Moni kuvittelee, että lihavuus­leikkaus on helppo keino laihtua. Ei se ole, tietää Sanna Tourunen, jonka elämässä uusiksi meni kaikki. Varsinkin korvien väli.

"Hämmennyn yhä, jos kuulen kohteliaisuuden. Viime kesänä terassilla päädyin juttusille ventovieraan kanssa. Pois lähtiessään hän kiitteli, että oli mukava jutella, kun ”et ole yhtään ylimielinen – kauniit usein ovat”.

Kerroin asenteeni johtuvan siitä, että tiedän miltä tuntuu olla 50 kiloa painavampi. Lihava, näkymätön ja vastenmielinen.

Siitäkin olen saanut kuulla. Ja tuntenut silmät selässäni: mitä toi läski täällä tekee.

Pahimmillani painoin 105 kiloa. Tuplasti enemmän kuin nyt. Olennaista on se, mitä on tapahtunut korvieni välissä. Koko elämäni on mennyt lihavuusleikkauksen jälkeen uusiksi, ei vain suhteeni ruokaan. Uusia tapoja ja tottumuksia on pitänyt opetella. Päivä kerrallaan, aluksi itkien ja hikoillen.

Olin läski kymmenisen vuotta. Nyt se aika tuntuu pitkältä painajaiselta, jolloin elämääni mahtuivat vain työ ja ruoka. Iltaisin linnoittauduin kotiin ja söin itseni tainnoksiin. Viikonloppuisin söin, koska olin pitkästynyt. Tavallista ruokaa, mutta epätavallisen suuria määriä, kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Syömällä yritin ne tunteet tukahduttaa.

Viimeinen talvi ennen leikkausta oli pahin, lihoin nopeasti kuusi kiloa, vaikka en mielestäni lisännyt syömistä. Historiassani on monia nälkäkuureja ja painon jojoilua: 8 kiloa alas, 12 kiloa ylös. Enää psyykeni ei kestänyt epäonnistumista. Koin ajautuneeni hallitsematto­maan tilaan. Painanko kohta 130 kiloa?

Helpotusta ja häpeää

Olin 25-vuotiaaksi suht normaalivartaloinen, mutta henkisesti olen ollut dieetillä 15-vuo­tiaasta saakka. Äitini puolen naisilla on ollut taipumusta ylipainoon. Pelkäsin ajautuvani samaan, ja näin itsestäni vain paksut reidet.

Oikeasti se oli teini-iän pyöreyttä, mutta koulun terveydenhoitaja, lihava nainen hänkin, huomautti, että kannattaisi vähän laihduttaa. Sen jälkeen liikunnasta katosi ilo. Treenasin vain pakosta, pysyäkseni hoikkana.

Muuten lapsuus Keski-Suomessa oli onnellinen ja salliva. Meidän perheessämme kenenkään ihmisarvo ei ollut kiloista kiinni.

Perustin oman yrityksen 28-vuotiaana.

Se oli hienoa, mutta samalla stressaavaa.

Pikkuhiljaa väsyin, en jaksanut enää taistella painoni kanssa. Asiaan liittyi traumaattinen seurustelusuhde, jonka aikana lihoin 15 kiloa. Ja kun lopulta pääsin miehestä eroon, lihoin toiset 15 kiloa. Vielä tuolloin pidin itseäni vain pyöreänä.

"Peilistä näin sen hoikemman minän, kunnes vaaka kipusi yli sadan ja aloin olla henkisesti palasina."

Käytin lihaville tyypillisiä torjuntakeinoja, kuten huumoria. Eniten minua kannatteli  se, että itsetuntoni perusta on ollut ammatillisessa osaamisessa.

Käänne parempaan tapahtui työhuoneessa. Eräs asiakas toi turkkinsa korjattavaksi laihduttuaan 30 kiloa. En malttanut olla kysymättä, miten. Hänen tarinansa rohkaisemana uskaltauduin lihavuusleikkauksen konsultaa­tioon Eiran sairaalaan.

Jo ensimmäinen kontakti oli vapauttava.

Tajusin, että leikkaukseen voi päästä, vaikkei ole 150-kiloinen ja juuri kuolemassa kakkostyypin diabetekseen. Riitti, että 160-senttisen varteni painoindeksi oli 40. Kunnallisella puolella vaaditaan, että ihmisellä pitää olla tuon lisäksi joku liitännäissairaus.

Kaikesta huolimatta häpeän tunne oli hirveä: Kun lääkäri kirjoittaa perusterveelle ihmiselle diagnoosiksi lihavuus, ei voi olla kysymättä
itseltään, olenko todellakin niin tyhmä ja huono, etten pysty itse tätä ongelmaa ratkaisemaan.

Karmeat kuusi viikkoa

Tapasin lääkärin ensi kerran huhtikuussa 2012. Leikkaus tähystysmenetelmällä tehtiin kesäkuussa, koska olin onnistunut sitä ennen
pudottamaan vaaditut 10 prosenttia painostani.

Kuuden viikon jakso ennen leikkausta oli karmea kokemus, päivittäinen kalorimäärä sai olla vain 800. Join erilaisia dieettilitkuja, mutta motivaatio oli kova, koska ajattelin, että tämä on viimeinen hullu ponnistus.

Leikkaus ja elämäni ensimmäinen nukutus pelottivat. Halusin noudattaa kaikkia
ohjeita kirjaimellisesti. Erityisen tärkeää oli saada maksan ympäriltä pois ylimääräinen  rasva.

Maksaa piti operaation aikana nostaa, jotta päästiin käsiksi vatsaonteloon.

Yhtä tärkeää oli keskustella muutaman kerran ennen leikkausta psykiatrin kanssa ongelmani perussyistä. Miksi olen lihava?  Miksi syön niin paljon?

Näitä kysymyksiä varten laadin mielikuvakartan, Mind Mapin, johon kirjasin vastauksia sitä mukaan, kun asioita oivalsin. Ilman näiden keskeisten syiden selvittämistä en olisi onnistunut. Olen kuullut tapauksista, joissa lihavuusleikkauksessa käynyt ihminen on lihonut viidessä vuodessa jopa suuremmaksi kuin oli ennen leikkausta. Pää ei ole kestänyt sitä itsekuria, mitä onnistuminen vaatii.

Pikkuisen lohta ja samppanjaa

Moni luulee, että lihavuusleikkaus on helppo tapa laihduttaa. Nips naps vaan, ohutsuoli puoli metriä lyhyemmäksi, kuten vatsalaukun ohitusleikkauksessa. Mutta operaatio on vain työkalu. Joka ainut kilo pitää laihduttaa itse.

Siinä mielessä leikkaus on äärimmäinen keino, että siitä ei ole paluuta. Leikkauksen jälkeen sappi- ja haimanesteet menevät suoraan suoneen. Titaaniniiteillä suljetulla mahalaukulla ei ole enää käyttöä.

Se tarkoittaa melkoista aineenvaihdunnan muutosta. Minun pitää loppuelämäni pitää huolta, ettei tule imeytymishäiriöitä tai vitamiinipuutoksia. On syötävä rauhallisesti pieniä annoksia ja vältettävä perunaa, pastaa ja valkoista leipää, jotka helposti tukkivat ohutsuolen. Suoli voi myös revetä.

Lihavuusleikatun on huolehdittava itsestään paljon paremmin kuin tavallisen laihduttajan.

Leikkaus sujui hyvin. Pääsin kotiin jo seuraavana päivänä arkea helpottavan tietopaketin kanssa. Sairauslomaa sain neljä viikkoa ja se oli todella tarpeen, vaikka kipulääkkeet jätin jo viidentenä päivänä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa sain niellä vain nesteitä. Ensimmäisen hörpyn oksensin kaaressa. Mutta paksu mangosmoothie ja maito pysyivät sisälläni.
Seuraavat kaksi viikkoa piti syödä soseita. Olen esteetikko myös ruuan suhteen, joten en halunnut katsella mitään epämääräistä mössöä, vaan asettelin lautasella kauniisti yhden uuden perunan ja pienen palan lohta. Sitä yhtä lautasellista sitten pureskelin hirmuisen hitaasti, liki puoli tuntia.

Alkuvaiheessa piti vältellä myös kuitupitoisia ruokia kuten parsaa ja viinirypäleitä, etteivät niiden rihmat tartu kiinni titaaniklipseihin. Hapokas coca-cola jäi kokonaan pois, samoin rakastamani vichy. Onneksi samppanjan kuplat ovat niin pikkuisia, etteivät ne haittaa.

Kovin merkittäviä sosiaalisia ongelmia pieni annoskokoni ei ole aiheuttanut. Kuuden ruokalajin illallinenkin on tullut koettua. Minähän voin syödä kaikkea, pieniä määriä. Lihavuusleikkaus on myös eräänlainen aivoleikkaus. Se vaikuttaa ruokahalua sääteleviin hormoneihin ja samalla psyykeen.

Osaan lentää

Äidilleni sain kerrottua leikkauksesta vasta puoli vuotta sen jälkeen. Hän ja muu lähipiirini ovat ymmärtäneet ratkaisuni ja sen syyt. Joillekin muille olemukseni raju muutos on ollut vaikeampi niellä. Eräskin nainen siunaili asiaa niin usein ja kovaäänisesti, että minun oli pakko kysyä: Miksi tämä on sinulle niin suuri juttu?

Aika usein olen kuullut: Et ole sitten lihonut takaisin. En aiokaan, vaikka minulla on ne kaikki rasvasolut jäljellä – ja niitä on paljon.

Jokaisella paljon laihduttaneella on ylimääräistä nahkaa. Juuri siksi on tärkeää panostaa liikuntaan. Kun lihas kasvaa, se nappaa tiukemmin kiinni ihosta. Toki joiltakin on leikattu vyötäröltä vanhaa nahkaa neljäkin kiloa ennen kuin kuntoilu alkaa sujua ja purra.

Minulle liikunta on riemastuttavinta, mitä elämänmuutos on tuonut tullessaan. Suuri  kiitos kuuluu Mikko Klöfille, jonka älysin palkata treenarikseni kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen. Sen palvelun ostaminen on kuin olisin laittanut rahaa pankkiin.

Mikko otti minut ja tilanteeni hienosti, yhtään vähättelemättä. Hän pakotti minut pois mukavuusalueeltani. Esimerkiksi tasapainoharjoitukset ja kyykkyjen teko yhdellä jalalla olivat työläitä, mutta tärkeitä, koska tasapainoelimeni oli tottunut isompaan painooni.

Mikko myös rauhoitteli minua. Kun yksi addiktio eli ruoka on jäänyt pois, tilalle tulee helposti toinen. Joillakin liikunta menee överiksi.

Jo ennen leikkausta juoksin mielikuvissani pitkin ilmavin askelin. Aluksi saatoin juosta puolen tunnin matkalla vain kaksi kertaa kaksi minuuttia.

"Muistan ikäni sen hetken, kun endorfiinit lähtivät jylläämään."

Sykkeeni oli korkealla, mutta paikalle osunut Mikko sanoi, että anna mennä, jos pystyt. Minä pystyin, ja vähän ajan päästä tunsin lentäväni. Samalla tajusin, että tämän tunteen vuoksi
ihmiset treenaavat.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi. Tämä kaikki muu tekee. Myös sen tajuaminen, että ellen olisi käynyt tätä läpi, olisin ihan toisenlainen ihminen. Mutta juuri tähän Sannaan olen hyvin tyytyväinen."

Vierailija

Lihavuusleikkauksen läpi käynyt Sanna Tourunen: "Häpeän tunne lääkärissä oli hirveä"

Voi hyvänen aika! Että tällaista lihavuusrasismiakin esiintyy näillä palstoilla! Äitini oli ylipainoinen. Kilot kertyivät kahdeksan raskauden aikana. Hän palasi lottana jatkosodasta ja painoi silloin 45 kiloa. Ihmisenä hän oli hieno ja toisia kunnioittava, kouluja käynyt ja sivistystä hankkinut, syntynyt 1919. Neljän sodan vuoden jälkeen hän tietenkin herkutteli, nälkää kun oli kokenut. Itse olin ylipainoinen kahden raskauteni jälkeen. Vakava sairaus pudotti painoani yli 20 kiloa. Nyt katselen...
Lue kommentti
Vierailija

Lihavuusleikkauksen läpi käynyt Sanna Tourunen: "Häpeän tunne lääkärissä oli hirveä"

Vierailija 24.02.2015 klo 21:16 kirsikankukka55 24.02.2015 klo 20:25 Vierailija 24.02.2015 klo 18:09 En ymmärrä tätä lihavien ihmisten touhua, joka tuutista täysillä lihavia jotka eivät osaa elämäänsä elää. Itse suhtautuvat kuin olisivat jotakin hyvää ja kiitettävää saaneet aikaan kun lihottavat itsensa 100 - 200 kiloisiksi. On syytäkin hävetä saamattomuuttaan ja välinpitämättömyyttään itsestään kohtaan, ei siinä ole kiitoksen aihetta. Mutta että haetaan hyväksyntää lihavuudelle joka tulee...
Lue kommentti

Kyyjärveläinen karjatilan emäntä Vuokko Huumarkangas tuottaa suomalaisten ruokapöytiin kotimaista maitoa. Vuokko asuu pienessä Peuralinnan kylässä eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Hän ei koe jääneensä mitään vaille.

Onnelan tilan lippusalossa heilahtelee laiskasti Keski-Suomen viiri, isännän 60-vuotislahja. Vuokko Huumarkangas, 61, kävelee reippain askelin kostealla nurmikolla kohti navettarakennusta. Kädessään hänellä on ammattikäyttöön tarkoitettu hengityssuojain ja punaiset kumihanskat.

Taivasta peittää raskas harmaa pilvimassa, joka enteilee sadetta ja puinnin siirtymistä eteenpäin.

Navetassa on lämmintä ja kosteaa, ja nenään käy pistävä heinän ja lannan haju. Parressa kiinni olevat lehmät ovat rauhallisia, osa niistä on vielä yön jäljiltä makuullaan.

Karjakeittiössä Vuokko napsauttaa vedet huuhtomaan lypsykoneen putkia. Sitten hän laskee kylmää vettä saaviin ja sekoittaa joukkoon kuumaa vettä erillisestä säiliöstä, kunnes lehmien "tissipesuvesi" on kädenlämpöistä.

Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.
Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.

Kun lypsy on saatu alkuun, Vuokko siirtyy navetan puolelle. Heti ovella hän vetää kasvoilleen hengityssuojaimen, jollaisen kymmenen vuotta sitten puhjennut allerginen astma vaatii. Hän harjaa lehmien edessä olevan "pöydän" siistiksi säilörehun jämistä ja hakee kottikärryillä tuoretta rehua tilalle. Unelma, Balleriina, Misteli, Laimi ja muut saavat rouskutettavakseen tilan omilta pelloilta korjattua timoteita ja puna-apilaa.

Lehmä ei siedä sijaisia

Vuokon päivä on käynnistynyt tänään samalla tavalla kuin se on tehnyt lähes 40 vuoden ajan. Kuudelta ylös, puoli seitsemältä navettaan, sitten aamiaiselle. Päivällä Vuokko tekee tilan muita hommia peltotöitä tai niiden valmistelua, osin Joukon kanssa – ja illan suussa käy navetassa uudelleen. 342 päivää vuodessa kuluu tähän tahtiin.

"Maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu."

Lomittajan Vuokko ja Jouko saavat 26 päivänä vuodessa, mutta sekään ei takaa huoletonta oloa. Tilanpitäjä vastaa kaikista tilalla sattuneista vahingoista, vaikka ne olisivat syntyneet lomittajan läsnä ollessa.

– Lisäksi lehmät ovat niin tarkkoja elikoita, että maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu. Meillä on vain yksi lomittaja, Mirva, jonka aikana niin ei käy, Vuokko kertoo.

Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.
Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.

Kalsareita ja leninkejä

Vuokon mies Jouko Huumarkangas, 62, puhuu eteisessä puhelimessa ja selvittää verotoimiston kanssa tutun maatalousyrittäjän asiaa. Joukolla on yllään "tilitoimiston virkapuku" eli kalsarit ja t-paita. Paita on päällä toimittajan ja kuvaajan takia. Tavallisesti isäntä tyytyy sisällä ollessaan pelkkiin kalsareihin.

Tilan isännyyden ja tilitoimistohommien lisäksi Jouko on mukana kunnallispolitiikassa ja pohjanmaalaisten energiayhtiöiden hallituksissa. Tehtäviin liittyy matkustamista ja edustamista. Joskus Vuokko lähtee miehensä mukaan päivän tai parin reissulle ja tilaa lomittajan hoitamaan lehmät.

– Silloin pukeudun mielelläni leninkiin. Näytän Joukolle paria vaihtoehtoa, ja aika usein laitan päälleni sen, jonka Jouko valitsee.

Jouko huomauttaa naurussa suin, että valikoimaa rouvalla riittää. Viimeksi kun Vuokko kävi Tuurin kyläkaupassa, hänellä oli tuomisinaan neljät kengät. Vuokkoakin naurattaa.

Kun Jouko lähtee reissuun, Vuokko pakkaa aina miehensä matkalaukun – "Jouko on niin paljon hittaampi" – ja jää hoitamaan tilan töitä yksin.

"Kahta samanlaista päivää ei ole."

Vuokko ei ole käynyt koskaan ulkomailla, ja Suomessakin matkat ovat rajoittuneet lähinnä Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi.

– Minulla on ollut paljon tekemistä kotonakin. Saan hoitaa asiat omaan tahtiini ja siinä järjestyksessä kuin haluan. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Koti ja perhe ovat Vuokolle tärkeimmät asiat. Lapset ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten ja perustaneet omat perheensä, mutta side on säilynyt.

Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.
Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.

Sanomista tulee, tietysti

Vuokon ja Joukon tila sijaitsee vajaan 1 400 asukkaan Kyyjärvellä. Tällä kulmalla Suomea, Keski-Suomen ja Pohjanmaan raja-alueella, kelit ovat viime päivinä olleet epävakaisia.

Myös tälle päivälle on luvattu sadekuuroja. Nyt jatketaan siis huoltotöitä, jotta kaikki on valmiina, kun lopulta saadaan kuiva ilma ja päästään pellolle. Vuokko lähtee auttamaan Joukoa jyväsuppilon siirtämisessä.

Tuleeko töistä sanomista puolisolle?

– Ilman muuta, Jouko nauraa.

– Minulle ei ihan aina selviä, mitä Jouko tarkoittaa, kun hän antaa ohjeita vaikkapa keskellä jotain konehommaa. Siitä saattaa tulla sanaharkkaa, Vuokko myöntää.

Vuokko hyppää Massey Fergusonin rattiin ja köröttelee pikkuteitä pitkin hakemaan pellolta heinäpaalia navettaan.

– Traktorihomma on mukavaa. Kuuntelen kuulokkeista radiota, yleensä Novaa. Soittavat hyviä levyjä ja lisäksi sieltä tulee sopivasti uutisia. Juha Tapio on kappale Kaksi vanhaa puuta on suosikkini. Jari Sillanpäästäkin tykkään.

– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.
– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.

Pellon reunaan ajettuaan Vuokko peruuttaa tottuneesti traktorin perän kohti paalia ja nostaa sen käsiohjaimella paalileikkurin päälle.

– Pärjään maatilan töissä hyvin ilman Joukoakin, mutta joskus öisin tuntuu turvattomalta, Vuokko sanoo.

Maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

Jouko on kuitenkin aina puhelimen päässä. Niin oli myös neljä vuotta sitten – Vuokko muistaa päivänkin, 19. toukokuuta – kun Vuokko oli äestämässä ja traktorista lähtivät tuplarenkaat irti.

– Jouko sai onneksi reissun päältä huoltomiehen heti paikalle, ja pääsin jatkamaan. Peltohommissa ei odotella, muuten hyvät kelit voivat mennä ohi, Vuokko kertoo.

Vaikka Vuokko tekee tilalla suureksi osaksi samoja töitä kuin Jouko, maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

– Jos meille soitetaan tilan asioissa, aika usein pyydetään Joukoa puhelimeen. Yhteinen yrityshän tämä on! Vuokko puuskahtaa.

Joskus myös Jouko unohtaa, että Vuokko on tottunut hoitelemaan tilaa yhtä hyvin kuin miehensä. Reissuillaankin Jouko seuraa kotialueen säätä ja saa kännykkäänsä ilmoitukset sähkökatkoista.

– Kun viimeksi meni sähköt, Joukolta tuli minulle tekstiviesti, että sähköt meni. No kai minä sen nyt tiesin täällä paikan täällä!

Vuokko oli mukana ET:n ihana nainen -elämyksessä – Katso upeat kuvat! 

Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.
Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.

Kiviä äitienpäivälahjaksi

Kesällä Vuokko viettää kaiken liikenevän vapaa-ajan puutarhassaan.

– Piha on minulle henkireikä. Kun möyryän mullassa kasvien keskellä, kaikki murheet unohtuvat, Vuokko kertoo.

Puolentoista hehtaarin alueelle mahtuu kivikokoelmia, buddhapatsaita ja suuria kukkapenkkejä täynnä astereita, nauhuksia ja ruusuja. Kun lapset Eveliina ja Kimmo kysyvät äidiltään, mitä tämä haluaa äitienpäivälahjaksi, toiveena on yleensä kasveja ja kiviä. Niistä Vuokko rakentaa uusia asetelmia.

Piha valittiin pari vuotta sitten Oma piha -lehden Suomen paras piha -kilpailun voittajaksi. Vuokko ja Jouko ovat avanneet puutarhansa vierailijoille Kyyjärvi-päivänä neljänä vuonna peräkkäin.

– Puutarhaa katsomaan tulevat kysyvät, että onko tämän talon väellä tunteja vuorokaudessa enemmän kuin muilla, Vuokko nauraa.

Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.
Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.

Arvaamattomat sarvet

Neljän aikaan Vuokko vetää jälleen verkkatakin ylleen ja kumisaappaat jalkaansa. Ammunta kielii, että häntä on jo odoteltu navetassa. Kun hän on saanut ensimmäiset lypsimet paikoilleen ja homman käyntiin, ammunta vähenee.

Kaupunkilaisella on mielikuva lypsäjän ja lehmän lämpimästä suhteesta, mutta se taitaa perustua Suomi-filmeihin. Vuokko ei nojaile suruissaankaan lehmän kylkeen. Lehmä on arvaamaton eläin, ja Vuokko on saanut lypsyhommissa monta potkua sorkasta. Sarvien kanssa on oltava erityisen varovainen.

– Kerran olin laittamassa lypsimiä yhdelle lehmälle, kun vieressä ollut tökkäsi minua sarvella alavatsaan. Läpi ei mennyt, mutta lääkärillä oli käytävä näyttämässä, sen verran kipeää teki. Onneksi selvisin mustelmalla.

Yksin ollessaan Vuokko laittaa lypsyn ajaksi oikukkaan lehmän pään köydellä kiinni, jotta vahinkoja ei pääse syntymään.

Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.
Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.

Karjakeittiön muovilaatikossa on kauppakuittien näköisiä maitoraportteja. Viimeisin maitoauton hakema kahden päivän maitosatsi oli 680 litraa.

Usein terassilla saa ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

18 lehmän tila antaa niukasti tuloa.

– Hullummaksihan tämä on mennyt. Kun Suomi liittyi EU:hun, meille luvattiin, että kustannukset puolittuvat. Kyllä siinä kävi ihan päinvastoin, Vuokko huokaa.

1980-luvulla kahden päivän maitomäärä oli noin 500 litraa. Sen antamalla tulolla Vuokko ja Jouko kasvattivat ja kouluttivat kaksi lasta.

Nyt maitomäärä on lähes 800 litraa, mutta siitä saatavat eurot kattavat vain tilan kulut. Huumarkankaat saavat lisätuloa tilitoimistotöistä ja Joukon luottamustoimista.

Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.
Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.

Tarkistetaanpa sääennuste

Vuokolla on aina jokin puuha menossa, mutta iltaa kohden hän vähän rauhoittuu.

– Vietin lapsuuteni karjatilalla, ja meidät totutettiin työntekoon pienestä pitäen. Ehkä siksi en osaa olla toimettomana.

Vuokko ja Jouko käyvät saunassa melkein joka ilta. Saunan terassilla he istuvat rauhassa ja katselevat pihaa ja pihan taakse avautuvaa maisemaa. Usein he saavat ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

Saunan jälkeen Jouko tarkistaa puhelimeltaan seuraavan päivän sääennusteen.

– Nyt Vuokko näyttäs, että ei satas enää koko viikkona.

– Eikö muka saja? Vuokko varmistelee.

– Eli tuo olis se väli, kun meidän pitäis saada puitua, Jouko toteaa.

Vuokko rullaa pienet vaaleanpunaiset papiljotit päähänsä ja asettuu yöpaidassaan olohuoneen sohvalle katselemaan Kauniita ja rohkeita ja kympin uutisia.

Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.
Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.

Yksi on vain muistoissa

Yhdessä sohvatyynyssä on painettu valokuva nauravasta pienestä pojasta. Se on Joakim, Vuokon ja Joukon pojanpoika. Joakim kuoli sydämeen päässeeseen bakteeriin nelivuotiaana. Flunssaa muistuttaneet oireet pahenivat niin nopeasti, ettei lapsi ehtinyt saada hoitoa ajoissa.

Vuokon silmiin nousee vesi, kun hän alkaa kerrata viiden vuoden takaisia tapahtumia.

Joakimin jälkeen Kimmon perheeseen on syntynyt Jessica, 3. Niin Jessica kuin Eveliinan lapset Sasu, 11, Nea-Liina, 8, ja Nora, 6, ovat toivottuja vieraita mummun ja vaarin luokse.

– Sasu tekee maatilan töitä kuin pikkuisäntä, mutta tytöilläkin riittää täällä puuhaa.

Sasu ei ehdi tilan jatkajaksi, sillä Vuokolla on eläkeikään enää pari vuotta, Joukolla vajaa vuosi. Edessä on lehmien myyminen ja peltojen antaminen vuokralle.

"Haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä."

Uusi elämänvaihe ei huoleta Vuokkoa.

– Tekemistä aina riittää. Vietän aikaa lastenlasten kanssa, ja piha on loputon projekti.

Toiveissa on myös päästä käymään ulkomailla.

– Vaikka kotona on hyvä olla, kyllä minä haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä.

Katso video! Vuokko kertoo Oprin-lehmän yllätys-raskaudesta. 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.

Fakta: Väki vähenee maitotiloilla

Maidontuottajia oli Suomessa vuoden 2016 lopussa noin 7 300. Kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli lähes kaksinkertainen määrä, noin 13 900 henkeä.

Maidon tuotanto on sen sijaan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, mikä kertoo tilojen koon huomattavasta suurenemisesta. Vuoden 2016 aikana Suomessa tuotettiin reilut 2,3 miljardia litraa maitoa ja kymmenen vuotta aikaisemmin vajaat 2,3 miljardia litraa.

Luomumaidon tuotanto on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, ja vuonna 2016 sitä tuotettiin noin 55 miljoonaa litraa. Tuottajia on Suomessa 139.

Lähde: Luonnonvarakeskuksen Tilastotietokanta: Meijerimaidon tuotanto vuosittain. lukes.fi

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.