Moni kuvittelee, että lihavuus­leikkaus on helppo keino laihtua. Ei se ole, tietää Sanna Tourunen, jonka elämässä uusiksi meni kaikki. Varsinkin korvien väli.

Hämmennyn yhä, jos kuulen kohteliaisuuden. Viime kesänä terassilla päädyin juttusille ventovieraan kanssa. Pois lähtiessään hän kiitteli, että oli mukava jutella, kun ”et ole yhtään ylimielinen – kauniit usein ovat”.

Kerroin asenteeni johtuvan siitä, että tiedän miltä tuntuu olla 50 kiloa painavampi. Lihava, näkymätön ja vastenmielinen.

Siitäkin olen saanut kuulla. Ja tuntenut silmät selässäni: mitä toi läski täällä tekee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pahimmillani painoin 105 kiloa. Tuplasti enemmän kuin nyt. Olennaista on se, mitä on tapahtunut korvieni välissä. Koko elämäni on mennyt lihavuusleikkauksen jälkeen uusiksi, ei vain suhteeni ruokaan. Uusia tapoja ja tottumuksia on pitänyt opetella. Päivä kerrallaan, aluksi itkien ja hikoillen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin läski kymmenisen vuotta. Nyt se aika tuntuu pitkältä painajaiselta, jolloin elämääni mahtuivat vain työ ja ruoka. Iltaisin linnoittauduin kotiin ja söin itseni tainnoksiin. Viikonloppuisin söin, koska olin pitkästynyt. Tavallista ruokaa, mutta epätavallisen suuria määriä, kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Syömällä yritin ne tunteet tukahduttaa.

Viimeinen talvi ennen leikkausta oli pahin, lihoin nopeasti kuusi kiloa, vaikka en mielestäni lisännyt syömistä. Historiassani on monia nälkäkuureja ja painon jojoilua: 8 kiloa alas, 12 kiloa ylös. Enää psyykeni ei kestänyt epäonnistumista. Koin ajautuneeni hallitsematto­maan tilaan. Painanko kohta 130 kiloa?

Helpotusta ja häpeää

Olin 25-vuotiaaksi suht normaalivartaloinen, mutta henkisesti olen ollut dieetillä 15-vuo­tiaasta saakka. Äitini puolen naisilla on ollut taipumusta ylipainoon. Pelkäsin ajautuvani samaan, ja näin itsestäni vain paksut reidet.

Oikeasti se oli teini-iän pyöreyttä, mutta koulun terveydenhoitaja, lihava nainen hänkin, huomautti, että kannattaisi vähän laihduttaa. Sen jälkeen liikunnasta katosi ilo. Treenasin vain pakosta, pysyäkseni hoikkana.

Muuten lapsuus Keski-Suomessa oli onnellinen ja salliva. Meidän perheessämme kenenkään ihmisarvo ei ollut kiloista kiinni.

Perustin oman yrityksen 28-vuotiaana.

Se oli hienoa, mutta samalla stressaavaa.

Pikkuhiljaa väsyin, en jaksanut enää taistella painoni kanssa. Asiaan liittyi traumaattinen seurustelusuhde, jonka aikana lihoin 15 kiloa. Ja kun lopulta pääsin miehestä eroon, lihoin toiset 15 kiloa. Vielä tuolloin pidin itseäni vain pyöreänä.

”Peilistä näin sen hoikemman minän, kunnes vaaka kipusi yli sadan ja aloin olla henkisesti palasina.”

Käytin lihaville tyypillisiä torjuntakeinoja, kuten huumoria. Eniten minua kannatteli  se, että itsetuntoni perusta on ollut ammatillisessa osaamisessa.

Käänne parempaan tapahtui työhuoneessa. Eräs asiakas toi turkkinsa korjattavaksi laihduttuaan 30 kiloa. En malttanut olla kysymättä, miten. Hänen tarinansa rohkaisemana uskaltauduin lihavuusleikkauksen konsultaa­tioon Eiran sairaalaan.

Jo ensimmäinen kontakti oli vapauttava.

Tajusin, että leikkaukseen voi päästä, vaikkei ole 150-kiloinen ja juuri kuolemassa kakkostyypin diabetekseen. Riitti, että 160-senttisen varteni painoindeksi oli 40. Kunnallisella puolella vaaditaan, että ihmisellä pitää olla tuon lisäksi joku liitännäissairaus.

Kaikesta huolimatta häpeän tunne oli hirveä: Kun lääkäri kirjoittaa perusterveelle ihmiselle diagnoosiksi lihavuus, ei voi olla kysymättä
itseltään, olenko todellakin niin tyhmä ja huono, etten pysty itse tätä ongelmaa ratkaisemaan.

Karmeat kuusi viikkoa

Tapasin lääkärin ensi kerran huhtikuussa 2012. Leikkaus tähystysmenetelmällä tehtiin kesäkuussa, koska olin onnistunut sitä ennen
pudottamaan vaaditut 10 prosenttia painostani.

Kuuden viikon jakso ennen leikkausta oli karmea kokemus, päivittäinen kalorimäärä sai olla vain 800. Join erilaisia dieettilitkuja, mutta motivaatio oli kova, koska ajattelin, että tämä on viimeinen hullu ponnistus.

Leikkaus ja elämäni ensimmäinen nukutus pelottivat. Halusin noudattaa kaikkia
ohjeita kirjaimellisesti. Erityisen tärkeää oli saada maksan ympäriltä pois ylimääräinen  rasva.

Maksaa piti operaation aikana nostaa, jotta päästiin käsiksi vatsaonteloon.

Yhtä tärkeää oli keskustella muutaman kerran ennen leikkausta psykiatrin kanssa ongelmani perussyistä. Miksi olen lihava?  Miksi syön niin paljon?

Näitä kysymyksiä varten laadin mielikuvakartan, Mind Mapin, johon kirjasin vastauksia sitä mukaan, kun asioita oivalsin. Ilman näiden keskeisten syiden selvittämistä en olisi onnistunut. Olen kuullut tapauksista, joissa lihavuusleikkauksessa käynyt ihminen on lihonut viidessä vuodessa jopa suuremmaksi kuin oli ennen leikkausta. Pää ei ole kestänyt sitä itsekuria, mitä onnistuminen vaatii.

Pikkuisen lohta ja samppanjaa

Moni luulee, että lihavuusleikkaus on helppo tapa laihduttaa. Nips naps vaan, ohutsuoli puoli metriä lyhyemmäksi, kuten vatsalaukun ohitusleikkauksessa. Mutta operaatio on vain työkalu. Joka ainut kilo pitää laihduttaa itse.

Siinä mielessä leikkaus on äärimmäinen keino, että siitä ei ole paluuta. Leikkauksen jälkeen sappi- ja haimanesteet menevät suoraan suoneen. Titaaniniiteillä suljetulla mahalaukulla ei ole enää käyttöä.

Se tarkoittaa melkoista aineenvaihdunnan muutosta. Minun pitää loppuelämäni pitää huolta, ettei tule imeytymishäiriöitä tai vitamiinipuutoksia. On syötävä rauhallisesti pieniä annoksia ja vältettävä perunaa, pastaa ja valkoista leipää, jotka helposti tukkivat ohutsuolen. Suoli voi myös revetä.

Lihavuusleikatun on huolehdittava itsestään paljon paremmin kuin tavallisen laihduttajan.

Leikkaus sujui hyvin. Pääsin kotiin jo seuraavana päivänä arkea helpottavan tietopaketin kanssa. Sairauslomaa sain neljä viikkoa ja se oli todella tarpeen, vaikka kipulääkkeet jätin jo viidentenä päivänä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa sain niellä vain nesteitä. Ensimmäisen hörpyn oksensin kaaressa. Mutta paksu mangosmoothie ja maito pysyivät sisälläni.
Seuraavat kaksi viikkoa piti syödä soseita. Olen esteetikko myös ruuan suhteen, joten en halunnut katsella mitään epämääräistä mössöä, vaan asettelin lautasella kauniisti yhden uuden perunan ja pienen palan lohta. Sitä yhtä lautasellista sitten pureskelin hirmuisen hitaasti, liki puoli tuntia.

Alkuvaiheessa piti vältellä myös kuitupitoisia ruokia kuten parsaa ja viinirypäleitä, etteivät niiden rihmat tartu kiinni titaaniklipseihin. Hapokas coca-cola jäi kokonaan pois, samoin rakastamani vichy. Onneksi samppanjan kuplat ovat niin pikkuisia, etteivät ne haittaa.

Kovin merkittäviä sosiaalisia ongelmia pieni annoskokoni ei ole aiheuttanut. Kuuden ruokalajin illallinenkin on tullut koettua. Minähän voin syödä kaikkea, pieniä määriä. Lihavuusleikkaus on myös eräänlainen aivoleikkaus. Se vaikuttaa ruokahalua sääteleviin hormoneihin ja samalla psyykeen.

Osaan lentää

Äidilleni sain kerrottua leikkauksesta vasta puoli vuotta sen jälkeen. Hän ja muu lähipiirini ovat ymmärtäneet ratkaisuni ja sen syyt. Joillekin muille olemukseni raju muutos on ollut vaikeampi niellä. Eräskin nainen siunaili asiaa niin usein ja kovaäänisesti, että minun oli pakko kysyä: Miksi tämä on sinulle niin suuri juttu?

Aika usein olen kuullut: Et ole sitten lihonut takaisin. En aiokaan, vaikka minulla on ne kaikki rasvasolut jäljellä – ja niitä on paljon.

Jokaisella paljon laihduttaneella on ylimääräistä nahkaa. Juuri siksi on tärkeää panostaa liikuntaan. Kun lihas kasvaa, se nappaa tiukemmin kiinni ihosta. Toki joiltakin on leikattu vyötäröltä vanhaa nahkaa neljäkin kiloa ennen kuin kuntoilu alkaa sujua ja purra.

Minulle liikunta on riemastuttavinta, mitä elämänmuutos on tuonut tullessaan. Suuri  kiitos kuuluu Mikko Klöfille, jonka älysin palkata treenarikseni kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen. Sen palvelun ostaminen on kuin olisin laittanut rahaa pankkiin.

Mikko otti minut ja tilanteeni hienosti, yhtään vähättelemättä. Hän pakotti minut pois mukavuusalueeltani. Esimerkiksi tasapainoharjoitukset ja kyykkyjen teko yhdellä jalalla olivat työläitä, mutta tärkeitä, koska tasapainoelimeni oli tottunut isompaan painooni.

Mikko myös rauhoitteli minua. Kun yksi addiktio eli ruoka on jäänyt pois, tilalle tulee helposti toinen. Joillakin liikunta menee överiksi.

Jo ennen leikkausta juoksin mielikuvissani pitkin ilmavin askelin. Aluksi saatoin juosta puolen tunnin matkalla vain kaksi kertaa kaksi minuuttia.

”Muistan ikäni sen hetken, kun endorfiinit lähtivät jylläämään.”

Sykkeeni oli korkealla, mutta paikalle osunut Mikko sanoi, että anna mennä, jos pystyt. Minä pystyin, ja vähän ajan päästä tunsin lentäväni. Samalla tajusin, että tämän tunteen vuoksi
ihmiset treenaavat.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi. Tämä kaikki muu tekee. Myös sen tajuaminen, että ellen olisi käynyt tätä läpi, olisin ihan toisenlainen ihminen. Mutta juuri tähän Sannaan olen hyvin tyytyväinen.”

Voi hyvänen aika! Että tällaista lihavuusrasismiakin esiintyy näillä palstoilla! 

Äitini oli ylipainoinen. Kilot kertyivät kahdeksan raskauden aikana. Hän palasi lottana jatkosodasta ja painoi silloin 45 kiloa. Ihmisenä hän oli hieno ja toisia kunnioittava, kouluja käynyt ja sivistystä hankkinut, syntynyt 1919. Neljän sodan vuoden jälkeen hän tietenkin herkutteli, nälkää kun oli kokenut.

Itse olin ylipainoinen kahden raskauteni jälkeen. Vakava sairaus pudotti painoani yli 20 kiloa. Nyt katselen mielelläni terveen itsetunnon omaavia, reheviä ihmisiä, joille paino ei ole este elää täysillä.

Tyttäreni sairastui anoreksiaan ollessaan lukion toisella luokalla. Meidät hänen veljensä kanssa kutsuttiin iltamyöhällä sairaalaan, kun hän oli niin huonossa kunnossa, ettei kenties selviäisi elävänä aamuun saakka. Ihme tapahtui, hän heräsi lääkityksen ansiosta neljältä aamuyöllä ja kysyi:- Miksi te täällä olette? Hän painoi silloin 42 kiloa, hänen maksansa oli reagoinut ravinnon puutteeseen voimakkaasti eikä enää toiminut normaalisti. Laihtumisprosessin sai aikaan se, että hänen tätinsä huomautteli alituisesti tyttäreni olevan läski. Tämä kyseinen tädin kutale kauhistui tyttäreni ylioppilasjuhlissa, kun juhlakalu oli langanohut, ihan narun varjo. 

Suvaitsevuutta peliin, kirjoittajat! Kaikki asiat eivät ole yksiselitteisiä. Olemme oikein mainioita omina itsenämme. 

Vierailija
kirsikankukka55
Vierailija

En ymmärrä tätä lihavien ihmisten touhua, joka tuutista täysillä lihavia jotka eivät osaa elämäänsä elää.

Itse suhtautuvat kuin olisivat jotakin hyvää ja kiitettävää saaneet aikaan kun lihottavat itsensa 100 - 200 kiloisiksi.

On syytäkin hävetä saamattomuuttaan ja välinpitämättömyyttään itsestään kohtaan, ei siinä ole kiitoksen aihetta.

Mutta että haetaan hyväksyntää lihavuudelle joka tulee vastaan jokaisessa elämän tilanteessa on pakko katsella ylilihavia ja epämiellyttäviä laskikasoja jotka ovat itsensä himoissaan kasvattaneet noihin mittoihin.

Sitten pitäisi vielä tuntea myötätuntoa heitä kohtaan. Sitä ei ainakaan täältä heru.

 

Verraton kirjoitus. Onhan se nyt vallan tavatonta, jos pitäisi tuntea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Pois se meistä.

nim. lihavuusleikkaukseen ensi kuussa

Vain laiskat ja tahdottomat ihmiset tekevät noin vain pahaa itselleen. Ensin syöpötellään kaikki liikenevät rahat ja paino nousee lukemiin joka on vakavasti vaaraksi terveydelle. Kiusaaminen ja itsensä laiminlyöti ei lopukkaan siihen, vaan mennään taas siitä mistä on aita matalin, eli laitetaan omat tahdottomuuden synnit toisen niskoille. Että ei ihmisillä ole itsekritiikkiä, ei ylpeyttä, ei edes itsekuria. Vaan joku toinen määrittää elämänsä kuviot, annetaan oma tahtonsa toisen silppuriksi. Leikkaukseen laitetaan salpa  mahalaukkuun, tai sitä pienennetään, että sinne ei mahdu ruokaa kuin hiukkasen verran entiseen verrattuna. Se vasta on elämää hillua riskistä riskiin. Sanovat, että suomalaiset ovat sisukasta kansaa,  minä suuresti ihmettele mistä tuollainen sanonta on peräisin, mutta ahnetta kansaa on kylläkin, ahneita monille asioille mitä elämään kuuluu.

 

Lihavuudessa ja tyhmyydessä on yksi ratkaiseva ero: lihavuudesta pääsee eroon, tyhmyydestä ei. Mahtaa olla näillä paasaajilla tavattoman paha olo, kun raivo puretaan täällä lihaviin. Ei tarvitse ihmetellä, mistä koulu- ja työpaikkakiusaajat tulevat. Täällähän niiden esiäidit ja -isät meuhkaavat. ET-lehti voisi julkaista näille meuhkaajille ihan oman pikakurssin ihmisyydestä, empatiasta ja suvaitsevaisuudesta sekä neuvoja oman pahan olon purkamiseen esim. liikunnalla. Tai ehkä näille on jo liian myöhäistä...

Sisältö jatkuu mainoksen alla