Vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo, 59: "Minulla on oikeus nauttia kotipihastani vielä 80-vuotiaanakin, jos haluan"

Työhuoneen pöydällä tai seinillä ei ole yhtään perhekuvaa, lomamuistoa tai voimalausetta. Toimisto Pasilan virastotalossa ei kerro Suomen ensimmäisestä vanhusasiavaltuutetusta mitään.

Se sopii tämän henkilöhaastattelun lähtötilanteeseen hyvin. Päivi Toposta, 59, on nimittäin harvinaisen vaikea löytää muuta tietoa kuin työhön liittyvät saavutukset, luottamustehtävät ja tieteelliset julkaisut.

Työhuone ei kerro vanhusasiavaltuutetusta mitään.

– En ole ikinä antanut ensimmäistäkään henkilöhaastattelua, Päivi sanoo.

– Emmekö mekin voisi puhua vain työstä?

Puhumme siitäkin, mutta ensin haluaisin selvittää, millainen on ihminen, joka oli paras ja pätevin Suomen ensimmäiseksi vanhusasiavaltuutetuksi.

Isotäti, joka katosi

Päällimmäisenä lapsuudesta ovat mielessä hyvät asiat. Päivi Topo muistaa sen keveyden tunteen, kun sai laittaa keväällä polvisukat jalkaan ja lähteä hyppäämään narua.

Elettiin 1960-lukua ja koti oli Kymenlaaksossa.

Kun isosisko oppi lukemaan ja soittamaan kitaraa, siskosten yhteinen harrastus oli laulaa laulukirjat kannesta kanteen.

– Pidimme luokkakokouksen joku aika sitten. Siellä tajusin, miten monella tapaa voi elää rikkaan elämän.

– Siitä asti olen laulanut. Kuorossa laulamisen löysin aikuisena. Musiikki on minulle vaihtoehtoinen kanava, johon voin siirtyä, kun töitä on liikaa tai elämässä on muuta haastetta, Päivi sanoo.

Perheen toimeentulo oli aika niukkaa, mutta Päivi oppi ajattelemaan, että huomenna voi olla paremmin. Sen uskon hän peri äidiltään.

– Äiti ja hänen sisaruksensa ovat minulle sitkeyden perikuvia. He kasvoivat sotien jälkeen vaatimattomissa oloissa, mutta antoivat meille lapsilleen parhaat eväät, mitkä kykenivät. Suvussani ei ollut ylioppilaita eikä akateemisesti koulutettuja. Äiti kannusti silti aina käymään kouluja, ja se oli minulle hirveän tärkeää.

Opin ajattelemaan, että huomenna voi olla paremmin.

Kun koulu alkoi, uuden oppiminen oli hienoa.

– Minussa oli synnynnäinen uteliaisuus maailmaa kohtaan. Pidin koulussa ihan kaikesta.

Päivillä oli läheinen suhde isotätiinsä. Sitten isotäti alkoi muuttua.

– Hän ei muistanut enää, miten ruokaa tehdään ja alkoi pakata tavaroitaan yksiössään. Hän kertoi lähtevänsä kotiin ja eksyi moneen kertaan. Kukaan ei osannut oikein auttaa häntä.

Kukaan ei osannut auttaa isotätiä.

Isotäti päätyi suljettuun mielisairaalaan, kuten monet muistisairaat vielä 1960-luvulla.

– Äiti kävi mielisairaalassa isotätiäni katsomassa. Niiden käyntien jälkeen aistin äidissä surun ja avuttomuuden. Luulen, että tällä muistolla oli suuri merkitys siihen, että päädyin myöhemmin tutkimaan muistisairaita. Halusin parantaa niiden ihmisten maailmaa, jotka eivät pysty pitämään itse puoliaan.

Onneksi uskalsin

Päivi kysyy, maistuisiko kahvi. Sitten hän lähtee etsimään kahvinkeitintä.

Kaikesta huomaa, että työsarka on alussa. Viereiset toimistohuoneet ovat tyhjiä, sillä Päivi vasta kokoaa vanhusasiavaltuutetun toimiston henkilökuntaa.

– Olen täällä toimistolla kolmatta kertaa, enkä oikein tiedä, miten toimitaan.

Matka työläisperheen tyttärestä tähän pestiin on ollut pitkä.

Ensimmäisen akateemisen työpaikkansa Päivi löysi Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitokselta, jossa hän laati tutkimussuunnitelmaa naisten ikääntymisestä ja vaihdevuosista.

Matka työläisperheestä tähän pestiin on ollut pitkä.

Siellä Päiville tarjottiin mahdollisuutta tehdä aiheeseen liittyen väitöskirja.

– Tohtoriksi väitteleminen tuntui todella kaukaiselta ja pelottavaltakin ajatukselta. Onneksi uskalsin lähteä siihen.

Ensimmäinen työpaikka antoi muutakin. Työtovereista erottui kitaraa soitteleva Jouni Meriläinen.

– Meitä yhdisti rakkaus luontoon ja musiikkiin. Työpaikkaromanssista syntyi uusperhe. Jounilla oli jo yksi lapsi, ja saimme yhdessä kaksi lasta.

Vaihdevuosia ja hormonihoitoja käsittelevän väitöskirjansa myötä Päivi pääsi ikääntymisen tutkijoiden sisäpiiriin.

Hän päätti seuraavaksi hakea vastausta lapsuudessa miettimäänsä asiaan: mitä isotädille ja muille muistisairaille oikein tapahtuu ja miten heitä voisi auttaa.

Tutkijasta äänitorveksi

Päivin mieleen on jäänyt muistisairas mies, jota hän haastatteli yli 20 vuotta sitten. 

– Mies totesi, että tuskin tämä tutkimus ehtii auttaa häntä, mutta toivottavasti se auttaa myöhemmin muita muistisairaita. Se oli tärkeä lause ja antoi työlleni merkityksen. Lause myös osoitti, miten vastuullisesti muistisairaskin ajattelee.

Mies oli oikeassa. 2020-luvulla muistisairauksia osataan jo erotella, hoitaa ja hidastaa.

Yksi tärkeä tuen muoto on oikeanlainen hoitoympäristö. Se on kaukana siitä laitoksesta, johon Päivin isotäti joutui puoli vuosisataa sitten.

– Olin vähän turhautunut siihen, että Suomessa tehdään paljon laadukasta ikääntymisen tutkimusta, mutta sen tulokset eivät aina välity päättäjille, vanhustyötä tekeville eivätkä ikääntyville.

Oikeanlainen hoitoympäristö on tärkeä tuen muoto.

Päivi siirtyi tutkijasta tekijäksi, ensin sosiaali- ja terveysministeriöön ja sitten Ikäinstituutin johtoon. Siinä työssä hän yritti vaikuttaa myös poliittisiin päättäjiin ja oli perustamassa eduskunnan IKÄ-verkostoa.

Kun Suomeen perustettiin tämän vuoden alusta vanhusasiavaltuutetun virka, Päivi haki sitä.

Vanhusasiavaltuutetun toimisto on ollut paljolti etänä Päivin kotona.

– Haluan olla ennen kaikkea hoivalaitoksissa ja kotihoidossa olevien ikääntyneiden äänitorvi. Heillä ei ole tukenaan oikein mitään edunvalvontajärjestöä.

Päiviin kohdistuvat suuret odotukset. Suomeen on kaivattu vanhusasiavaltuutettua, joka laittaisi hoivalaitokset järjestykseen, lopettaisi ikäsyrjinnän, parantaisi omaishoitajien asemaa ja herättelisi päättäjät näkemään ikääntyvien arjen.

Valtuutettuun kohdistuvat suuret odotukset.

Juuri tällaista vanhusasiavaltuutetun työ on. Päivi yrittää kertoa päättäjille, miten eri päätökset vaikuttavat ikääntyvien arjessa.

– Meillä on ollut pitkään tilanne, jossa iäkkäiden palveluihin on liian vähän rahaa. Sille on pakko tehdä jotain.

Oikeus nauttia kotipihasta

Työpöydän tietotekniikkapiuhat ovat vielä liittämättä. Vanhusasiavaltuutetulla on samat huolet kuin monella muulla. Kaikki pitäisi hoitaa digitaalisesti, mutta it-tukea ei näy mailla eikä halmeilla.

– Onhan tämä itsepalveluyhteiskunta vähän turhan pitkällä. En ole vielä viitsinyt käyttää työaikaani siihen, että ymmärrän, mikä johto kuuluu mihinkin.

Myös ikäsyrjinnän torjuminen vaatii toimenpiteitä. Päivi ei ymmärrä, miksi vanheneminen nähdään niin kielteisesti.

– Se puheenparsi, että ikääntymistä pitäisi kauheasti ennakoida, on minulle vieras. Olen rakentanut kotipihani puutarhaa jo 30 vuotta, ja lähden kyllä siitä, että minulla on oikeus asua kotona ja nauttia pihastani vielä 80-vuotiaanakin, jos niin haluan.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 10/2022.