Helsinkiläinen Doris Stockmann, 78, liittyi 8-vuotiaana partioon, josta löytyivät myös elämänmittaiset ystävyyssuhteet.

"Olin kahdeksanvuotias, kun liityin partioon. Minusta tuli Tonttu. Nyt pienimpiä kutsutaan Sudenpennuiksi. Sain partionimekseni Dodo. Meripartiolippukuntaan pääseminen on aina merkinnyt minulle paljon. Purjehtimisesta tuli tärkeä harrastus, ja aikuisena pääsin veneessä irrottautumaan kiireisestä Akateemisen kirjakaupan johtajan työstä. Parhaat ystäväni ovat partiosta.

Jotkut kuvittelevat, että paraatit ja solmut ovat partiolaisille ne tärkeimmät jutut. Solmut ovat kyllä olleet hyödyllisiä. Mutta aatteet ja ihanteet ovat pitäneet minut järjestössä. Minulle tärkein asia on toisen ihmi­sen kunnioittaminen. Myös kansainvälisyys on merkinnyt paljon.

Partio on tytöille tärkeä asia arabimaissa

Partiotyttöjen maailmanliitossa toimiminen on tuntunut mielekkäältä. Arvostan erilaisia ihmisiä ja olosuhteita uudella tavalla.

"Partio on äärettömän tärkeä arabimaissa, koska se on usein ainoa paikka, mihin tyttö voi mennä kodin ulkopuolella."

'Opi tekemällä' on edelleen yksi partion perusperiaatteista. Nyky-yhteiskunnassa on uusavuttomuutta. Partio opettaa pärjäämään luonnossa ja erilaisissa tilanteissa. Kykenee toimimaan, jos asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan.

Yksi on hyvä yhdessä, toinen toisessa asiassa

Luontoelämykset ja vastuun antaminen nuorille on tärkeää. Jokaisen taitoja tarvitaan: yksi on hyvä yhdessä, toinen toisessa. Minä olin lapsena kovin ujo. Partiossa olen saanut olla oma itseni enkä aina vain joku Stockmann.

Aikanaan partioliikettä pidettiin sotilaallisena oikeistolaisuusliikkeenä. Toiminta oli kuitenkin tasa-arvoista: kaikki tekivät kaikkea. Jokainen saa olla mukana tavalla, joka sopii itselle.

Yli puoli vuosisataa jatkuneen partiotaipaleen varrella olen ollut monissa johto­tehtävissä. Nyt olen Euroopan alueen varapuheenjohtaja Suomen Pyhän Yrjänän Partiokillat -yhdistyksessä. Yksi sen tehtävistä on tukea nuoria. Kun vanhenemme, voimme killan kautta pitää huolta toisistamme. Monet kuuluvat soittorinkiin. Turvallisuuden tunne lisääntyy, kun tietää jonkun tarkistavan, että kaikki on hyvin.

'Kerran partiolainen aina partiolainen' on hyvä motto.”
 

Partio kasvaa

  • Kansainvälinen partioliike syntyi vuoden 1907 elokuussa, kun englantilainen kenraalimajuri Robert Baden-Powell järjesti leirin. Partio opettaa sosiaalista kanssakäymistä tekemisen kautta.
  • Suomi kuului ensimmäisten partiomaiden joukkoon. Ensimmäinen ryhmä perustettiin jo vuonna 1910.
  • Partiolaisten jäsen­määrä on meillä kasvussa. Viime vuoden lopussa heitä oli noin 46 400.

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.