Viime viikolla menehtynyt tietokirjailija Kai Linnilä oli pojalleen Laurille paitsi tärkeä läheinen myös työtoveri. Oheinen haastattelu on julkaistu ET-lehdessä keväällä 2009 otsikolla "Olemme taistelupari"

 – Erittäin luova. Impulsiivinen. Rajoja rikkova. Osaa nähdä laajemmin, eikä epäröi ottaa riskejä. Näin kuvailee Lauri Linnilä, 32, isäänsä Kai Linnilää, 66.
– Jos luettelen enemmän, Kai alkaa kuulostaa jo kylähullulta, Lauri Linnilä naurahtaa lapsuudenkodissaan Somerniemellä. Ikkunasta näkyy Kai Linnilän piirtämä persoonallinen talo, jossa on useita erkkereitä. Ne eivät ole siinä turhaan.
Ollessaan vuonna 1988 Skotlannissa Kai Linnilä humaltui erkkereistä ja päätti rakentaa taloonsa sellaiset. Talon pohjaa jo mitattiin, mutta kun herra Linnilä saapui Skotlannista, hän vihelsi pelin poikki. Samana päivänä hän löysi lasitusliikkeestä kolmella lämpölasilla varustetun tuuletusikkunoiden pinon. Ne olivat ongelma ikkunatehtailijalle, koska moduulista puuttui normien mukaiset muutamat millit.
Kai Linnilä sai ongelmaläjän viidellä markalla, ja moduulien mitoituksella hän piirsi taloon erkkerit.
– Ihan kaikille ei tule tuollainen mieleen, Lauri Linnilä toteaa.
Kokeellinen isä Kai Linnilä on tietokirjailija, sikarikauppias ja perheyhtiö Amanitan hallituksen puheenjohtaja. Suuri yleisö tuntee hänet Kaari Utrion puolisona.
Vuonna 1982 perustettu yhtiö tuottaa muun muassa kirjoja, kalentereita ja liikelahjoja sekä myy ja tuo maahan laatusikareita.
Viimeiset kaksi vuotta yrityksen toimitusjohtaja on ollut Lauri Linnilä. Hän on oppinut isältään ammattinsa, koko kirjanteon prosessin.

"Yhdessä työskentely on leimannut meidän suhdetta. Olemme tavallaan taistelupari." 

– Olen tehnyt 14-vuotiaasta isän kanssa kirjoja, Lauri Linnilä sanoo. Siksi heidän on edelleen vaikea erottaa työ- ja perheasioita. Yleensä puheet kääntyvät lopulta työhön.

Kokeellista ruuanlaittoa

Vain jouluna he pyrkivät välttämään bisneksistä puhumista. Silloin jutellaan ruuasta, koska kumpikin tykkää syödä ja laittaa ruokaa.
– Minulle on ollut selvää, että teen kotitöitä siinä kuin vaimoni Sarikin. Tässä Kai on näyttänyt esimerkkiä. Lapsuudenkodissani ei ollut perinteisiä roolijakoja, vaan kumpikin vanhemmista teki osansa.
Kai Linnilä etsii aina uutta. Siksi hän yrittää tehdä arkisia asioita toisella tavalla. Linnilöillä on aina ollut kokeellista ruuanlaittoa, sillä Kailla on koko ajan jokin keittobuumi.
– Kai hioo yhtä ruokalajia niin kauan, että se onnistuu. Välillä siihen saattaa mennä kuukausi. Nyt on meneillään rahkabuumi. Suomenruotsalainen isä Kai Linnilä asui lapsena monella paikkakunnalla asutustarkastajaisän työn takia. Pysyvimmäksi etapiksi jäi Kiuruvesi, jossa suvulla on Linnin tila.
– Kiuruveden kesät olivat Kain lapsuudessa hyvin merkittäviä. Ehkä se oli se maalaisidylli, joka viehätti, Lauri Linnilä kertoo. Ylioppilaaksi Kai Linnilä kirjoitti Kajaanin lyseosta. Sen jälkeen hän aloitti humanististen tieteiden opinnot Helsingin yliopistossa.
Kun Kai Linnilä oli 26-vuotias, hänen isänsä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen.
– Tämä on sellainen asia, josta ei ole puhuttu. Mutta en usko, että se on arka paikka. Kailla on aika vähän arkoja asioita, Lauri Linnilä sanoo.
Kain välit Birgitta-äitiin olivat läheiset. Äiti puhui Kain ja hänen pikkuveljensä kanssa ruotsia. Hän oli kotirouva, mutta opetti viransijaisena ranskaa ja ruotsia oppikoulussa.

"Fammu oli stereotyyppinen suomenruotsalainen rouva, joka kulki krimiturkissa." 

– Hän ei ollut maalaismummo, joka tekee lihapullia.
– Fammu oli minulle hyvin rakas. Vietin lapsena paljon aikaa hänen luonaan Helsingin Albertinkadulla. Tällainen maalaispoika pääsi kaupungin makuun ja ymmärsi, ettei joka paikassa tule vastaan hirvi, Lauri Linnilä sanoo. Birgitta Linnilä kuoli 82-vuotiaana 1992.

Kain ja Kaarin rakkauden keskellä 

Lauri Linnilän lapsuutta leimasivat vanhempien hellyydenosoitukset.
 – Joskus saattoi olla nalkutusta, mutta enemmän Kaista ja Kaarista tuli mieleen rakastunut pari kuin aviopari. Kaari ja Kai eivät ole kovin samanlaisia, mutta he sopivat hyvin toisilleen.
– Kaari on erittäin järjestelmällinen ja Kai ei ole pätkääkään. Luulisi, että näin erilaiset luonteet kävisivät ydinsotaa, mutta ehkä Kai tsemppaa, kun Kaari on lähellä.
Kun Lauri Linnilä oli lapsi, hän teki maakuntaretkiä isänsä kanssa. Kai Linnilä teki Kulttuurimatkailijan Suomi -kirjaa ja otti poikansa reissuille mukaan.
– Muistan syntymäpäiväni, jotka olivat isoja juhlia. Meille kutsuttiin paljon porukkaa, ja lapsille oli ongintaa sekä intiaanileikkejä. Arkena vanhemmat tekivät paljon töitä, ja Lauri oli perhepäivähoidossa.
– Kaarilla oli enemmän sääntöjä, ja Kai oli se, joka valvoi, että niitä noudatetaan. Jos en totellut, tuli nuhteita ja sanktioita tyyliin ei jälkiruokaa. Meillä oli hyvät pöperöt, joten se oli aika vakava rangaistus

Isä, poika ja telkkari

1980-luvulla Kai ja Lauri Linnilällä oli perinteenä katsoa televisiosta Maailman vahvin mies -kilpailua. Se oli leimallisesti isä-poika-sarja, sillä Kaari Utrio ei seurannut sitä koskaan.
– Meitä kiinnosti eniten, mitä arkkityyppiä kisaajat edustivat. Kaikkein paras oli, kun erästä voimamiestä haastateltiin, ja hän sanoi kaksi sanaa, joista toinen oli kirosana. Siinä oli jotain, mitä vain suomalainen mies voi käsittää.
Muuten Kai Linnilä vastusti televisiota. Hänen mielestään koko kapistuksella oli turhanpäiväisyyden leima. Vanhemmiten mieli on muuttunut. Nyt hän on koukussa saksalaisiin ja englantilaisiin dekkarisarjoihin sekä brittiläiseen draamasarjaan Sydämen asialla.
– Minä en näistä ohjelmista välitä, mutta on kiva huomata, että meillä on joitain makueroja, Lauri Linnilä kertoo.

"Jatkuvaa riitaa ja mököttämistä"

Lauri Linnilä oli koulussa häirikkö, jolla oli voimakas tarve kyseenalaistaa kaikki.
– Luulen, että Kaissa on ollut samalla lailla häirikön vikaa, vaikken usko, että hän oli yhtä laiska. Mutta Kaillakin oli koulussa auktoriteettiongelma ja kyseenalaistamisen tarve.
– En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä se liittyy siihen, ettei hyväksy mitään ylhäältä annettuna, ja nielee harvoin mitään purematta. Lauri Linnilän teini-ikä oli koko perheelle vaikeaa aikaa. Isällä ja pojalla oli ja on edelleen samanlainen, impulsiivinen luonne. Kesti aikansa ennen kuin he tiedostivat sen itse.
– Se oli jatkuvaa riitaa ja mököttämistä, mitä Kaari vihaa yli kaiken. Yhtenä päivänä se vaan loppui, kun ymmärsimme, että tuohan ajattelee niin kuin minä. Silloin vasta tajusi, miten toinen reagoi, Lauri Linnilä kertoo.
Opiskeltuaan urheiluhierojaksi Lauri Linnilä tuli perheyritykseen töihin, ja ilmapiiri kiristyi taas. Isä ja poika olivat olleet niin vähän tekemisissä, että he olivat unohtaneet, miten toinen toimii.
– Ymmärsin, että asiat pitää puhua halki heti. Nyt meillä ei ole ollut erimielisyyksiä vuosiin.

Sikarit yhdistävät, taide ei 

– Sikaribisnes on meidän liiketoiminnallinen lapsi. Olemme hellineet ja kasvattaneet sitä yhdessä. Se on lähentänyt meitä hirveästi, Lauri iloitsee.
Vaikka Kai Linnilä on monipuolisesti lahjakas, hänen heikko kohtansa ovat autot.
– Hän ei muista vieläkään, minkä värinen auto hänellä on, vaikka se seisoo pihassa. Urheilu on myös asia, joka ei Kai Linnilää kiinnosta. Penkkiurheilu olisi hänelle vihoviimeinen harrastus. Sen sijaan hän kerää taidetta ja antiikkia.
– Kai kerää muun muassa Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan maalauksia. Niissä kiinnostaa se, että ne rikkovat normeja. Kai on myös suuri L.G. Nordström -fani. Me ei jaeta ihan samaa taidekäsitystä, Lauri Linnilä naurahtaa.
Kai Linnilällä on myös omia, kokeellisia töitä. Yhteen aikaan hänellä oli sininen kausi. Nyt hän ei ole vähään aikaan maalannut. Toinen intohimo on uiminen. Kai Linnilä käy joka aamu uimassa pihalla olevassa lammessa. Jos se jäätyy, hän tekee siihen avannon.
– Kun tulen aamulla töihin, lumessa näkyvät paljaat jalanjäljet, Lauri Linnilä kertoo

Hurjaa menoa saunaseurassa

Kai Linnilän ehkä miehisin harrastus on saunaseura, joka kokoontuu Teijon kartanon pihapiirissä.
– Seuran miehet menevät alasti puroon istumaan ja syövät makkaraa.
Kai kuuluu myös miesporukkaan, jonka kanssa hän käy retkeilemässä ja yöpymässä metsissä. Sen lisäksi hän on mukana remmissä, joka käy kesällä perinnetilalla töissä ruokapalkkaa vastaan.
Kai tunnetaan loistavana seuramiehenä.
– Joskus olen ollut mustasukkainen, kun kaverini hengaavat mieluummin Kain seurassa kuin minun, Lauri Linnilä sanoo.


Isoisän onnea

Kaksi vuotta sitten Kai Linnilästä tuli isoisä. Kaikesta näki, että se oli hänelle suuri juttu.
– Kun poikani syntyi, Kai ampaisi heti sairaalaan. Kun hän näki vauvan, hänen koko olemuksensa huokui onnea.
Kaari ja Kai tulevat joka sunnuntai-ilta Laurin kotiin Somerolle katsomaan pojanpoikaansa.
– Se on ehkä sitä työn ulkopuolista perhe-elämää, Lauri Linnilä sanoo.
Kai ja Kaari ovat edelleen kovia tekemään työtä, vaikka heidän ei juuri tarvitsisi.
– Minusta on tullut huolehtija. Olen alkanut patistaa Kaita, että lähde jo töistä kotiin, mutta hän ei tottele. Saan kuitenkin patistamisesta paremman omantunnon, Lauri Linnilä sanoo.
– En voisi kuvitella, että Kai jäisi eläkkeelle ja alkaisi katsoa vaikka hiihtoa telkkarista. Kain persoonaan ei sovi, että hän olisi ihan jouten. Aina sen päässä raksuttaa kuitenkin. Kain motto on, että pääasia, että aika kuluu. Varmaan se tekee tänne tontille vielä rollaattoripolun.

Alkuperäinen artikkeli on ilmestynyt  ET-lehdessä 3/2009.