Elämäni

Elämäni,

mitä opetit minulle?
- hyvin paljonkin...

Kun ajan ulapalla vuosia seilasin
peinellä purrellain rantaa en löytänyt.
Karikkoihin, karikkoihin
- niihin vain törmäsin
ja kallioisilla luodoilla aikaani katselin.

Meren aalloille annoin itseni,
vaahtopäiden pehmeässä syleilyssä sieluni lepäsi
- mutta se rikottu naiseus minussa,
vain alati raamejaan katseli
kysellen...
- minne sen asettaisin.

Luojaanikin usein rukoilin
-tiedä,
teinkö sen oikein, vaiko väärin...
kun helvetin porttia melkein kolkuttelin.

Silloin niin monet ystävät
vain tuttaviksi muuttuivat
- toiset taas kadoten jonnekin.
Mutta ne muutamat,
vahvimmat ja rakkaimmat
pysyivät läsnä
- osaisimpa kiittää heitä ain.

Miten ne ilkeät puheet ihmisten,
sydäntäin riipaisi,
- kärsin ne itkien.
Kunnes hiljalleen opin
korvani sulkemaan
ja sanojen ohi kävelemään.

Ajattelin usein, olisiko näin
parempi elää
- vain yksinäin.
Ei, ei tiesin sen
-haluaisin vielä rakastaa
ja olla rakastettu.

Rakentaa kodin,
jossa asuu luottamus, hyväksyntä, tuen antaminen
ja rinnalla kulkeminen
- niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä...

Tämän kaiken elin ja koin,
siks tiedän mitä onni olla voi
- se on minun askeleeni
sinun vierelläsi
jokaista hetkeä rakastaen.