Eppu Normaalien kitaristi Juha Torvinen, 63: "Isäksi tuleminen antoi elämälleni tarkoituksen"

Vanha talo ei tule koskaan valmiiksi. Juha Torvinen, 63, on hyväksynyt sen niiden parinkymmenen vuoden aikana, jotka hän on asunut tässä 1900-luvun alussa valmistuneessa maatalossa.

Maali alkaa taas rapista. Puusepällä teetetty ulko-ovi pitäisi maalata ja asentaa. Valtava pihakoivu on kaadettu ja se pitäisi pilkkoa klapeiksi, kun alkukesä vielä kuivattaa.

Talon ostamista Juha ei silti jossittele. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Ylöjärvelle en ainakaan palaa.

1990-luvun lopulla Juha ja puoliso Katja harjoittelivat yhteistä elämää väliaikaiskämpissä Tampereella ja etsivät tositarkoituksella vanhaa taloa ja isoa pihapiiriä. Sellaista, jonne voisi rakentaa yhteisen kodin ja johon Katja voisi perustaa myös oman verhoomon.

He kiersivät taloesittelyjä, mutta sopivaa ei meinannut löytyä. Kun myyntiin tuli vanha maatalon pihapiiri Ylöjärven keskustan kupeessa, he sopivat taas kerran näytöstä.

– Ja minä kun olin vankasti päättänyt, että Ylöjärvelle en ainakaan palaa, Juha sanoo.

Se päätös oli kevyt haituva, kun he astuivat autosta satavuotiaan talon pihalle.

Vastaleikattu nurmi tuoksui ja kukkapenkit puskivat perennoita. Edessä näkyi maatalon runollinen lasikuisti sekä majesteettiset pihapuut.

– Totesimme, että tämä se on.

Se oli yksi Juhan keski-iässä pyörtämistä päätöksistä, mutta ehkä sittenkin vähäisin.

Tapana pelätä pahinta

Talokauppa ei syntynyt ensikäynnillä. Oli muutama ongelma, tai ainakin yksi: talo oli kahdelle liian iso. Päätalon, navetan ja aittarakennuksen korjaaminen nielisi aivan liikaa rahaa.

Juha muisti arkkitehdiksi opiskelleen lukiotuttavansa, joka hallitsi vanhat talot.

– Pyysin hänet arvioimaan, olisiko hommassa mitään järkeä. Hän totesi talon terveeksi ja ehdotti, että tehdäänkö tästä yhdessä paritalo: hän voisi asettua perheineen talon toiseen päähän.

Alkuhämmennyksen jälkeen ajatus alkoi kuulostaa järkevältä.

Juha soitti välittäjälle kertoakseen, että he ostavat kiinteistön. Välittäjä vastasi, että asia voidaan pitää sovittuna vasta, kun Juha tuo hänelle käsirahan käteisenä.

Seuraavana sunnuntaina elokuussa 1999 Juha päivysti rahakuoren kanssa kiinteistönvälittäjän ovella Tampereen Koskikeskuksessa.

– Siinä seisoessani tuntui, että jokainen ihminen kauppakeskuksessa oli suuntaamassa samalle ovelle vähän isomman rahatukon kanssa. En tiedä, olenko pelännyt koskaan yhtä paljon, että suunnitelma menee viime hetkellä mönkään.

Pelko kumpusi järjen tuolta puolen.

– Pelkään pahinta. Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos asiat voivat mennä pieleen, ne menevät. Ehkä osasyy siihen on kasvatukseni, joka korosti varovaisuutta: ettei nyt vaan sattuisi mitään.

Kilpailevia tarjouksia talosta ei tullut. Tuli ikuisuusremontti, jonka myötä Juhasta on kehittynyt auttava remonttireiska ja perinnemaiseman suojelija.

– Aika lailla sattumien kautta ja nollasta se lähti, kuten moni muukin asia elämässäni.

Kireämmin soivat kielet

Miten vähän sitä lopulta muistaa. Juha mietti sitä kirjoittaessaan Vasenkätisen päiväkirjaa.

Kesällä ilmestyneessä kirjassaan hän kertoo elämästään, muistoistaan ja Eppu Normaalin valmistautumisesta joulukuussa järjestettyyn Tampereen Nokia-areenan avajaiskonserttiin.

– En ole pitänyt koskaan ennen päiväkirjaa. Nyt kun kokeeksi pidin, tajusin, miten nopeasti tiettyihin tilanteisiin liittyvät tuntemukset ja yksityiskohdat unohtaa. Sitä muistaa vain pienen osan ja lopun joutuu säveltämään.

Eppujen historia on kerrottu moneen kertaan. Se alkaa Juhan ensimmäisestä koulupäivästä Ylöjärven lukiossa, kun Rovaniemellä ja Kauhavalla kasvaneen pörröpään juttusille kurvaa iloinen nuori mies Martti Syrjä.

Pian kaksikko perustaa yhteisen bändin, Heimo Hämähäkin.

Juhalla on siinä vaiheessa hallussaan kitaran perussoinnut, ja sointuvalikoima karttuu viikonloppuisin tanssiyhtyeessä.

Humppa tuo lukiopojan tulot, Heimo Hämähäkki huvit ja yllätykset.

Kun Martin isoveli Pantse Syrjä ja hänen luokkakaverinsa Mikko Saarela lyövät hynttyyt yhteen juniorien kanssa, alkaa tapahtua. Eppu Normaalin ensilevy ilmestyy toukokuussa 1978. Juha on 19-vuotias.

Yksinhuoltajaäiti toppuuttelee, että koulut pitää käydä loppuun ja hankkia kunnon ammatti.

– Niin minä sitten kiltisti tein. Suoritin lukion jälkeen puolitoista ammattitutkintoakin: mielenterveyshoitajan tutkinnon ja vuoden merkonomiopintoja. Opin muun muassa kymmensormijärjestelmän, josta on edelleen hyötyä.

Elämän täyttää kuitenkin musiikki ja Eput. Kymmenessä vuodessa valmistuu kymmenen levyä ja keikkoja riittää. Kitara, taivas ja tähdet on täyttä totta:

”Tuhat keikkaa jo mieltäni piristin / takahuoneessa kieltäni kiristin / yhä kireämmin soivat kuudestaan / kielet kitarani yhä uudestaan…”

Sitten iskee uupumus.

Levytysrupeamat venyvät ja jatkuva yhdessäolo alkaa tökkiä.

– Bändi on siitä omituinen työpaikka, että ihmisten kummallisuudet kuuluvat asiaan eikä niitä juurikaan rajoiteta. Se, että jokainen voi pitää kiinni oikeudestaan olla juuri niin erikoinen kuin on, muodostuu aikaa myöten todella raskaaksi, Juha sanoo.

Kun Eppu Normaalin työläin levy Studio Etana valmistuu keväällä 1993, kolmekymppisten takki on tyhjä. Myös Juhan pitkäaikainen parisuhde on kriisissä.

Lääkkeeksi syntyy terapiabändi Screaming Thunders, joka soittaa baarien nurkissa rokkiklassikoita haaveilematta mistään sen suuremmasta.

Yksi keikka vuonna 1994 on Kalajoella. Se keikka muuttaa Juhan elämän, vaikka hän ei sitä heti tajua.

Juha tietää, miltä kuulostaa, kun vanha talo naristaa nurkkiaan.

Tahdon, sittenkin

He muistavat ensitapaamisen kesältä 1994 eri lailla. Juhan versio on arkisempi.

– Soiteltiin baarin nurkassa pari tuntia ja keikan jälkeen höpisin yhden Etelä-Suomesta lomalle tulleen neidon kanssa niitä näitä. Ei siinä ollut mitään sen ihmeellisempää, en tiennyt turinoinnin jälkeen edes hänen nimeään.

Nimi oli Katja. Hän oli liftannut Helsingistä ystävänsä kanssa Kalajoelle, jossa oli hänen mummolansa. Poikaystävän kanssa oli tullut juuri ero.

Höpisin keikan jälkeen lomalle tulleen neidon kanssa.

Kun kitaristi käveli ennen keikkaa yksin lavalle virittämään kitaraansa, Katjalla koitti baarin humussa harvinaisen kirkas hetki.

– Katsoin mykistyneenä ja kaikki oli päivänselvää. Siinä se nyt on – mies, jota olen odottanut. Mistä hän siihen ilmestyi! Katja kertoo tapaamisesta.

Kun kitaristi tuli keikan jälkeen juttelemaan, Katjan tunne ei väistynyt vaan vahvistui.

– Ihan kuin olisin tuntenut hänet aina.

Tosiasiassa Katja ei tuntenut Juhaa, vaan tajusi vasta jälkikäteen, kenen kanssa oli puhunut.

Katja päätti mennä Screaming Thundersin keikalle toisenkin kerran.

Keikan jälkeen juttu jatkui taas. Juhakin huomasi viihtyvänsä Katjan kanssa hyvin. Selväksi tuli, että musiikki ei nuorta verhoilijaa liiemmin kiinnostanut, hänen intohimojaan olivat vanhat talot, esineet ja kierrätys.

– Juha on minua 15 vuotta vanhempi, mutta saatoin kuitata ikäeron sillä, että minähän rakastan vintagea, Katja sanoo.

Tapaamiset johtivat seurusteluun, saman katon alle ja naimisiin.

– Kävelimme ruokatunnillani Tampereella maistraattiin ja menimme naimisiin. Sekin oli vastoin periaatteitani, sillä vierastin vihkivalaa, jossa luvataan mielestäni liian suuria. No, kaikki vähän muuttui Katjan myötä, Juha sanoo.

Pateettista mutta totta

Juha on yli 40 vuoden aikana puhunut julkisuudessa henkilökohtaisista asioista vain harvoin. Julkisuuden tarinat kun tuppaavat hänen mielestään antamaan liian suoraviivaisen ja silotellun kuvan elämästä.

Juhan mielestä tosielämän muutokset ovat hitaita ja lähes huomaamattomia. 

Tosielämän muutokset ovat hitaita ja lähes huomaamattomia.

Studio Etanan jälkeen Epuilta jäi keikkailussa väliin kokonaisia vuosia, ja levytyksissä taukoa tuli lopulta yli vuosikymmen.

Vuonna 1996 Juhankin oli pakko mennä päivätöihin ensi kertaa sitten teini-iän.

– Tein levy-yhtiössä kaikenlaisia hommia uusien artistien etsimisestä vanhojen vahtimiseen. Romantiikka oli siitä työstä kaukana. Tärkein tehtäväni oli varmistaa, että ihmiset, joiden piti olla jossain tietyssä paikassa, myös olivat siellä. Hommassa vierähti kymmenen vuotta.

Kun työpäivä levy-yhtiössä päättyi, ilta jatkui maatalon työmaalla. Rumbaa jaksoi aikansa. Tyttären syntymä vuonna 2001 vei lopunkin remonttipuhdin.

Elämässä oli tärkeämpiäkin asioita kuin ne puuttuvat listat.

– En ensin halunnut isäksi. Siitä, kun ajatukseni muuttui, kesti vielä pitkään ennen kuin Katja tuli raskaaksi. Tämä kuulostaa pateettiselta, mutta kyllä se minun kohdallani on ihan totta: isäksi tuleminen antoi elämälleni tarkoituksen.

Juhalta on kotoa vain muutaman kilometrin matka työpaikalleen Akun tehtaalle.

Ylös sieltä, suomirockin legenda

Juhan osalta juominen loppui 17 vuotta sitten.

– Tajusin, että join liikaa, ja päätin kokeilla olla jonkin aikaa juomatta. Kun kokeilu oli jatkunut viisi vuotta, aloin ajatella, että olisikohan tämä pysyvä tila. On se ollut.

Juha vierastaa alkoholinkin suhteen ennen ja jälkeen -kertomuksia. Alkoholista luopuminen oli vain osa sitä prosessia ja mietintää, miten hän haluaa elää loppuelämänsä.

Join riittävästi tietääkseni, mitä se on.

– Join riittävästi tietääkseni, mitä se on. Tällaiselle melankoliselle ihmiselle alkoholi antaa hetkellisen helpotuksen, mutta se kostautuu yhä syvempänä alakulona.

Edelleen Juha osaa olla melankolinen, stressata ja pelätä pahinta. Kun hän joskus makaa sohvalla synkähkönä, Katja toteaa: ”suomirockin legenda voisi nyt nousta sohvalta”. Se lääke toimii.

– Katjan positiivisuus on tarttunut pikkuhiljaa minuunkin. Katja muistuttaa minua kaikesta hyvästä, mitä on ympärillä.

Geeneissä perityt vitsit

Juha kasvoi ilman isää. Hän tiesi, kuka isä on, mutta yhteydenpitoa ei ollut. Se ei tuntunut missään vaiheessa erityisen suurelta puutteelta.

Tyttärensä syntymän jälkeen Juha päätti kuitenkin lähettää isälleen valokuvan perheestään ja kertoa siten, että isästä oli tullut isoisä. Vastausta ei kuulunut.

Vuosia kului, ja Katja kannusti Juhaa lähettämään vielä toisen kuvan. Yllättäen isä vastasi. He sopivat tapaavansa, kun Juha tulisi Ouluun.

– Totta kai tapaamista jännitti etukäteen, mutta se meni hyvin, hämmentävän hyvin. Kaksi aikuista ihmistä totesi, että näin tää on mennyt, ei tässä mitään. Juodaan kahvit ja turistaan.

Juha ei löytänyt Oulusta näköistään miestä, mutta yhdessä kohtaa kovin tutun oloisen.

– Huomasin, miten samalla tavoin kiero huumorintaju isällä oli kuin minulla on. Hän suhtautui vakaviinkin asioihin vähän naureskellen. Ehkä olen perinyt taipumukseni vinoon huumoriin jo geeneissä.

Nyt yhteiset vitsit on kerrottu. Juhan isä kuoli kevään korvalla. Sitä ennen hän ehti tavata myös Katjan ja lapsenlapsensa.

– Perkele, mikä nyyhkytarina tästä nyt tuli!

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 11/2022.