälkeen muovautunut todella hyvätapainen. Hoivakodissakin hän mielellään kantaa toisille tarjottimia ja työntää tuoleja alle. Itselle meinaa tulla siinä seuratessa melkein moukkamainen olo.

Petterin myöntää, että vaikka hänellä nykyään on lämmin suhde isäänsä, niin aina ei ole ollut yhtä lämmintä.

– Meillä oli pitkiä aika viileitä jaksoja, mutta 2000-luvulla aloimme pitää enemmän yhteyttä. Monia solmuja saatiin avattua onneksi jo ennen onnettomuutta.

Petterin ja hänen veljensä Jannen vanhemmat erosivat, kun pojat olivat pieniä. Suhdetta isään pidettiin yllä lomatapaamisilla ja kirjeitse, ne olivat Arton erikoisuus kasvattajana.

Hän törttöili humalapäissään, ja terveys rakoili.

– Viimeisenä vuonna ennen onnettomuutta isä tosin tuotti aika lailla huolta. Hän törttöili humalapäissään, ja terveys rakoili. Vaikka välillä nytkin on tuntunut, että perheeseen on tullut yksi lapsi lisää, Petteri jatkaa.

– En minä ole sen sopuisampi kuin ennenkään, mutta jos olen hyvällä tuulella, niin sitten kaikkien muittenkin on oltava, Arto kiteyttää.

Vaikuttaa hyvältä keinolta. Varsinkin kun mies jatkaa samaan hengenvetoon:

– Enkä minä komenna ketään, pikemminkin julistan.

Kuusilaakson koulutusleiri

Julistuksia on vuosikymmenten varrella piisannut.

– Ja kyllä sinä komentaakin olet osannut, Petteri toteaa ja myöntää, että hänen lapsuudessaan isä oli ehdoton auktoriteetti. Kun isä hakkasi kirjoituskonetta, silloin ei pulikoitu.

– Mutta oikein mukavasti ja hyvin teidän kanssanne on mennyt. Hyvin teidät on koulutettu, Arto myhäilee.

Petterin mielestä koulutus on juuri oikea sana. Isän ylimaallisissa rakennusprojekteissa lapset koulutettiin pikkutarkoiksi.

Vaikka isä on saattanut olla suurpiirteinen ja holtiton, töissään ei koskaan.

– Vaikka isä on saattanut olla elämänsä käänteissä suurpiirteinen ja holtiton, töissään ei koskaan. Siuntion kesäpaikalla, Kuusilaaksossa, on jos jonkinmoista rakennusta. Kerran isä keksi, että sinne piti saada leikkimökki. Siitä tulikin hieno, mutta se oli aina väärän värinen. Siitä maalauksesta kehkeytyi kolmen viikon maalausurakka, eikä väri lopulta ollut isän mielestä kuin suht lähellä oikeaa.

– Ja isän asumuksissa piti elää tarkasti. Mottona oli, että siistimmäksi piti jättää kuin tullessa, Petteri kertoo ja näyttää karttakuvaa Kuusilaaksosta.

Rakennuksia on vietävän monta. Kuin pieni lomakylä. Ja muitakin mökkejä oli, sekä niitä kuuluisia saunaprojekteja.

Kaiken rakentamishimon keskellä ei ollut niin pientä yksityiskohtaa, ettei Arto olisi siihen voinut puuttua. Yksi vähänkin liian lyhyeksi jäänyt takaräystäs saattoi harmittaa suunnattomasti.

Nykyään Arto ei ole enää niin tarkka. Siuntiossa tai Lehtisaaren mökillä hän jaksaa päiväseltään piipahtaa, mutta ei ole enää niin niiden lumoissa. Arto katselee silti hyvillä mielin karttapiirrosta.

– Ne ovat nätin näköisiä nuo pikku talot, ja niissä on mukava asua. Monet ovat olleet niin iloisia ja onnellisia rakennelmistani, että purskahtavat itkuun ne nähdessään, Arto innostuu.

Seuraa pitkä monologi hänen rakennustöistään. Yllättäen tarina päättyy kuitenkin Petteriin, kun Arto toteaa lyhyesti:

– Mutta että kiitos vain kaikesta työstä sinullekin.

Arto poseeraa Lasse Lehtisen kanssa lehdistölle. ”Mainio kirja”, Arto myhäilee Lassen tekstistä.
Arto poseeraa Lasse Lehtisen kanssa lehdistölle. ”Mainio kirja”, Arto myhäilee Lassen tekstistä.

Tienposken tiukka isä

Petteriä hymyilyttää isän jutut. Heillä on nykyään mukavaa keskenään. Enää ei koko ajan tarvitse tehdä niin jumalattomasti kaikkea, mitä nyt kesälomat kuluu sahan varressa.

Mutta on Petterillä lämpimiä muistoja Artosta ennen sairastumistakin. Ei tosin ihan perinteisiä isä-poika-kohtaamisia.

Rakkain muistoni liittyy meidän Arkangelin-reissuun 1980-luvulla.

– Jostain syystä rakkain muistoni liittyy meidän Arkangelin-reissuun 1980-luvulla. Isä yllytti minut 19 päivän seuramatkalle. Hänellä oli mukanaan videokamera, jolle tallentui aika hurjaa tavaraa. Solovetskin luostarin pihalla olin kuvannut tummaa ja horjuvaa kuvaa. Jostain pimeyden keskeltä kuului isän ääni, ja kuva tarkentui häneen. Isä makasi maassa pilviä katsellen ja totesi raukeasti, että ”Kyllä täällä on veri vuotanut.” Vasta silloin kuva tarkentui isään, joka luostarin pihamaalla pilviä katselemassa.

Parivaljakolla oli omat eväät mukana, ja he jäivät suosiolla joistakin matkakohteista pois. Niin kuin yhtenä päivänä tienposkeen.

Kun kieltäydyin hankkimasta meille vempainta, syntyi riita.

– Siinä meni sivuvaunullisia moottoripyöriä ohi ja isä keksi, että hän haluaa vuokrata sellaisen. Sopotti ruplakasa kädessään, että hän istuisi sivuvaunussa ja minä ajaisin. Kun kieltäydyin hankkimasta meille vempainta, syntyi ihan riita. Isä karjaisi kaiken arvovaltansa keräten, että ”Rupeatko sinä minulle nyt isäksi vai?”

Artoa juttu ilahduttaa. Hän väittää jämerästi, että reissu on jymähtänyt hänen mieleensä niin hyvin, että ”voisi hurauttaa sinne milloin tahansa omiin nimiinsä uudelleen.”

– No tuskinpa vaan, Petteri sanoo ja purskahtaa nauruun. Siihen nauruun on Arton helppo yhtyä.

Kunnon kakkukestit

Arto suoristaa huolellisesti kravattiaan. Asu on moitteeton, mutta pitäähän sitä, kun on kuvattavanakin. Hetkeä aiemmin hän on poseerannut lehdistölle Lasse Lehtisen kanssa, joka on juuri kirjoittanut Arton alkuperäisidean pohjalta romaanin Nätti-Jussi. Vaikka Arto ei enää julkaise jokasyksyistä romaaniaan, kirjallinen elämä liplattelee vielä ympärillä. Keväällä ilmestyi Jouni. K. Kemppaisen kirjoittama elämäkerta. Se on kirjan kohteesta ”oikein pätevästi kerrottu”.

– Tässä taannoin isä oikein syventyi Jounin kirjaan. Hän totesi ihastuneena: ”Olen minä ollut melkoinen”, Petteri hymähtää.

Arto myöntää, että hän kaipaa kirjoittamista.

Olenhan minä kirjailijana tehnyt valtavavan työmaan.

– Olenhan minä kirjailijana tehnyt valtavavan työmaan. Jos en kaipaisi tällaista työntekoa, voisin todeta, että nyt se on mennyt pilalle koko mies!

Arto lukee edelleen, myös omia kirjojaan. Petteri yllätti kerran isän lukemasta viivoittimella kahta kirjaa vierekkäin. Toinen oli Hurmaava joukkoitsemurha suomeksi, toinen sama kirja ruotsiksi.

– Isä selitti lukulasit nenällään, että nyt ovat vähän työt kesken. Kysyin, että mitä sinä siitä ymmärrät, niin isä vastasi, että ”kyllä minä kohta”.

Viime keväänä Arto suolsi 80 liuskaa tekstiä. Välillä niissä oli tarinaa, välillä ei, mutta lauseet olivat kirkkaita.

– Isä pystyy mielikuvituksellaan paikkaamaan muistinsa aukkoja ihan uskomattoman hyvin. Hän saa toisilta urkittua tietoja ja kertomaan vakuuttavia juttuja, niin kuin romaaneissaankin.

Minulla on ankaria haaveita.

Se on selvästi totta. Usein miehen pitkät lauseet polveilevat ja päättyvät hauskaan loppukiteytykseen. Vanhat asiat sekoittuvat uudempiin, mutta päätähti on selvästi Arto itse.

– Minulla on ankaria haaveita. En suinkaan kyynelsilmin haaveile, vaan teen. Niin kuin vaikkapa järjestän juhlat, jossa me kaikki kerromme, miten hyvin hommat ovat sujuneet. Vaimoni ottaa esille kakkua ja sitten minäkin saan sitä leikata. Taustalla tietysti on se, että minä olen ollut tekemässä sitä, ja se on hyvää se! Arto nauraa ja lyö kätensä näyttävästi yhteen pisteen merkiksi.

On se myönnettävä, on siinä melkoinen mies.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 19/2012.

Mikä on mielestäsi Arto Paasilinnan paras kirja? Kerro kommenteissa!

Arto Paasilinna

Syntyi 1942 Kittilässä.

Julkaissut 35 romaania ja lukuisia tietokirjoja.

Hänen tuotantoaan on käännetty yli 46 kielelle. •

Asuu espoolaisessa hoivakodissa.

Kaksi aikuista lasta ja neljä lastenlasta.

Petteri Paasilinna •

Syntynyt 1964 Tampereella.

Arto Paasilinnan poika ja edunvalvoja.

Johtaa perustamaansa Paasilinna-kustantamoa.

Perheessä vaimo ja kolme lasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla