Minkälaisia pelkoja edelliset sukupolvet ovat jättäneet: Miten isoisien sotapelot tai nykyvanhempien depressiot ovat vaikuttaneet? Periytyykö pelko?

Lipaston päällä on kuva omasta isästä: nuori 17-vuotias lukiolainen on ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan. Posket ovat kuopalla, lakki vinossa. Totinen, nopeasti kasvanut poika on lähdössä sotimaan. On vuosi 1942.

Isä pääsi puolustamaan isänmaata, herkkä mies, joka oli tuskin selvinnyt isänsä kuolemasta. Hän oli laittanut ennen kutsuntojen punnitusta nauloja taskuun, ettei vaikuttaisi liian laihalta sotimaan isänmaan puolesta.

Veteraanina hän puhui usein sodasta, mutta ei traumoista, joita ehkä sai rintamalla. En edes tiedä kärsikö hän sellaisista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kauhua ja surua rintamalla

Sotaa kokemattoman on mahdoton edes kuvitella, miltä tuntui elää ikuisessa pelossa – kun kuolema kurkki joka kulman takana. Siviilit pelkäsivät pommituksia ja miettivät isiä ja poikia rintamalla, lapsia, joille ei pystytty takaamaan turvaa tai aina edes jokapäiväistä leipää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sotilaat pelkäsivät oman henkensä puolesta, surivat kaatuneita kavereitaan, räpyttelivät silmistään kuvia silpoutuneista tovereistaan ja miettivät, säästyisikö perhe pommituksista hengissä.

Noin 95 000 suomalaista kaatui, ja suuri joukko joutui jättämään huolettoman nuoruuden ja tulevaisuudenuskonsa rintamalle.

Tärähtäneistä on vaiettu

Ville Kivimäen väitöskirjaan pohjautuva, Tieto-Finlandian voittanut Murtuneet mielet -teos valottaa asiaa, jota on ollut vaikea käsitellä. Tärähtäneiden – kuten psyykkisesti sairastuneita sotilaita nimitettiin – kohtalo on ollut vaikea aihe sodan aikana ja sen jälkeenkin.

Noin 15 700 sotilasta joutui jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon. Kivimäen mukaan se on vain jäävuoren huippu.

”Jos tulitus yllätti sotilaat, kaikki saattoivat joutua tilapäisesti tärähdyksen valtaan”, Kivimäki kirjoittaa.

Pakokauhu ajoi sotilaita pois rintamalta. Sotilaskarkuruus tuomittiin yleisesti.

Vaikka sen syynä olisi ollut kauhukokemuksista syntynyt trauma, saatettiin siitä langettaa kuolemantuomio.

Mahtoiko isäni pelätä sodassa? Välittyivätkö pelot minuunkin isän tahtomatta?

Sota loppui, pelko jäi

Olen syntynyt kymmenisen vuotta sodan päättymisen jälkeen, mutta vanhempieni puheissa tunnelma välittyi minullekin. Noottikriisi vuonna 1961. Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Kylmä sota.

Aikuiset puhuivat niistä hiljaisella äänellä. Mitä hiljaisemmalla äänellä he keskustelivat, sitä enemmän pelkäsin.

Kuolemalla oli mummin kasvot, sitten papan. Joka ilta rukoilin lisää elinpäiviä kaikille maailman ihmisille: sukulaiset ja ystävät luettelin nimeltä, samoin lemmikkikissan. Se ehti kyllä kuolla ennen kuin lopetin iltahokemani.

 Lapsen murheita vähätellään

Minä opin siis pelon jostakin. Olin kova murehtimaan tulevia ja loihtimaan kauhukuvia. Opin myös jostakin, että pelkääminen on pahasta. Sitä vähäteltiin, joskus kiellettiin kokonaan. Lapsen parhaaksi tietenkin.

Oliko pelko isälle niin pelottava asia, että sitä ei voinut kestää – ei ainakaan oman lapsen pelkoa, koska pahimmillaan se ehkä muistutti nuoren sotilaan avutonta kauhua.

Isän mustavalkoisen kuvan vierellä on kuva värikuva nuoresta miehestä, omasta pojastani. Hän on kuunnellut isosiän sotajuttuja nallipyssyikäisestä saakka. Sota on hänelle kaukainen, kuin muumien Mörkö. Turvallisen pelottava.

Onko lamamurhe tarttuvaa?

Yhtäkkiä pelästyn: mitä oma poikani näkee minun kuvassani? Minkälaisia traumoja minä olen siirtänyt poikaani tietämättäni?

Vaikka elämme rauhan aikaa, on tässä ajassa omat uhkansa. Ahdistavia kuvia, joista lööpitetään näkyvästi kaikkialla. Upottavatko ne nuorten ja lasten optimismin?

Poika on elänyt kanssamme taantumia, ilottomia alakuloaikoja. On pelätty työttömyyttä ja murehdittu ääneen maailman epäoikeudenmukaisuutta, omien voimien riittämättömyyttä, surtu syvästi ja näkyvästi aallonpohjia.

Stressaannuttu. Uuvuttu.

Huomaan, että näitä asioita ei ole koskaan sen kummemmin pohdittu. Ei lapsuudenkodissani, eikä tässä omassani.

Ikuisesti menetetty elämä

Irja Wendisch kirjoitti viitisen vuotta sitten ilmestyneessä Me sotilaiden lapset -kirjassa, minkälaista oli kasvaa sodan runtelemien ihmisraunioiden lapsina.

Monet enemmän ja vähemmän tärähtäneet isät alkoholisoituivat, monet taas eivät sodan jälkeen nukkuneet yhtään yötä ilman kauhukohtauksia. Kaikki eivät koskaan sopeutuneet perhe-elämään.

Koko tulevaisuus saattoi jäädä rajan tuolle puolen, kuin Karjala konsanaan. Ikuisesti menetettynä.

Irja Wendisch kuvailee oman isänsä käytöstä: ”Jos ote vaimosta ja lapsista ei onnistunut silmänräpäyksessä, asiat oli selvitettävä puukon tai leipäveitsen avulla. Omien tunteiden hallitseminen oli mahdotonta.”

Elämästä tuli suoritus

Oma isäni selvisi sodasta terveiden kirjoihin. Hän ei tarvinnut puukkoja, eikä häntä tarvinnut pelätä. Hän suoritti lukion, sai ammatin, työpaikan, perheen, osakehuoneiston; valkeat pöytäliinat ja -hopeat.

Hän käskytti koko aikuiselämänsä itseään suorittamaan elämää velvollisuudentuntoisesti. Hoitamattomat työt painoivat hänen mieltään kuin naulat nuoren pojan taskussa. Hän ei tiennyt kovinkaan paljon elämän kepeydestä.

Hän puhui paljon sodasta, mutta ei niistä tunteista, joita siellä koki.
Mutta ei hän vaikuttanut onnettomalta. Vuosien myötä olen löytänyt omia selityksiä isän piirteille. Hän oli hyvä ihminen, hyvä isä. Mutta hän ei osannut olla itseään kohtaa lempeä.

En kai minäkään osaa.

Katselen poikani kuvaa: omilleen lennähtänyttä, aikuista miestä, sivaria. Pystyykö hän – murehtija-äidin poika – säilyttämään uskonsa parempaan tulevaisuuteen ja toimimaan sen hyväksi?

Tilastot ovat armottomia: Joka viides suomalainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa vaikeaa masennusta. Joka arkipäivä keskimäärin kymmenen alle 30-vuotiasta jää työkyvyttömyyseläkkeelle, heistä kolme neljäsosaa mielenterveysongelmien takia. Ovatko masennus ja mielenterveysongelmat, tai niiden pelko, nykyajan ”sota? Ajavatko syrjäytyneisyys ja depressiot siihen, että kokee kaikki ihmiset – lopulta myös itsensä – omaksi vihollisekseen?

Pelotellaanko nuoriso apaattiseksi?

Ei ole sellaista maailmaa, jossa ei ole pelkoa. Ei sellaista ihmistä, joka ei pelkäisi. Mutta missä vaiheessa pelko vie mukanaan?

Täytyy soittaa pojalle. Huomaan, että kysyn häneltä ehkä ensimmäistä kertaa lapsuuden mörköpelkoaikojen jälkeen:

– Mitä sinä pelkäät?

– Läheisten menetystä. Ympäristönmuutosta, maapallon lämpenemistä, hän vastaaja, ja peukuttaa jatkossakin Greenpeacelle, Amnestylle, tulevaisuudelle...

Ja rakkaudelle. Siihen uskoi myös hänen isoisänsä, vuosi sitten kuollut veteraani.

Olen lähiaikoina kummastellut mm. Ylen uutisankkureiden ja kuuluttajienkin tummaa, joskus ihan mustaa vaatetusta. Siltä itsestänikin tuntuu, raskas uhka maailman yllä. Pelkoahan se on.

Vierailija

 

Tuli mieleeni sellainen ajatus, että kuinka moni veteraaneista sai jälkitärähtäneen oireita. Oma isäni oli kuulemma muuttunut täysin silloisesta reippaasta nuoresta miehestä, täysin tunteettomaksi perhetyranniksi. Häntä sai pelätä ihan tosissaan kun illalla palasi perheensä pariin ansiotyöstään. Ansiot olivat hyvin sattumanvaraisia koska moni työnantaja ei kauaa katsonut riitaista miestä listoillaan.

Lienee osaltaan saanut morfiinista ja amfetamiinista (pervitiini) riippuvuuden, koska sivilissä niitä piti hankkia omaan käyttöön luvatta. Alkoholin käyttö tuli aloitettua mikäli muilla konsteilla ei saatu päätä sekaisin.

Omakohtaiset muistot olen tallentanut paperille joten jossain välissä voin kirjoittaa niistä osan vaikka tämän lehden muistojen osastossa.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla