Näyttelijälegenda Sue Lemström, 75: ”Olen alkoholisti, ihan toivoton doku”

Uskottava se on. Sue Lemström, 75, on kilpikonna.

Hän laahustaa vuokrakaksionsa olohuoneessa sohvan ja pöydän välissä. Kädet kauhovat laiskasti, kaula venyy. Pää kääntyilee verkkaan.

Sitten, vips vain, lumous haihtuu. Sue palaa ihmishahmoon ja nauraa. Nauru on lämmin ja vähän käheä.

Sohvalla istuessaan Sue näyttää pieneltä ja hennolta, mutta teatterissa hän on yksi suurista.

–Tuo oli 1980-luvulta Skolteaternin Momo-näytelmästä. Yleisössä lapset ihmettelivät, että mikä tuo on. Joku veikkasi, että Batman.

Sohvan reunalla istuessaan Sue näyttää pieneltä ja hennolta, mutta teatterissa hän on yksi suurista. Sue on näytellyt kuudella vuosikymmenellä, pääasiassa Helsingin ja Vaasan ruotsinkielisissä teattereissa.

Työt ovat keränneet kiitosta yleisöltä ja kriitikoilta. Näyttelijälegenda Birgitta Ulfsson kertoi muistelmissaan, että hän halusi nähdä kaikki Suen näytelmät.

Ei hullumpaa ihmiseltä, joka on koko elämänsä ajan pystynyt nukkumaan keskimäärin 20 minuutin pätkissä. Ja joka sanoo itsestään näin:

– Olen alkoholisti. Ihan toivoton doku.

Ikävä isän katsetta

Sue oli viisivuotias, kun isä kuoli. Silloin Sue lakkasi nukkumasta.

Sue käy hakemassa kirjahyllystä valokuva-albumin ja selaa esiin kuvan. Viisivuotiaan Suen hiuksissa on valkoinen rusetti ja yllä lempimekko, jonka pitsikaulus on Suesta ihana.

Sue oli viisivuotias, kun hän lakkasi nukkumasta.

Mustavalkoisesta valokuvasta sitä ei erota, mutta mekko oli tummansinistä samettia. Sen Sue sai pukea vain juhlapäivinä.

– Äkkiä tavallisena arkipäivänä saan juhlamekon, ja lastentarhassa tyypit ihailevat asuani. Minä keikistelen ja sanon, että sain nätin mekon, sillä tänään minun isä haudataan.

Isä oli vain 42-vuotias, kun hän kuoli diabeteksen aiheuttamaan munuaissairauteen. 

Moni asia elämässä meni pieleen sen takia, että isä kuoli niin aikaisin. Sue on vakuuttunut siitä.

Syyt ja seuraukset ovat auenneet keskusteluissa, joita hän käynyt terapeuttien kanssa katkaisuhoidoissa ja päihdeklinikalla.

– Koskaan ei tapahtunut niin, että olisin mennyt isän luokse mielettömän iso rusetti päässäni. Isä olisi katsonut minua. Hän olisi sanonut, että oletpas sinä iso tyttö tai kaunis nainen. Sitä isän katsetta olen kaivannut koko ikäni.

Yöt ilman unta

Nuorena Suen oli entistäkin vaikeampaa saada nukutuksi. 24-vuotiaana hän esiintyi Lilla Teaternissa eli Lillanissa kuutena iltana viikossa. Päivisin hän harjoitteli teatterilaisten kanssa uutta näytelmää.

Tahti sopi Suelle muuten, mutta esitysten jälkeen kierrokset päässä eivät laskeutuneet millään.

– Keksin, että kun otan pari keskikaljaa esityksen jälkeen, uni tulee. Kunnes ei enää tullut. Aloin nukkua huonommin.

Keksin, että kun otan pari keskikaljaa esityksen jälkeen, uni tulee.

Ensin olutta meni pari tuoppia illassa, sitten kolme. Kun Suella todettiin keliakia, oluen juominen piti lopettaa, mutta hei, punaviinikin on ihanaa.

– Sitä ei huomaakaan, kun alkoholiin jää kiinni. Yksi pullo viiniä kului illassa nopeasti. Aika pian alkoi kulua kaksi pulloa.

Sue ei potenut krapulaa. Kun kollegat kävivät juhlimassa, seuraavana päivänä he kyselivät toisiltaan särkylääkettä. Sue oli korkeintaan väsynyt.

– Mutta minähän olin tottunut olemaan väsynyt, koska en nuku.

Yksi pullo viiniä kului illassa nopeasti. Aika pian alkoi kulua kaksi pulloa.

Nyt 70 vuoden uniongelmien jälkeen Suen yöt kuluvat näin:

20 minuuttia unta. Havahtuminen.

Kaksi tuntia hereillä.

Ajatukset pyörivät kaikessa kauheassa, niin kuin ne aamuyöstä tekevät: Ukrainassa, Gazassa. Käden ulottuvilla on pino kirjoja, mutta lukeminenkaan ei aina lohduta.

Jos kaapissa olisi jäljellä viiniä, Sue nousisi vuoteesta ja kävisi juomassa sen pois. Yleensä ei ole. Kaikki on mennyt jo päivällä.

Sitten toinen 20 minuutin pätkä unta.

– Loistavaa, jos se sattuu venymään 40 minuuttiin tai joskus harvoin jopa kolmeen tuntiin.

Ja taas hereille.

Yö yön jälkeen sama juttu.

– Koronavuosista lähtien minun ensimmäinen ajatukseni herätessä on ollut, että Jumala kiltti kulta pieni, ota minut pois täältä, Sue tunnustaa.

Balettitossut eteisessä

Sue muistaa, miten ylpeä hän oli, kun hän vielä eläkeiässä 63-vuotiaana sai viiden vuoden kiinnityksen Svenska Teaterniin.

– Sain tehdä vakituista duunia 68-vuotiaaksi. Sen ansiosta eläkkeeni nousi lähelle kahta tonnia.

Vuonna 2017 kiinnitys päättyi. Aha, en siis mene töihin, Sue totesi ensimmäisen eläkepäivän aamuna. Mitä minä sitten teen?

Sain tehdä vakituista duunia 68-vuotiaaksi.

Sue jäi olohuoneen sohvalle. Kaksi ensimmäistä eläkevuotta hän makasi siinä, joi viiniä ja vaihteli tv-kanavia kaukosäätimestä. Jälkeenpäin hän ei muista, mitä hän sieltä katsoi.

– Yksi kanava: paskaa. Toinen kanava: paskaa. Kolmas: oi herrajumala mitä paskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta niin se meni. Kuitenkin jatkoin katsomista. Ja join.

Kahden vuoden jälkeen Suen käteen osui talon yhteistiloihin jätetty esite, jossa ruotsinkielinen työväenopisto kertoi kursseistaan. Sieltä löytyi klassisen baletin kurssi yli 65-vuotiaille.

Baletti on Suesta hauskaa, vaikka se on kurinalaista ja vaikka melkein kaikki ryhmässä ovat tanssineet ennenkin. Sue uskaltaa jo asettua aivan ryhmän eteen ja katsoa itseään peilistä, vaikka muut saavat nostettua jalkansa paljon korkeammalle.

– Baletti pitää minut elossa. Nimenomaan se.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 12/2024. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.