Moni kuvittelee, että lihavuus­leikkaus on helppo keino laihtua. Ei se ole, tietää Sanna Tourunen, jonka elämässä uusiksi meni kaikki. Varsinkin korvien väli.

"Hämmennyn yhä, jos kuulen kohteliaisuuden. Viime kesänä terassilla päädyin juttusille ventovieraan kanssa. Pois lähtiessään hän kiitteli, että oli mukava jutella, kun ”et ole yhtään ylimielinen – kauniit usein ovat”.

Kerroin asenteeni johtuvan siitä, että tiedän miltä tuntuu olla 50 kiloa painavampi. Lihava, näkymätön ja vastenmielinen.

Siitäkin olen saanut kuulla. Ja tuntenut silmät selässäni: mitä toi läski täällä tekee.

Pahimmillani painoin 105 kiloa. Tuplasti enemmän kuin nyt. Olennaista on se, mitä on tapahtunut korvieni välissä. Koko elämäni on mennyt lihavuusleikkauksen jälkeen uusiksi, ei vain suhteeni ruokaan. Uusia tapoja ja tottumuksia on pitänyt opetella. Päivä kerrallaan, aluksi itkien ja hikoillen.

Olin läski kymmenisen vuotta. Nyt se aika tuntuu pitkältä painajaiselta, jolloin elämääni mahtuivat vain työ ja ruoka. Iltaisin linnoittauduin kotiin ja söin itseni tainnoksiin. Viikonloppuisin söin, koska olin pitkästynyt. Tavallista ruokaa, mutta epätavallisen suuria määriä, kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Syömällä yritin ne tunteet tukahduttaa.

Viimeinen talvi ennen leikkausta oli pahin, lihoin nopeasti kuusi kiloa, vaikka en mielestäni lisännyt syömistä. Historiassani on monia nälkäkuureja ja painon jojoilua: 8 kiloa alas, 12 kiloa ylös. Enää psyykeni ei kestänyt epäonnistumista. Koin ajautuneeni hallitsematto­maan tilaan. Painanko kohta 130 kiloa?

Helpotusta ja häpeää

Olin 25-vuotiaaksi suht normaalivartaloinen, mutta henkisesti olen ollut dieetillä 15-vuo­tiaasta saakka. Äitini puolen naisilla on ollut taipumusta ylipainoon. Pelkäsin ajautuvani samaan, ja näin itsestäni vain paksut reidet.

Oikeasti se oli teini-iän pyöreyttä, mutta koulun terveydenhoitaja, lihava nainen hänkin, huomautti, että kannattaisi vähän laihduttaa. Sen jälkeen liikunnasta katosi ilo. Treenasin vain pakosta, pysyäkseni hoikkana.

Muuten lapsuus Keski-Suomessa oli onnellinen ja salliva. Meidän perheessämme kenenkään ihmisarvo ei ollut kiloista kiinni.

Perustin oman yrityksen 28-vuotiaana.

Se oli hienoa, mutta samalla stressaavaa.

Pikkuhiljaa väsyin, en jaksanut enää taistella painoni kanssa. Asiaan liittyi traumaattinen seurustelusuhde, jonka aikana lihoin 15 kiloa. Ja kun lopulta pääsin miehestä eroon, lihoin toiset 15 kiloa. Vielä tuolloin pidin itseäni vain pyöreänä.

"Peilistä näin sen hoikemman minän, kunnes vaaka kipusi yli sadan ja aloin olla henkisesti palasina."

Käytin lihaville tyypillisiä torjuntakeinoja, kuten huumoria. Eniten minua kannatteli  se, että itsetuntoni perusta on ollut ammatillisessa osaamisessa.

Käänne parempaan tapahtui työhuoneessa. Eräs asiakas toi turkkinsa korjattavaksi laihduttuaan 30 kiloa. En malttanut olla kysymättä, miten. Hänen tarinansa rohkaisemana uskaltauduin lihavuusleikkauksen konsultaa­tioon Eiran sairaalaan.

Jo ensimmäinen kontakti oli vapauttava.

Tajusin, että leikkaukseen voi päästä, vaikkei ole 150-kiloinen ja juuri kuolemassa kakkostyypin diabetekseen. Riitti, että 160-senttisen varteni painoindeksi oli 40. Kunnallisella puolella vaaditaan, että ihmisellä pitää olla tuon lisäksi joku liitännäissairaus.

Kaikesta huolimatta häpeän tunne oli hirveä: Kun lääkäri kirjoittaa perusterveelle ihmiselle diagnoosiksi lihavuus, ei voi olla kysymättä
itseltään, olenko todellakin niin tyhmä ja huono, etten pysty itse tätä ongelmaa ratkaisemaan.

Karmeat kuusi viikkoa

Tapasin lääkärin ensi kerran huhtikuussa 2012. Leikkaus tähystysmenetelmällä tehtiin kesäkuussa, koska olin onnistunut sitä ennen
pudottamaan vaaditut 10 prosenttia painostani.

Kuuden viikon jakso ennen leikkausta oli karmea kokemus, päivittäinen kalorimäärä sai olla vain 800. Join erilaisia dieettilitkuja, mutta motivaatio oli kova, koska ajattelin, että tämä on viimeinen hullu ponnistus.

Leikkaus ja elämäni ensimmäinen nukutus pelottivat. Halusin noudattaa kaikkia
ohjeita kirjaimellisesti. Erityisen tärkeää oli saada maksan ympäriltä pois ylimääräinen  rasva.

Maksaa piti operaation aikana nostaa, jotta päästiin käsiksi vatsaonteloon.

Yhtä tärkeää oli keskustella muutaman kerran ennen leikkausta psykiatrin kanssa ongelmani perussyistä. Miksi olen lihava?  Miksi syön niin paljon?

Näitä kysymyksiä varten laadin mielikuvakartan, Mind Mapin, johon kirjasin vastauksia sitä mukaan, kun asioita oivalsin. Ilman näiden keskeisten syiden selvittämistä en olisi onnistunut. Olen kuullut tapauksista, joissa lihavuusleikkauksessa käynyt ihminen on lihonut viidessä vuodessa jopa suuremmaksi kuin oli ennen leikkausta. Pää ei ole kestänyt sitä itsekuria, mitä onnistuminen vaatii.

Pikkuisen lohta ja samppanjaa

Moni luulee, että lihavuusleikkaus on helppo tapa laihduttaa. Nips naps vaan, ohutsuoli puoli metriä lyhyemmäksi, kuten vatsalaukun ohitusleikkauksessa. Mutta operaatio on vain työkalu. Joka ainut kilo pitää laihduttaa itse.

Siinä mielessä leikkaus on äärimmäinen keino, että siitä ei ole paluuta. Leikkauksen jälkeen sappi- ja haimanesteet menevät suoraan suoneen. Titaaniniiteillä suljetulla mahalaukulla ei ole enää käyttöä.

Se tarkoittaa melkoista aineenvaihdunnan muutosta. Minun pitää loppuelämäni pitää huolta, ettei tule imeytymishäiriöitä tai vitamiinipuutoksia. On syötävä rauhallisesti pieniä annoksia ja vältettävä perunaa, pastaa ja valkoista leipää, jotka helposti tukkivat ohutsuolen. Suoli voi myös revetä.

Lihavuusleikatun on huolehdittava itsestään paljon paremmin kuin tavallisen laihduttajan.

Leikkaus sujui hyvin. Pääsin kotiin jo seuraavana päivänä arkea helpottavan tietopaketin kanssa. Sairauslomaa sain neljä viikkoa ja se oli todella tarpeen, vaikka kipulääkkeet jätin jo viidentenä päivänä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa sain niellä vain nesteitä. Ensimmäisen hörpyn oksensin kaaressa. Mutta paksu mangosmoothie ja maito pysyivät sisälläni.
Seuraavat kaksi viikkoa piti syödä soseita. Olen esteetikko myös ruuan suhteen, joten en halunnut katsella mitään epämääräistä mössöä, vaan asettelin lautasella kauniisti yhden uuden perunan ja pienen palan lohta. Sitä yhtä lautasellista sitten pureskelin hirmuisen hitaasti, liki puoli tuntia.

Alkuvaiheessa piti vältellä myös kuitupitoisia ruokia kuten parsaa ja viinirypäleitä, etteivät niiden rihmat tartu kiinni titaaniklipseihin. Hapokas coca-cola jäi kokonaan pois, samoin rakastamani vichy. Onneksi samppanjan kuplat ovat niin pikkuisia, etteivät ne haittaa.

Kovin merkittäviä sosiaalisia ongelmia pieni annoskokoni ei ole aiheuttanut. Kuuden ruokalajin illallinenkin on tullut koettua. Minähän voin syödä kaikkea, pieniä määriä. Lihavuusleikkaus on myös eräänlainen aivoleikkaus. Se vaikuttaa ruokahalua sääteleviin hormoneihin ja samalla psyykeen.

Osaan lentää

Äidilleni sain kerrottua leikkauksesta vasta puoli vuotta sen jälkeen. Hän ja muu lähipiirini ovat ymmärtäneet ratkaisuni ja sen syyt. Joillekin muille olemukseni raju muutos on ollut vaikeampi niellä. Eräskin nainen siunaili asiaa niin usein ja kovaäänisesti, että minun oli pakko kysyä: Miksi tämä on sinulle niin suuri juttu?

Aika usein olen kuullut: Et ole sitten lihonut takaisin. En aiokaan, vaikka minulla on ne kaikki rasvasolut jäljellä – ja niitä on paljon.

Jokaisella paljon laihduttaneella on ylimääräistä nahkaa. Juuri siksi on tärkeää panostaa liikuntaan. Kun lihas kasvaa, se nappaa tiukemmin kiinni ihosta. Toki joiltakin on leikattu vyötäröltä vanhaa nahkaa neljäkin kiloa ennen kuin kuntoilu alkaa sujua ja purra.

Minulle liikunta on riemastuttavinta, mitä elämänmuutos on tuonut tullessaan. Suuri  kiitos kuuluu Mikko Klöfille, jonka älysin palkata treenarikseni kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen. Sen palvelun ostaminen on kuin olisin laittanut rahaa pankkiin.

Mikko otti minut ja tilanteeni hienosti, yhtään vähättelemättä. Hän pakotti minut pois mukavuusalueeltani. Esimerkiksi tasapainoharjoitukset ja kyykkyjen teko yhdellä jalalla olivat työläitä, mutta tärkeitä, koska tasapainoelimeni oli tottunut isompaan painooni.

Mikko myös rauhoitteli minua. Kun yksi addiktio eli ruoka on jäänyt pois, tilalle tulee helposti toinen. Joillakin liikunta menee överiksi.

Jo ennen leikkausta juoksin mielikuvissani pitkin ilmavin askelin. Aluksi saatoin juosta puolen tunnin matkalla vain kaksi kertaa kaksi minuuttia.

"Muistan ikäni sen hetken, kun endorfiinit lähtivät jylläämään."

Sykkeeni oli korkealla, mutta paikalle osunut Mikko sanoi, että anna mennä, jos pystyt. Minä pystyin, ja vähän ajan päästä tunsin lentäväni. Samalla tajusin, että tämän tunteen vuoksi
ihmiset treenaavat.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi. Tämä kaikki muu tekee. Myös sen tajuaminen, että ellen olisi käynyt tätä läpi, olisin ihan toisenlainen ihminen. Mutta juuri tähän Sannaan olen hyvin tyytyväinen."

Vierailija

Lihavuusleikkauksen läpi käynyt Sanna Tourunen: "Häpeän tunne lääkärissä oli hirveä"

Voi hyvänen aika! Että tällaista lihavuusrasismiakin esiintyy näillä palstoilla! Äitini oli ylipainoinen. Kilot kertyivät kahdeksan raskauden aikana. Hän palasi lottana jatkosodasta ja painoi silloin 45 kiloa. Ihmisenä hän oli hieno ja toisia kunnioittava, kouluja käynyt ja sivistystä hankkinut, syntynyt 1919. Neljän sodan vuoden jälkeen hän tietenkin herkutteli, nälkää kun oli kokenut. Itse olin ylipainoinen kahden raskauteni jälkeen. Vakava sairaus pudotti painoani yli 20 kiloa. Nyt katselen...
Lue kommentti
Vierailija

Lihavuusleikkauksen läpi käynyt Sanna Tourunen: "Häpeän tunne lääkärissä oli hirveä"

Vierailija 24.02.2015 klo 21:16 kirsikankukka55 24.02.2015 klo 20:25 Vierailija 24.02.2015 klo 18:09 En ymmärrä tätä lihavien ihmisten touhua, joka tuutista täysillä lihavia jotka eivät osaa elämäänsä elää. Itse suhtautuvat kuin olisivat jotakin hyvää ja kiitettävää saaneet aikaan kun lihottavat itsensa 100 - 200 kiloisiksi. On syytäkin hävetä saamattomuuttaan ja välinpitämättömyyttään itsestään kohtaan, ei siinä ole kiitoksen aihetta. Mutta että haetaan hyväksyntää lihavuudelle joka tulee...
Lue kommentti

Kun Ursula Lehtivuori jäi eläkkeelle, hän halusi vielä olla tarpeellinen. Hän löysi ilon varamummoilusta. 

Ursula Lehtivuori on kuningatar. Hänen kyljessään kiehnää kissa ja edessä pokkuroi hovikokki suuren hiekkaruoka-annoksen kanssa.

On keskiviikkoaamu ja Ursulan varamummopäivä lahtelaisessa Kärpäsen päiväkodissa on juuri päässyt vauhtiin.

Kissaksi käpertynyt on tosin vähän äkeällä päällä eikä haluaisi varamummon viereen muita lapsia. Ursula keksii nopeasti kissalle pienen tehtävän: tämän olisi hyvä käydä sanomassa hiekkakakkukeittiöön, että kuningatar söisi tänään mieluusti nyhtökauraa.

Vielä oltava tarpeellinen

Ursula ryhtyi Mannerheimin Lastensuojeluliiton varamummoksi vuosi sitten elokuussa. Siitä lähtien hän on viettänyt keskiviikkoaamupäivänsä lasten kanssa.

– Olen aina ollut hyvin lapsirakas, mutta minun oli hiljalleen aika tunnustaa itselleni, että ainoa lapseni on varttumassa keski-ikäiseksi eikä näytä olevan lapsettumaan päin.

Vaikka Ursula on tiennyt, ettei isovanhemmuus ole itsestäänselvyys, lapsenlapsettomuus tuntui aluksi haikealta.

Lapsiasia alkoi pyöriä yhä enemmän mielessä, kun Ursula jäi viisi vuotta sitten eläkkeelle. Elämässä oli yhtäkkiä kiehtovaa vapautta, mutta myös toisenlaisia tunteita. Alkuhämmennyksen jälkeen Ursula myönsi itselleen, että hän halusi edelleen kokea olevansa tarpeellinen muille, eikä vain ottava osapuoli.

– Eläkkeellä elämä voi herkästi käpertyä liiaksi itsen ympärille. Voin hyvin, jos saan antaa itsestäni jotain toisille.

Kylämummoilu tuo iloa sekä Ursulan että lasten elämään
Kylämummoilu tuo iloa sekä Ursulan että lasten elämään

Sopivan lapsellista

Varamummous on sopinut Ursulalle mainiosti, ja yhteistyö Kärpäsen päiväkodin kanssa on ollut mutkatonta. Jokainen varamummokerta on omanlaisensa. Ursula on huomannut, että parasta on, kun hän on saatavilla eikä tyrkytä liiaksi lapsille seuraansa.

– On ollut kiinnostavaa seurata, kuinka erilaisia temperamentteja lapsissa on. Jotkut pyörivät ympärillä, toiset haluavat olla omissa oloissaan. On hirveän hauskaa, kun joku ensin vähän alta kulmien katseleva lapsi uskaltautuu lopulta juttusille ja leikkimään.

Kun Ursula keskipäivällä lähtee ajelemaan kotiinsa, hän on usein väsynyt.

 – Tämä on niin erilaista kuin arki muuten. On reagoitava nopeasti erilaisiin tilanteisiin.

Aluksi Ursula yllättyi, kuinka herkkävaistoisia lapset ovat. Siksi mielikuvitusleikeistä tuli nopeasti hänen ja lasten jutuissa parasta antia.

– Miehenikin aina sanoo, että olen hyvin lapsenmielinen. Täällä on ihana mahdollisuus elää hetkessä ja unohtaa kaikki muu. Pistän puhelimen äänettömälle ja elän juuri tässä, vaikka kuningattarena, jos sellaiseksi minut kruunataan.

Kaipaatko lastenlasta? Haluaisitko varamummoksi?
Lue Ursulan vinkit:

  1. Lapsenlapsia ei voi vaatia. Kaikista ei tule äitejä tai mummoja, eikä ihminen voi päättää omasta mummoudestaan.
  2. Rohkene tunnustaa. Lapsenlapsen kaipuu on oma tunteensa. Kesti kauan, ennen kuin osasin tunnustaa sen itselleni. Kun sen vihdoin tein, olo helpotti.
  3. Valitse sopiva tapa. Etsi itsellesi sopiva tapa mummoilla. Monet lapsiperheet tarvitsevat apua.
  4. Älä tuputa. Anna lapsien tulla luoksesi ja suhtaudu heihin avoimesti. Varamummolla ei ole kasvatus- tai opetusvastuuta, se tekee kohtaamisista ainutlaatuisia. 
  5. Elä hetkessä. Varamummona siihen on mahdollisuus! Äitinä usein on vähän huono omatunto, mutta varamummi saa vain nauttia joka hetkestä.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 4/2017.

Miten pääsisin varamummoksi?

1. Kylämummoilua omaan tahtiin

Mannerheimin Lastensuojeluliiton kylämummit ja -vaarit ovat vapaaehtoisia. Mummit ja vaarit toimivat lasten kanssa muun muassa perhekahviloissa, päiväkodeissa, kerhoissa, kouluissa ja kirjastoissa.

Noin puolet heistä käy tapaamassa lapsia kerran viikossa, muut harvemmin tai useammin. Jokainen voi osallistua omien voimiensa ja elämäntilanteensa mukaan. Kylämummeille ja -vaareille järjestetään perehdytystä ja vertaistoimintaa.

Lisätietoa: mll.fi

2. Ala mummoksi napin painalluksella

Nappi Naapuri -nettipalvelussa voi tehdä aloitteita, keskustella ja tarjota tai pyytää apua. Se näyttää asiat ja palvelut, jotka löytyvät käyttäjän lähiympäristöstä.
Palvelu on maksuton, mutta siihen on kirjauduttava.

Uusimpana palveluna Nappi Naapuriin on tullut Varamummo-kategoria, jonka avulla voi etsiä varamummoa tai tarjota itseään mummoksi. Nappi Naapuri -palvelun kehittäjän Pauliina Seppälän mukaan muutamia hienoja varamummosuhteita on palvelun avulla jo luotu.

Lisätietoja: nappinaapuri.fi

70-vuotias Paula Koivuniemi elää juuri nyt elämänsä parasta aikaa. Jalka nousee vielä festarikeikoilla ja vapaa-ajalla. Lämmöllä Paula muistelee elämänsä miehiä.

Rauhallinen kahvila on yhtäkkiä täynnä elämää. Paula Koivuniemen käheä nauru täyttää tilan ja saa asiakkaiden päät kääntymään.

Näyttävä sisääntulo ei ole tarkoituksellista huomion hakemista. Paulan karisma vain sattuu olemaan isompi kuin meillä muilla. Tähdeksi ei tulla sattumalta.

Ulkoistettu stressi

Paulan seurassa on – kuten lähes aina ja kaikkialla – hänen avustajansa Laura Vuorinen. He täydentävät toisensa lauseita ja räjähtävät vähän väliä nauruun. Kaksikon suhde on tiivis. Laura on muuttanut asumaan samaan rappuun Paulan kanssa, ja heillä on kissa yhteishuoltajuudessa. Se viettää yöt Lauralla, ja tämä käy aamuisin päästämässä sen Paulan asuntoon.

– Olen antanut Lauralle aika paljon valtuuksia tehdä päätöksiä puolestani. On hyvä, että apuna on tuollainen ihminen, koska innostun kauhean nopeasti. Suostuisin liian moniin menoihin, sillä yllätyn aina iloisesti, että miten minua vielä tässä iässä pyydetään kivoihin juttuihin mukaan.

Lauran tehtävä on kaivaa kalenteri esiin ja sanoa, jos aikaa uusille esiintymisille ei ole. Välillä on pakko sanoa hienoillekin tarjouksille ei.

– Periaatteeni on, että teen kaiken hyvin. Kiireessä pitää puristaa itsestään liikaa, eikä se ole hyväksi. Sitten menee pari päivää levätessä.

"Viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä."

Paulan äänelle stressi on pahin vihollinen. Se vetää äänen tukkoon.

– Olen ulkoistanut stressin Lauralle, mutta ei hänenkään tarvitse tätä enää pitkään jaksaa. En minä näitä hommia enää seiskavitosena tee.

– Viimeksi se ikäraja oli 70 vuotta, Laura nauraa väliin.

Paras ikä

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään. Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu – sen jälkeen voi vain nauttia.

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Paula tekee ehtiessään keikkoja palvelutaloissa. Niillä keikoilla hän näkee musiikin merkityksen.
Paula tekee ehtiessään keikkoja palvelutaloissa. Niillä keikoilla hän näkee musiikin merkityksen.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Viime vuosina Paula ei ole tehnyt perinteisiä lavakeikkoja, vaan kiertänyt kesäfestareita ison bändin kanssa. Muutos ei ollut helppo, ja Paula kertoo ikävöivänsä tanssilavojen tunnelmaa ja ihmisten tanssittamista.

Tanssipaikoilla artistilla on mahdollisuus jutella kuuntelijoiden kanssa, mutta festareiden yleisömassaan on mahdotonta saada samanlaista kontaktia.

– Kaikkein pelottavin paikka oli vuonna 2008 Seinäjoen Provinssirockissa. Jännitin takahuoneessa ihan kamalasti, että minut buuataan alas lavalta. Oli uskomatonta mennä esiintymään, kun jengi sittenkin hurrasi ja lauloi mukana.

Isojen konserttien vastapainoksi Paula on tehnyt paljon keikkoja palvelutaloissa, kun on muilta kiireiltään ehtinyt. Pyyntöjä tulee niin usein, ettei kaikkia pysty ottamaan vastaan. Näissä esiintymisissä Paula on nähnyt musiikin merkityksen.

– Kerran pitkään puhumattomana ollut mies alkoi esityksen aikana laulaa mukana. Olin ihan järkyttynyt siitä, mikä voima musiikilla on.

Laulajan ääni sortuu kesken puheen.

– Oi että, olen kauhean kova itkemään.

Nopea kyllästyjä

Vapaapäivinään Paula liikkuu paljon. Sauvakävelyä Paula on harrastanut jo vuosia, mutta nykyään hän hyppää yhä useammin polkupyörän selkään ja viilettää merenrantaan tai kohti Kauppatoria.

– Sauvakävely on mukavaa, mutta pyöräillessä näkee niin paljon enemmän. Suosittelen pyöräilyä kaikille. Se on hyvää liikuntaa, jos vaikka käveleminen väsyttää. Kori vain pyörän keulille ja menoksi. Ja kypärä päähän - se on ehdoton.

Paula on sitä ikäluokkaa, joka liikkui lapsena koko ajan.

– Hiihtämisessä olin hyvä. Minulla on ehkä vieläkin jossain palkintolusikoita. Juoksemisen lopetin, kun täytin 50. Sen jälkeen ei enää paljon kannata juoksennella.

Henkistä voimaa Paula hakee Olarin metsistä, jossa on päivisinkin hiljaista ja rauhallista.

– Olen käynyt siellä ainakin 15 vuotta. Kuljen aina vakireittiä, koska olen kova eksymään.

Paula rakastaa koiria. Kuvassa puistokaveri Saimi.
Paula rakastaa koiria. Kuvassa puistokaveri Saimi.

Perinteiset liikuntalajit ovat Paulan mieleen. Uusia lajeja hän voi kokeilla, mutta pitkäaikaista harrastajaa hänestä on vaikea saada.

– Olen hyvä kaikessa mitä aloitan, mutta yleensä ne vain loppuvat lyhyeen, kun kyllästyn. Kerran kävin hot joogassa, vaikka en ole kaikkein notkein ihminen. Se ei ollut minun juttuni. Mietin koko tunnin ajan, mistä ovesta pääsisin konttaamaan karkuun.

Muutama vuosi sitten Paula loukkasi olkapäänsä kaatuessaan, ja toinenkin olka rutisee ikävästi.

– Olkapäilläni ei tehdä enää mitään kuntosalilla, mutta kyllä niillä muuten pärjää loppuelämän. Ärsyttävää, kun muuten olen ihan terve. No, laulu luistaa ja sanat muistaa.

Paula on ollut pienestä pitäen intohimoinen penkkiurheilija. Se on lapsuudenkodin peruja, sillä isä vei Paulaa ja hänen sisaruksiaan kaikkiin mahdollisiin urheilutapahtumiin. Seinäjoen Pallon ja Seinäjoen Sisun katsomot tulivat jo varhain tutuiksi.

– Nyt Seinäjoen Jalkapalloklubi pärjää liigassa ja olen kova SJK-fani. Jalkapallo kiinnostaa muutenkin. Kävin Lauran kanssa katsomassa Suomi-Islanti-MM-karsintaottelun Islannissa. En tiedä mikä päähänpisto sekin oli.

Televisiosta Paula seuraa intohimoisesti tennistä.

– Vuoden kuluttua tarkoitukseni on lähteä katsomaan kaikki Grand Slam -kisat Eurooppaan, Amerikkaan ja Australiaan, jossa en ole koskaan käynyt.

Pulla ei imeydy

– Moni ihmettelee hoikkuuttani, mutta kyllä minä herkuttelenkin. Rakastan pullaa ja jäätelöä ja karkkeja. Ehkä liikun niin paljon, että energiaa kuluukin. Tai sitten pulla ei vain enää imeydy tässä iässä.

Esiintyvän artistin ulkonäköpaineet ovat Paulalle tuttuja.

– Olen aina ollut siitä tarkka, että vaatteet, kampaus ja meikit ovat kunnossa, kun menen ihmisten eteen. Hoikkuus on tietysti plussaa. Parikymmentä vuotta sitten olin vähän pyöreämpi, mutta pulska en ole ollut koskaan.

Korkokenkiä hän käyttää aina esiintyessään.

– Ihmiset tulevat välillä ihmettelemään, miten voin kävellä niin korkeilla koroilla. Vastaan, että minä juoksenkin näillä!

Keikkapäivänä Paula syö yleensä hiukan kanaa tai lihaa ja salaattia. Ne pitävät nälkää hyvin, sillä ennen esiintymistä hän ei enää voi syödä mitään. Arjessa ruokalistalla on paljon kalaa. Keikkamakkarat Paula on jättänyt väliin jo pitkään, vaikka tanssilavoilla niitä edelleen tarjoillaan.

"En osaa laittaa ruokaa, mutta minulla on ollut aina miehiä, jotka kokkaavat."

Paulan mielestä Helsinki on upea pyöräilykaupunki.
Paulan mielestä Helsinki on upea pyöräilykaupunki.

Alkoholia Paula käyttää harvoin, ja juo korkeintaan yhden oluen tai pari lasia samppanjaa.

– Festareiden takahuoneissa on tarjolla tosi hyviä ja terveellisiä ruokia, sillä moni muusikkokin on nykyään aikamoinen ruokahifistelijä. Olin aluksi festareilla monttu auki, että kylläpä poppareita hemmotellaan.

Takavuosina lavoilla ei välttämättä ollut lainkaan tarjoiluja artisteille. Kahvin ja pullan sai itse hakea kahviosta. Jos keikkajärjestäjät kysyvät toiveita takahuonetarjoiluista, Paula haluaa vain hedelmiä.

Paulan aamut alkavat aina kahvilla ja kaurapuurolla marjojen kera. Pakastimessa on oltava mustikoita ja vadelmia.

– Itse en osaa laittaa ruokaa, mutta minulla on ollut aina miehiä, jotka kokkaavat. Nykyään Laura laittaa ruokani.

Muistojen miehet

Paula katselee lempeästi vieressään istuvaa Lauraa.

– On hienoa, että lähelläni on tuollainen nuori ihminen. Hänen ajatuksensa ovat vähän erilaisia kuin vanhempien ihmisten.

Kiireisen artistin luottoystävien määrä on pieni, mutta yhteys tiivis.

– Ei ihmisiä tarvitse montaa olla. Eikä omia asioita tarvitse kertoa kaikille. Riittää, että yksikin tietää kaiken.

Paula on ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäinen liitto Harri Lehden kanssa alkoi 1969, ja samana vuonna syntyi Toni. Keikoille Paula lähti kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, vauva mukanaan.

– Olen aina pistänyt työn etusijalle, silloinkin kun olen ollut naimisissa. Miehillä ei ole ollut siihen paljon sanottavaa.

70-luvun puolivälissä päättyneen liiton jälkeen ehti vierähtää yli 20 vuotta ennen kuin Paula avioitui uudestaan. Liitto Hannu Hiltusen kanssa kesti vain kaksi vuotta.

Yksityiselämän ongelmat vaikuttavat myös työntekoon.

– Minulta lähtee silloin ääni. Kun näin on joskus käynyt, tilanteet ovat olleet kauheita. Keikalle on vain ollut pakko mennä. Ihmiset ovat katsoneet pää kallellaan, että mitä tuokin tuossa yrittää.

Paula vaikenee hetkeksi.

– Kaikenlaisissa tilanteissa tätäkin työtä on tullut tehtyä.

– Tunnistan todelliset ystäväni, Paula sanoo.
– Tunnistan todelliset ystäväni, Paula sanoo.

Julkinen elämä on vaikeuttanut Paulan seurustelusuhteita. Miehet ovat olleet arkoja lähestymään häntä, saati sitten seurustelemaan. Paula ymmärtää sen. Elämä julkisuudessa voi olla karua, jos siihen ei ole tottunut. Kaikki eivät halua asioitaan julkiseen myllyyn.

– En voi silti valittaa. Minulla on ollut hienoja miehiä elämässäni.

Paula on edelleen ystävä entisten aviomiesten ja monien miesystävienkin kanssa.

– En tunne menneistä minkäänlaista katkeruutta, vihasta puhumattakaan. Yhdessä eletty aika on ollut hienoa. Sitten se ei vain ole kestänyt. Joku miehistäni ei ehkä halua olla enää tekemisissä, mutta esimerkiksi Ilkka Kanervan kanssa olemme yhä hyviä kavereita.

Paula pyörittelee päätään ja hymyilee.

– Elämä on kuitenkin lyhyt. Ennemmin kannattaa olla kaveri.

5 Paulan hyvän mielen laulua

  1. Vesa-Matti Loiri: Lapin kesä. "Kappaleessa puhuttelevat Eino Leinon teksti ja Vesa-Matti Loirin tunteikas tulkinta."
  2. Olavi Virta: Sininen huvimaja. "Laulu tuo minulle mieleen lapsuuden ja kotitalon huvimajan."
  3. Topi Sorsakoski: Yksinäisyys. "Olavi Virran aikoinaan levyttämä kappale. Sorsakosken versiossa on myös maaginen tunnelma."
  4. Seppo Ruohonen: Kun jo saapuu yö. "Matin ja Tepon upea oopperalaulajaveli tulkitsee hienosti kappaleen operetista Kreivitär Mariza."
  5. Jari Sillanpää: Satulinna. "Ehdottomasti yksi parhaista kotimaisista iskelmistä."

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 4/2017.

Paula Koivuniemi

  • Syntynyt: Seinäjoella vuonna 1947.
  • Asuu: Helsingissä.
  • Perhe: Aikuinen poika. Ollut kahdesti naimisissa.
  • Työ: Levytysura alkoi 19-vuotiaana vuonna 1966. Julkaissut 25 albumia, joista viimeisin, Duetot, ilmestyi viime vuonna. Paulan levyjä on myyty puolisen miljoonaa kappaletta.
  • Motto: Tässä iässä pitää tehdä sitä, mitä osaa ja pystyy.
Vierailija

Paula Koivuniemen, 70, mielestä paras elämä alkaa viisikymppisenä: "Enää ei tarvitse esittää mitään"

Olen eri mieltä Paula Koivuniemen laulutaidosta, minusta hän osaa laulaa ja ääni on ollut kirkkaampi toki nuorempana, mutta nyt se soi tummana ja vahvana. Mieluimmin sanoisin että joku muu suorastaan ikonina pidetty naislaulaja laulaa tänä päivänä ihan kurjasti, koska ääni on madaltunut, silti tämä daami yrittää laulaa samalta korkeudelta kuin alkuaikoinaan. PS
Lue kommentti