Moni kuvittelee, että lihavuus­leikkaus on helppo keino laihtua. Ei se ole, tietää Sanna Tourunen, jonka elämässä uusiksi meni kaikki. Varsinkin korvien väli.

"Hämmennyn yhä, jos kuulen kohteliaisuuden. Viime kesänä terassilla päädyin juttusille ventovieraan kanssa. Pois lähtiessään hän kiitteli, että oli mukava jutella, kun ”et ole yhtään ylimielinen – kauniit usein ovat”.

Kerroin asenteeni johtuvan siitä, että tiedän miltä tuntuu olla 50 kiloa painavampi. Lihava, näkymätön ja vastenmielinen.

Siitäkin olen saanut kuulla. Ja tuntenut silmät selässäni: mitä toi läski täällä tekee.

Pahimmillani painoin 105 kiloa. Tuplasti enemmän kuin nyt. Olennaista on se, mitä on tapahtunut korvieni välissä. Koko elämäni on mennyt lihavuusleikkauksen jälkeen uusiksi, ei vain suhteeni ruokaan. Uusia tapoja ja tottumuksia on pitänyt opetella. Päivä kerrallaan, aluksi itkien ja hikoillen.

Olin läski kymmenisen vuotta. Nyt se aika tuntuu pitkältä painajaiselta, jolloin elämääni mahtuivat vain työ ja ruoka. Iltaisin linnoittauduin kotiin ja söin itseni tainnoksiin. Viikonloppuisin söin, koska olin pitkästynyt. Tavallista ruokaa, mutta epätavallisen suuria määriä, kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Syömällä yritin ne tunteet tukahduttaa.

Viimeinen talvi ennen leikkausta oli pahin, lihoin nopeasti kuusi kiloa, vaikka en mielestäni lisännyt syömistä. Historiassani on monia nälkäkuureja ja painon jojoilua: 8 kiloa alas, 12 kiloa ylös. Enää psyykeni ei kestänyt epäonnistumista. Koin ajautuneeni hallitsematto­maan tilaan. Painanko kohta 130 kiloa?

Helpotusta ja häpeää

Olin 25-vuotiaaksi suht normaalivartaloinen, mutta henkisesti olen ollut dieetillä 15-vuo­tiaasta saakka. Äitini puolen naisilla on ollut taipumusta ylipainoon. Pelkäsin ajautuvani samaan, ja näin itsestäni vain paksut reidet.

Oikeasti se oli teini-iän pyöreyttä, mutta koulun terveydenhoitaja, lihava nainen hänkin, huomautti, että kannattaisi vähän laihduttaa. Sen jälkeen liikunnasta katosi ilo. Treenasin vain pakosta, pysyäkseni hoikkana.

Muuten lapsuus Keski-Suomessa oli onnellinen ja salliva. Meidän perheessämme kenenkään ihmisarvo ei ollut kiloista kiinni.

Perustin oman yrityksen 28-vuotiaana.

Se oli hienoa, mutta samalla stressaavaa.

Pikkuhiljaa väsyin, en jaksanut enää taistella painoni kanssa. Asiaan liittyi traumaattinen seurustelusuhde, jonka aikana lihoin 15 kiloa. Ja kun lopulta pääsin miehestä eroon, lihoin toiset 15 kiloa. Vielä tuolloin pidin itseäni vain pyöreänä.

"Peilistä näin sen hoikemman minän, kunnes vaaka kipusi yli sadan ja aloin olla henkisesti palasina."

Käytin lihaville tyypillisiä torjuntakeinoja, kuten huumoria. Eniten minua kannatteli  se, että itsetuntoni perusta on ollut ammatillisessa osaamisessa.

Käänne parempaan tapahtui työhuoneessa. Eräs asiakas toi turkkinsa korjattavaksi laihduttuaan 30 kiloa. En malttanut olla kysymättä, miten. Hänen tarinansa rohkaisemana uskaltauduin lihavuusleikkauksen konsultaa­tioon Eiran sairaalaan.

Jo ensimmäinen kontakti oli vapauttava.

Tajusin, että leikkaukseen voi päästä, vaikkei ole 150-kiloinen ja juuri kuolemassa kakkostyypin diabetekseen. Riitti, että 160-senttisen varteni painoindeksi oli 40. Kunnallisella puolella vaaditaan, että ihmisellä pitää olla tuon lisäksi joku liitännäissairaus.

Kaikesta huolimatta häpeän tunne oli hirveä: Kun lääkäri kirjoittaa perusterveelle ihmiselle diagnoosiksi lihavuus, ei voi olla kysymättä
itseltään, olenko todellakin niin tyhmä ja huono, etten pysty itse tätä ongelmaa ratkaisemaan.

Karmeat kuusi viikkoa

Tapasin lääkärin ensi kerran huhtikuussa 2012. Leikkaus tähystysmenetelmällä tehtiin kesäkuussa, koska olin onnistunut sitä ennen
pudottamaan vaaditut 10 prosenttia painostani.

Kuuden viikon jakso ennen leikkausta oli karmea kokemus, päivittäinen kalorimäärä sai olla vain 800. Join erilaisia dieettilitkuja, mutta motivaatio oli kova, koska ajattelin, että tämä on viimeinen hullu ponnistus.

Leikkaus ja elämäni ensimmäinen nukutus pelottivat. Halusin noudattaa kaikkia
ohjeita kirjaimellisesti. Erityisen tärkeää oli saada maksan ympäriltä pois ylimääräinen  rasva.

Maksaa piti operaation aikana nostaa, jotta päästiin käsiksi vatsaonteloon.

Yhtä tärkeää oli keskustella muutaman kerran ennen leikkausta psykiatrin kanssa ongelmani perussyistä. Miksi olen lihava?  Miksi syön niin paljon?

Näitä kysymyksiä varten laadin mielikuvakartan, Mind Mapin, johon kirjasin vastauksia sitä mukaan, kun asioita oivalsin. Ilman näiden keskeisten syiden selvittämistä en olisi onnistunut. Olen kuullut tapauksista, joissa lihavuusleikkauksessa käynyt ihminen on lihonut viidessä vuodessa jopa suuremmaksi kuin oli ennen leikkausta. Pää ei ole kestänyt sitä itsekuria, mitä onnistuminen vaatii.

Pikkuisen lohta ja samppanjaa

Moni luulee, että lihavuusleikkaus on helppo tapa laihduttaa. Nips naps vaan, ohutsuoli puoli metriä lyhyemmäksi, kuten vatsalaukun ohitusleikkauksessa. Mutta operaatio on vain työkalu. Joka ainut kilo pitää laihduttaa itse.

Siinä mielessä leikkaus on äärimmäinen keino, että siitä ei ole paluuta. Leikkauksen jälkeen sappi- ja haimanesteet menevät suoraan suoneen. Titaaniniiteillä suljetulla mahalaukulla ei ole enää käyttöä.

Se tarkoittaa melkoista aineenvaihdunnan muutosta. Minun pitää loppuelämäni pitää huolta, ettei tule imeytymishäiriöitä tai vitamiinipuutoksia. On syötävä rauhallisesti pieniä annoksia ja vältettävä perunaa, pastaa ja valkoista leipää, jotka helposti tukkivat ohutsuolen. Suoli voi myös revetä.

Lihavuusleikatun on huolehdittava itsestään paljon paremmin kuin tavallisen laihduttajan.

Leikkaus sujui hyvin. Pääsin kotiin jo seuraavana päivänä arkea helpottavan tietopaketin kanssa. Sairauslomaa sain neljä viikkoa ja se oli todella tarpeen, vaikka kipulääkkeet jätin jo viidentenä päivänä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa sain niellä vain nesteitä. Ensimmäisen hörpyn oksensin kaaressa. Mutta paksu mangosmoothie ja maito pysyivät sisälläni.
Seuraavat kaksi viikkoa piti syödä soseita. Olen esteetikko myös ruuan suhteen, joten en halunnut katsella mitään epämääräistä mössöä, vaan asettelin lautasella kauniisti yhden uuden perunan ja pienen palan lohta. Sitä yhtä lautasellista sitten pureskelin hirmuisen hitaasti, liki puoli tuntia.

Alkuvaiheessa piti vältellä myös kuitupitoisia ruokia kuten parsaa ja viinirypäleitä, etteivät niiden rihmat tartu kiinni titaaniklipseihin. Hapokas coca-cola jäi kokonaan pois, samoin rakastamani vichy. Onneksi samppanjan kuplat ovat niin pikkuisia, etteivät ne haittaa.

Kovin merkittäviä sosiaalisia ongelmia pieni annoskokoni ei ole aiheuttanut. Kuuden ruokalajin illallinenkin on tullut koettua. Minähän voin syödä kaikkea, pieniä määriä. Lihavuusleikkaus on myös eräänlainen aivoleikkaus. Se vaikuttaa ruokahalua sääteleviin hormoneihin ja samalla psyykeen.

Osaan lentää

Äidilleni sain kerrottua leikkauksesta vasta puoli vuotta sen jälkeen. Hän ja muu lähipiirini ovat ymmärtäneet ratkaisuni ja sen syyt. Joillekin muille olemukseni raju muutos on ollut vaikeampi niellä. Eräskin nainen siunaili asiaa niin usein ja kovaäänisesti, että minun oli pakko kysyä: Miksi tämä on sinulle niin suuri juttu?

Aika usein olen kuullut: Et ole sitten lihonut takaisin. En aiokaan, vaikka minulla on ne kaikki rasvasolut jäljellä – ja niitä on paljon.

Jokaisella paljon laihduttaneella on ylimääräistä nahkaa. Juuri siksi on tärkeää panostaa liikuntaan. Kun lihas kasvaa, se nappaa tiukemmin kiinni ihosta. Toki joiltakin on leikattu vyötäröltä vanhaa nahkaa neljäkin kiloa ennen kuin kuntoilu alkaa sujua ja purra.

Minulle liikunta on riemastuttavinta, mitä elämänmuutos on tuonut tullessaan. Suuri  kiitos kuuluu Mikko Klöfille, jonka älysin palkata treenarikseni kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen. Sen palvelun ostaminen on kuin olisin laittanut rahaa pankkiin.

Mikko otti minut ja tilanteeni hienosti, yhtään vähättelemättä. Hän pakotti minut pois mukavuusalueeltani. Esimerkiksi tasapainoharjoitukset ja kyykkyjen teko yhdellä jalalla olivat työläitä, mutta tärkeitä, koska tasapainoelimeni oli tottunut isompaan painooni.

Mikko myös rauhoitteli minua. Kun yksi addiktio eli ruoka on jäänyt pois, tilalle tulee helposti toinen. Joillakin liikunta menee överiksi.

Jo ennen leikkausta juoksin mielikuvissani pitkin ilmavin askelin. Aluksi saatoin juosta puolen tunnin matkalla vain kaksi kertaa kaksi minuuttia.

"Muistan ikäni sen hetken, kun endorfiinit lähtivät jylläämään."

Sykkeeni oli korkealla, mutta paikalle osunut Mikko sanoi, että anna mennä, jos pystyt. Minä pystyin, ja vähän ajan päästä tunsin lentäväni. Samalla tajusin, että tämän tunteen vuoksi
ihmiset treenaavat.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi. Tämä kaikki muu tekee. Myös sen tajuaminen, että ellen olisi käynyt tätä läpi, olisin ihan toisenlainen ihminen. Mutta juuri tähän Sannaan olen hyvin tyytyväinen."

Vierailija

Lihavuusleikkauksen läpi käynyt Sanna Tourunen: "Häpeän tunne lääkärissä oli hirveä"

Voi hyvänen aika! Että tällaista lihavuusrasismiakin esiintyy näillä palstoilla! Äitini oli ylipainoinen. Kilot kertyivät kahdeksan raskauden aikana. Hän palasi lottana jatkosodasta ja painoi silloin 45 kiloa. Ihmisenä hän oli hieno ja toisia kunnioittava, kouluja käynyt ja sivistystä hankkinut, syntynyt 1919. Neljän sodan vuoden jälkeen hän tietenkin herkutteli, nälkää kun oli kokenut. Itse olin ylipainoinen kahden raskauteni jälkeen. Vakava sairaus pudotti painoani yli 20 kiloa. Nyt katselen...
Lue kommentti
Vierailija

Lihavuusleikkauksen läpi käynyt Sanna Tourunen: "Häpeän tunne lääkärissä oli hirveä"

Vierailija 24.02.2015 klo 21:16 kirsikankukka55 24.02.2015 klo 20:25 Vierailija 24.02.2015 klo 18:09 En ymmärrä tätä lihavien ihmisten touhua, joka tuutista täysillä lihavia jotka eivät osaa elämäänsä elää. Itse suhtautuvat kuin olisivat jotakin hyvää ja kiitettävää saaneet aikaan kun lihottavat itsensa 100 - 200 kiloisiksi. On syytäkin hävetä saamattomuuttaan ja välinpitämättömyyttään itsestään kohtaan, ei siinä ole kiitoksen aihetta. Mutta että haetaan hyväksyntää lihavuudelle joka tulee...
Lue kommentti

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.