Anita Konkka on syntynyt Helsingissä vuonna 1941. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta, joista Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana.
Anita Konkka on syntynyt Helsingissä vuonna 1941. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta, joista Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kirjailija Anita Konkka on kiertänyt öisin maailman ympäri ja reissannut pitkin lapsuuden maisemia. Unet ovat auttaneet ymmärtämään mennyttä ja päästämään siitä irti.

Kauppatorin Kolera-altaan laineilla keikkuu viikinkilaiva. Anita Konkka kiipeää sen kyytiin. Hänen tehtävänään on kertoa tarinoita venettä soutaville viikingeille ja tuoreelle sulhaselleen. On hurja myrsky ja Anitan on tarinoitava henkensä edestä, muuten vene uppoaisi.

– Ei kovin kannustava uni kirjailijan urasta haaveilevalle nuorelle morsiamelle, Anita Konkka nauraa.

Parikymppisen Anitan elämä oli tosin unennäön aikaan vaikeaa muuallakin kuin unissa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Olin menossa naimisiin, mutta elämä tuntui raskaalta. Vasta vähän yli 40-vuotias äitini teki kuolemaa enkä voinut uskoa sitä todeksi. Eiväthän äidit noin vain kuole!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuoli kuitenkin. Mutta edelleen äiti elää Anitan unissa, niin kuin jo monta kymmentä vuotta sitten kuollut isäkin.

– Hän tuo usein unissa näytille uusia naisystäviään, kun äiti taas on aina hauras, Anita hymähtää.

"Lapsena en osannut erottaa unta ja totta toisistaan."

Yön ja päivän sekava keitos

Anita Konkka istuu Vuosaaren-kotinsa pöydän ääressä ja hämmentää kahvia. Koti ympärillä on kodikas ja näppärän kokoinen. Käden ulottuvilla on tietokone ja muutaman askelen päässä sänky. Kun siitä nousee, näkee meren. Se myrskyää harvoin samalla tapaa kuin nuoruuden unessa.

Sänky on Anitalle tärkeä paikka, sillä siellä hän näkee unia.

– Lapsena en edes osannut erottaa unta ja totta toisistaan. Olin isoäitini mielestä hirveä valehtelija, kun kerroin totena kaikenmoista yöllä tapahtunutta.

Teini-ikäisenä Anita löysi psykiatri C.G.Jungin kirjat. Hän kiinnostui alitajunnasta ja ryhtyi kirjaamaan uniaan ylös. Tapa on säilynyt läpi elämän.

– Kun yöllä herään uneen, kirjoitan sen saman tien yöpöydällä odottavaan unipäiväkirjaan. Joitakin kirjojanikin olen tehnyt niin, että herättyäni olen saman tien ryhtynyt sängyssä maaten kirjoittamaan. Silloin alitajunta on vielä voimakkaimmillaan, kun päivätodellisuus ei ole kunnolla hereillä.

"En uskaltanut työstää alitajuntaani kuin vasta keski-iässä."

Tämän työtekniikan oivaltamiseen Anitalta meni kuitenkin vuosia. Nuorena, viikinkiunen aikaan, hän ei ollut vielä löytänyt omaa ääntään, eikä näkemiensä unien kieltä.

– Halusin nuorena niin kovasti kirjailijaksi, mutta tapani kirjoittaa oli ulkokohtaista. En pystynyt oikein menemään omaan itseeni, enkä uskaltanut työstää alitajuntaani kunnolla kuin vasta lähes keski-iässä.

Muutto, joka valaisi kodin

Pöydällä, kahvikupin vieressä, hymyilevät nuoren Anitan kasvot. Syksyllä 2014 ilmestyneen Unennäkijän muistelmat -elämäkerran kanteen valikoitui valokuva Anitasta äitinsä vierellä. He ovat kumartuneina kuvataiteilijaäidin freskotyön ääreen, jonka mallina Anita oli itseoikeutetusti seissyt. Se oli hänen tärkeä tehtävänsä tyttärenä, pysähtyä malliksi.

Anita kasvoi kulttuuriperheessä. Kodin seinien sisällä vanhempien välinen jännite ja heidän työnsä hallitsivat perhe-elämää. Kirjailija-kääntäjä-isä Juhani Konkan työt imaisivat usein täysin. Ja jos eivät työt, niin sitten alkoholi. Silloin perhe-elämä sai hiljentyä ympäriltä, sillä normaalitkin elämän äänet suuren kodin toisessa päässä olivat isälle liikaa. Jos naapurin pojan trumpetinsoitto häiritsi, se katkaistiin kirveellä uhaten.

"Ihailin isää, mutta silti aina petyin. Ristiriidan purkaminen vei vuosikymmeniä."

Isän herkästi vaihtuvien mielenliikkeitten seuraaminen langetti pitkän varjon Anitan lapsuuteen.

– Ihailin häntä valtavasti, mutta silti aina petyin. Tämä synnytti niin valtavan ristiriidan, että sen purkaminen vei vuosikymmeniä, Anita toteaa.

– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.
– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.

Elämä helpottui, kun Konkan perheestä muuttivat vanhemmat pois. Ensin isä uuden naisystävänsä luokse, ja pian sen jälkeen äiti. Hänen tosin piti lähteä vain kolmen kuukauden freskokurssille Italiaan, mutta matka venyi lopulta kolmeksi vuodeksi. Niin teini-ikäinen Anita päätyi pitämään huushollia pystyssä pikkuveljiensä kanssa. 

– Oikeastaan vanhempien lähtö oli helpotus, tuntui kuin koko asunto olisi valoistunut. Kotisisar kävi kerran viikossa laittamassa meille ruokaa ja siivosimme kun muistimme, Anita sanoo ja myöntää, että kerrankin häntä kadehdittiin. Kenelläkään ikätovereista ei ollut samanlaista vapautta.

Uneton terapiassa

Kun Anita alkoi kirjoittaa elämästään, hän tiesi, että unet viitoittaisivat matkaa. Niin paljon hän on niiden avulla purkanut omaa mennyttään.

Mutta minkälainen on hyvä uni? Anitan mielestä sellainen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Eikä itse tarina usein ole kummoinen, vaan tunnelma ja näyt. Hyvä uni voi kertoa pallosalaman matkasta lapsuuden kesäpaikkaan tai uuden tähtikuvion muodostumisesta taivaalle. Huono uni puolestaan loppuu kesken, jättää oudon jälkitunteen.

"Koin olevani huono äiti, huono kirjailija, epäonnistunut."

– Pahimpia ovat kuitenkin olleet jaksot, jolloin en ole nähnyt tai siis muistanut näkemiäni unia lainkaan. Silloin herää huoli, että mikä nyt on vialla.

Pitkä uneton vaihe osui hänen elämän siihen kohtaan, kun omat lapset olivat pieniä. Myös Anita sai lapsensa äitinsä tavoin nuorella iällä, kun oman uran etsintä oli vielä pahasti kesken. Ja myös hänen avioliittonsa päättyi eroon. Hän koki olevansa huono äiti, huono kirjailijan alku, kaikin tavoin epäonnistunut yksilö.

– Silloin päätin mennä terapiaan. Koin, etten ollut lainkaan yhteydessä itseeni ja alitajuntaani, olin hukassa.

Yli nelivuotisen terapian aikana Anita löysi unet uudelleen. Vaikka arki oli raskasta, öisin alkoi tapahtua. Anita tajusi potevansa syyllisyyttä jopa isänsä kuolemasta. Tämä oli kuollut samoihin aikoihin, kun Anitan esikoisromaani Irti ilmestyi.

– Kuulostaa absurdilta, mutta pohdin tosissani, oliko hän ehtinyt lukea käsikirjoitukseni ennen kuolemaansa. Käsittelin siinä aviokriisin ohessa myös ristiriitaista isäsuhdetta.

– En tietysti koskaan saa selville, lukiko hän sen, mutta terapian avulla syyllisyystaakka hiljalleen keveni. En muuttunut paremmaksi ihmiseksi tai äidiksi, mutta itsetuntoni koheni. Ja olen jopa voinut iloita siitä, että pojistanikin kasvoi lopulta hajamielisen äidin ansiosta yllättävän käytännöllisiä miehiä!

"Opin nauramaan itselleni. Sehän on heikkojen puolustuskeino, jonka avulla pysyy hengissä."

Huumorin ja häpeän ristiaallokko

Anita Konkan puhetta pilkuttaa nauru. Olkapäät hytkyvät herkästi ja suusta purkautuu tarttuvaa hekotusta. Silloinkaan, kun aihe on vakava, hän ei vaivu synkkyyteen.

– Löysin jo lapsena komiikan. Ylinäyttelin muille kehnouteni.

Anita koki lapsena olevansa muukalainen. Eikä se johtunut pelkästään isän inkeriläistaustasta.

– Olin kaikin puolin kömpelö: vasenkätinen, lukihäiriöinen ja siihen päälle vielä puolisuomalainen. Häpesin, mutta opin hiljalleen nauramaan itselleni. Sehän on klassinen heikkojen puolustuskeino, sillä tavoin pysyy hengissä.

Anita sanoo aina olleensa kiltti. Lapsena jopa niin, että se purkautui neuroottisena käytöksenä, vuoteenkasteluna ja todistuksen numeroiden väärentämisenä.

"Minun ikäpolveni kasvatus perustui syyllistämiseen ja varoitteluun."

Vielä aikuisena hänen päässään on kaikunut ankaran äidinäidin ääni, joka kertoo, mikä on sopivaa ja mikä ei.

– Minun ikäpolveni kasvatus perustui pitkälti syyllistämiseen ja varoitteluun, joissa isoäitini oli mestari. Hän juurrutti minuun häpeän, jota tunnen edelleen ihan arkipäiväisistäkin asioista. Saatan pohtia, onko tällainen käytös sopivaa ja hävetä jälkikäteen sanomisiani ja tekemisiäni. Jopa jotain ihan pikku asiaa, kuten sateenvarjoa käsivarrella, kun on poutasää.

Unien miehet päätyivät kirjaan

Unissaan Anita ei häpeä eikä syyllisty. Ehkä juuri siksi niiden kieli on aina vedonnut häneen. Lapsuuden ihmisten lisäksi hänen unissaan vierailevat säännöllisesti miesystävät eri elämänvaiheista. Siksi Anitan oli kirjoitettava heidät Unennäkijän muistelmiinsa. Niin kirjan sivuille ilmestyi muun muassa kirjailija Hannu Salama.

– Hänestä kirjoittamista jännitin varmasti eniten. En oikeastaan hänen reaktiotaan, vaan sitä, etten rasittaisi lukijaa katkeralla tilityksellä.

Yli kymmenen vuotta sitten päättynyt suhde oli polveileva ja ristiriitainen. Myös monet Anitan unipäiväkirjoistaan löytämät Salama-unet ovat hyvin vihaisia ja turhautuneita.

– Onneksi olin merkinnyt tarkkaan käymiämme keskusteluja ylös, niin kuvani hänestä ei ole niin musta, Anita nauraa.

Kirja ei esittele miestä pehmeässä valossa, mutta yhtä lailla se häikäisee myös kirjoittajansa silmiä.

"Isäni kuvasi kirjassaan tarkasti minun heikkouksiani. Päätin, etten tekisi samoin lapsilleni."

Anita kuvaa itsensä suhteissaan niin Salamaan kuin vaikkapa kuvanveistäjä Heikki Virolaiseen aika ristiriitaiseksi. Toisaalta hän on ripustautuva ja huomionkipeä, toisaalta hyvinkin herkästi itsenäisyyttä ja omaa työtä korostavana, jopa toisen menestystä kadehtiva. Myös miehet ovat jopa hilpeyttä herättävän epäjohdonmukaisia, kuin hyviä romaanihenkilöitä konsanaan.

– Ja lopultahan kaikki on fiktiota, sillä se on minun kokemukseni ja tulkintani elämästäni, ei totuus, Anita toteaa.

Kaksi elämänsä miestä hän jättää kirjassaan yllättävä vähälle huomiolle, nimittäin poikansa Jarkon ja Jyrkin.

– Isäni kuvasi omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämän antimet tarkasti minun heikkouksiani, sitä minkälainen olin. Että en oppinut lukemaan ajallaan ja olin laiska. Siksi päätin jo kauan sitten, että jos kirjoitan elämästäni, en määrittelisi lapsiani sanoilla kuten isäni teki.

Suurten tunteiden uniryhmät

Anita myöntää, että elämän ja unien läpikäyminen kirjaa varten oli raskas, monien vuosien projekti. Sen kirjoittaminen ei onnistunut enää sängyssä maaten, vaan konetta istualtaan päättäväisesti nakuttaen.

– Olen paljon pohtinut omaa kirjailijanuraani. Se on ollut aika vaivalloinen ja pitkään hyvin turhauttava, kirjoitin pitkään väkisin.

Anitan mielestä on onni, että nykyisin nuoret kirjailijanaluille on tarjolla erilaisia kursseja ja koulutuksia. Hän tuhersi yksin.

Vasta kun unet alkoivat 1980-luvulla kantaa kirjoihin saakka, Anitan ääni vahvistui ja hänellä alkoi tuottelias ja luova kausi elämässä.

Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.
Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.

Myöhemmin hän kiinnostui myös toisten unista.

– Olen kuulunut useampaan uniryhmään elämäni aikana. Kahdessa niistä tavattiin kerran kuussa Helsingissä ja keskusteltiin unista. Mieleenpainuvia ovat olleet myös kansainväliset nettiryhmät. Yksi toimi samaan aikaan, kun Nato pommitti Serbiaa. Ryhmään kuulunut serbityttö sai ryhmäläisiltä lohtua kertoessaan pelottavista unistaan.

Anitalle on ollut valaisevaa huomata, kuinka suuri tunteita unet herättävät myös muissa.

– Kun kuuluin nettiryhmään, jossa pelattiin unien avulla monimutkaista peliä, porukassa koettiin aivan hurjia reaktioita: vihaa, rakkautta ja yksi suuri lemmenleiskahduskin. Tämä kaikki pelkästään virtuaalisesti!

Juuri nyt Anita ei kuulu yhteenkään uniryhmään, eikä oikein jaksa nousta yöllä kirjoittamaan uniaan ylös.

– Kun aloin kirjoittaa elämäkertaa, näin valtavasti kaikenlaista värikästä. Nyt on aika hiljaista. Äitiä ja isääkään ei ole näkynyt pitkään aikaan. Missähän he mahtavat piileskellä?

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.

Anita Konkka

Syntynyt: 5.2.1941 Helsingissä. Asuu Vuosaaren taiteilijakodissa.

Perhe: Kaksi aikuista poikaa, neljä lastenlasta.

Ammatti: Kirjailija. Julkaissut toistakymmentä teosta, joista muun muassa Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Omaelämäkerta Unennäkijän muistelmat (Teos) ilmestyi viime syksynä.

Harrastukset: Palstaviljely, venäläinen kirjallisuus, bloggaaminen. Kirjailijan päiväkirja -blogi vuodesta 2002 ja Sanat-blogi vuodesta 2005 lähtien.

Sisältö jatkuu mainoksen alla