Kari Kesäläinen, 66, halusi jo lapsena kanttoriksi, vaikka hänen kätensä oli pahasti vaurioitunut. – Tiesin, että ura jäisi luultavasti vain haaveeksi.
”Oli jouluaamu Kodisjoella vuonna 1973. Olin 15-vuotias ja lupautunut soittamaan urkuja joulujumalanpalveluksessa.
Kirkko oli aivan täynnä. Puukamiinat huokuivat lämpöä ja talvitakit kahisivat, kun ihmiset asettuivat paikoilleen. Tunnelma oli yhtä aikaa juhlava ja lämminhenkinen. Minua jännitti niin, että jalat tärisivät.
Kanttorin työ oli ollut unelma-ammattini niin kauan kuin muistan. Yhtä pitkään oli ollut selvää, että se luultavasti jäisi vain haaveeksi.
”Siinä rytäkässä vasen käteni murtui.”
Neljännen lapsen synnytyksen piti olla ongelmaton, mutta minäpä olinkin perätilassa ja vielä vasen käsi pään päällä ankkurina.
Jalat, vartalo ja oikea käsi tulivat ulos helposti, mutta pää ja vasen käsi jäivät jumiin.
Kun minulta alkoi olla happi vähissä ja äitikin jo uupui, lääkärillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kiskaista minut voimalla ulos.
Siinä rytäkässä vasen käteni murtui ja se piti kipsata.
”Ranteeni luutui jäykäksi ja lihakset surkastuivat.”
Kipsissä ollessaan käteni sitten rustottui siihen asentoon, missä kipsi sitä piti.
Käsi ei edelleenkään aukea aivan suoraksi. Lisäksi ranteeni luutui jäykäksi ja lihakset surkastuivat. Vasen käteni jäi pysyvästi pienemmäksi ja heikommaksi kuin oikea käteni on.
Kun olin pieni, äiti kävi auttamassa iäkästä kanttoria ja hänen vaimoaan kotitöissä. Minä olin aina hänen mukanaan.
Muistan, miten vanha kanttori vei minut pianon ääreen ja kehotti soittamaan sitä. Siinä sitten painelin koskettimia ylpeänä siitä, että minun annettiin koskea hienoon pianoon.
Pienen metsälinnun laulu kaunis on tapailin kotona kamarin urkuharmonilla heti, kun jalkani ylsivät polkimille viisi- kuusivuotiaana.
Äitini oli sitä mieltä, että kun kerran tykkään soittaa, minut voidaan käsivammasta huolimatta ilmoittaa pianotunneille. Aloitin pianonsoiton yksityisoppilaana, ja koululaisena soitto-opinnot jatkuivat musiikkiopistossa.
”Sormilihakset vahvistuivat ja käsi vetreytyi.”
Pianonsoitonopettaja teetti minulla loputtomasti juoksutuksia ja harjoituksia, joissa sormet joutuivat hyppimään koskettimilla toistensa yli.
Harjoittelin tunnollisesti, kun kerran olin saanut mahdollisuuden opetella soittamista.
Pian kävi ilmi, että soittaminen oli vasemmalle kädelleni parasta mahdollista terapiaa. Sormilihakset vahvistuivat ja käsi vetreytyi.
Oikean käden veroista vasemmasta ei koskaan tullut, mutta ihan käyttökelpoinen säestyskäsi kuitenkin.
”Minusta tuli Laitilan seurakunnan vakituinen pikkukanttori.”
Vuoden 1973 joulujumalanpalveluksen jälkeen minusta tuli Laitilan seurakunnan vakituinen pikkukanttori. Soitin sivukirkkojen toimituksissa ja sain siitä pienen palkkion.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882882478z.1_20250116160848_000gqg74m1np.10.jpg?itok=sdA3KWN4)
Kansalaiskoulun jälkeen opiskelin ammattikoulussa asentaja-koneistajaksi ja pääsin Oy Linjatyö Ab:lle asentajaksi. Samaan aikaan toimin koko ajan kanttori-urkurin apulaisena ja soitin kirkossa aina kun tarvittiin.
Suoritin sivutoimisen kanttori-urkurin tutkinnonkin Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin valtuuttamalle diplomiurkurille ja keskikoulun opinnot Eurajoen kansanopistolla.
”Heikompi käteni hankaloittaa yhä monenlaista tekemistä.”
Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin linjalle hain kaksi kertaa, mutta en päässyt sisään.
Kanttoreista alkoi kuitenkin olla 1980-luvulla niin kova pula, että muutamana vuonna heitä koulutettiin tavallista enemmän. Silloin Akatemian ovet aukenivat lopulta minullekin.
Kun valmistuin, palasin Laitilaan Pyhämaan seurakunnan kanttoriksi.
Heikompi käteni hankaloittaa ja hidastaa yhä monenlaista tekemistä. Siitä huolimatta soitin vakituisena kanttorina kirkossa urkuja 42 vuotta.”
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 24/2024 julkaistusta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.
