Minkälaisia pelkoja edelliset sukupolvet ovat jättäneet: Miten isoisien sotapelot tai nykyvanhempien depressiot ovat vaikuttaneet? Periytyykö pelko?

Lipaston päällä on kuva omasta isästä: nuori 17-vuotias lukiolainen on ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan. Posket ovat kuopalla, lakki vinossa. Totinen, nopeasti kasvanut poika on lähdössä sotimaan. On vuosi 1942.

Isä pääsi puolustamaan isänmaata, herkkä mies, joka oli tuskin selvinnyt isänsä kuolemasta. Hän oli laittanut ennen kutsuntojen punnitusta nauloja taskuun, ettei vaikuttaisi liian laihalta sotimaan isänmaan puolesta.

Veteraanina hän puhui usein sodasta, mutta ei traumoista, joita ehkä sai rintamalla. En edes tiedä kärsikö hän sellaisista.

Kauhua ja surua rintamalla

Sotaa kokemattoman on mahdoton edes kuvitella, miltä tuntui elää ikuisessa pelossa – kun kuolema kurkki joka kulman takana. Siviilit pelkäsivät pommituksia ja miettivät isiä ja poikia rintamalla, lapsia, joille ei pystytty takaamaan turvaa tai aina edes jokapäiväistä leipää.

Sotilaat pelkäsivät oman henkensä puolesta, surivat kaatuneita kavereitaan, räpyttelivät silmistään kuvia silpoutuneista tovereistaan ja miettivät, säästyisikö perhe pommituksista hengissä.

Noin 95 000 suomalaista kaatui, ja suuri joukko joutui jättämään huolettoman nuoruuden ja tulevaisuudenuskonsa rintamalle.

Tärähtäneistä on vaiettu

Ville Kivimäen väitöskirjaan pohjautuva, Tieto-Finlandian voittanut Murtuneet mielet -teos valottaa asiaa, jota on ollut vaikea käsitellä. Tärähtäneiden – kuten psyykkisesti sairastuneita sotilaita nimitettiin – kohtalo on ollut vaikea aihe sodan aikana ja sen jälkeenkin.

Noin 15 700 sotilasta joutui jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon. Kivimäen mukaan se on vain jäävuoren huippu.

”Jos tulitus yllätti sotilaat, kaikki saattoivat joutua tilapäisesti tärähdyksen valtaan”, Kivimäki kirjoittaa.

Pakokauhu ajoi sotilaita pois rintamalta. Sotilaskarkuruus tuomittiin yleisesti.

Vaikka sen syynä olisi ollut kauhukokemuksista syntynyt trauma, saatettiin siitä langettaa kuolemantuomio.

Mahtoiko isäni pelätä sodassa? Välittyivätkö pelot minuunkin isän tahtomatta?

Sota loppui, pelko jäi

Olen syntynyt kymmenisen vuotta sodan päättymisen jälkeen, mutta vanhempieni puheissa tunnelma välittyi minullekin. Noottikriisi vuonna 1961. Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Kylmä sota.

Aikuiset puhuivat niistä hiljaisella äänellä. Mitä hiljaisemmalla äänellä he keskustelivat, sitä enemmän pelkäsin.

Kuolemalla oli mummin kasvot, sitten papan. Joka ilta rukoilin lisää elinpäiviä kaikille maailman ihmisille: sukulaiset ja ystävät luettelin nimeltä, samoin lemmikkikissan. Se ehti kyllä kuolla ennen kuin lopetin iltahokemani.

 Lapsen murheita vähätellään

Minä opin siis pelon jostakin. Olin kova murehtimaan tulevia ja loihtimaan kauhukuvia. Opin myös jostakin, että pelkääminen on pahasta. Sitä vähäteltiin, joskus kiellettiin kokonaan. Lapsen parhaaksi tietenkin.

Oliko pelko isälle niin pelottava asia, että sitä ei voinut kestää – ei ainakaan oman lapsen pelkoa, koska pahimmillaan se ehkä muistutti nuoren sotilaan avutonta kauhua.

Isän mustavalkoisen kuvan vierellä on kuva värikuva nuoresta miehestä, omasta pojastani. Hän on kuunnellut isosiän sotajuttuja nallipyssyikäisestä saakka. Sota on hänelle kaukainen, kuin muumien Mörkö. Turvallisen pelottava.

Onko lamamurhe tarttuvaa?

Yhtäkkiä pelästyn: mitä oma poikani näkee minun kuvassani? Minkälaisia traumoja minä olen siirtänyt poikaani tietämättäni?

Vaikka elämme rauhan aikaa, on tässä ajassa omat uhkansa. Ahdistavia kuvia, joista lööpitetään näkyvästi kaikkialla. Upottavatko ne nuorten ja lasten optimismin?

Poika on elänyt kanssamme taantumia, ilottomia alakuloaikoja. On pelätty työttömyyttä ja murehdittu ääneen maailman epäoikeudenmukaisuutta, omien voimien riittämättömyyttä, surtu syvästi ja näkyvästi aallonpohjia.

Stressaannuttu. Uuvuttu.

Huomaan, että näitä asioita ei ole koskaan sen kummemmin pohdittu. Ei lapsuudenkodissani, eikä tässä omassani.

Ikuisesti menetetty elämä

Irja Wendisch kirjoitti viitisen vuotta sitten ilmestyneessä Me sotilaiden lapset -kirjassa, minkälaista oli kasvaa sodan runtelemien ihmisraunioiden lapsina.

Monet enemmän ja vähemmän tärähtäneet isät alkoholisoituivat, monet taas eivät sodan jälkeen nukkuneet yhtään yötä ilman kauhukohtauksia. Kaikki eivät koskaan sopeutuneet perhe-elämään.

Koko tulevaisuus saattoi jäädä rajan tuolle puolen, kuin Karjala konsanaan. Ikuisesti menetettynä.

Irja Wendisch kuvailee oman isänsä käytöstä: ”Jos ote vaimosta ja lapsista ei onnistunut silmänräpäyksessä, asiat oli selvitettävä puukon tai leipäveitsen avulla. Omien tunteiden hallitseminen oli mahdotonta.”

Elämästä tuli suoritus

Oma isäni selvisi sodasta terveiden kirjoihin. Hän ei tarvinnut puukkoja, eikä häntä tarvinnut pelätä. Hän suoritti lukion, sai ammatin, työpaikan, perheen, osakehuoneiston; valkeat pöytäliinat ja -hopeat.

Hän käskytti koko aikuiselämänsä itseään suorittamaan elämää velvollisuudentuntoisesti. Hoitamattomat työt painoivat hänen mieltään kuin naulat nuoren pojan taskussa. Hän ei tiennyt kovinkaan paljon elämän kepeydestä.

Hän puhui paljon sodasta, mutta ei niistä tunteista, joita siellä koki.
Mutta ei hän vaikuttanut onnettomalta. Vuosien myötä olen löytänyt omia selityksiä isän piirteille. Hän oli hyvä ihminen, hyvä isä. Mutta hän ei osannut olla itseään kohtaa lempeä.

En kai minäkään osaa.

Katselen poikani kuvaa: omilleen lennähtänyttä, aikuista miestä, sivaria. Pystyykö hän – murehtija-äidin poika – säilyttämään uskonsa parempaan tulevaisuuteen ja toimimaan sen hyväksi?

Tilastot ovat armottomia: Joka viides suomalainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa vaikeaa masennusta. Joka arkipäivä keskimäärin kymmenen alle 30-vuotiasta jää työkyvyttömyyseläkkeelle, heistä kolme neljäsosaa mielenterveysongelmien takia. Ovatko masennus ja mielenterveysongelmat, tai niiden pelko, nykyajan ”sota? Ajavatko syrjäytyneisyys ja depressiot siihen, että kokee kaikki ihmiset – lopulta myös itsensä – omaksi vihollisekseen?

Pelotellaanko nuoriso apaattiseksi?

Ei ole sellaista maailmaa, jossa ei ole pelkoa. Ei sellaista ihmistä, joka ei pelkäisi. Mutta missä vaiheessa pelko vie mukanaan?

Täytyy soittaa pojalle. Huomaan, että kysyn häneltä ehkä ensimmäistä kertaa lapsuuden mörköpelkoaikojen jälkeen:

– Mitä sinä pelkäät?

– Läheisten menetystä. Ympäristönmuutosta, maapallon lämpenemistä, hän vastaaja, ja peukuttaa jatkossakin Greenpeacelle, Amnestylle, tulevaisuudelle...

Ja rakkaudelle. Siihen uskoi myös hänen isoisänsä, vuosi sitten kuollut veteraani.

Vierailija

Perivätkö lapset pelon ja masennuksen?

Tuli mieleeni sellainen ajatus, että kuinka moni veteraaneista sai jälkitärähtäneen oireita. Oma isäni oli kuulemma muuttunut täysin silloisesta reippaasta nuoresta miehestä, täysin tunteettomaksi perhetyranniksi. Häntä sai pelätä ihan tosissaan kun illalla palasi perheensä pariin ansiotyöstään. Ansiot olivat hyvin sattumanvaraisia koska moni työnantaja ei kauaa katsonut riitaista miestä listoillaan. Lienee osaltaan saanut morfiinista ja amfetamiinista (pervitiini) riippuvuuden, koska sivilissä...
Lue kommentti

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein